Sijoitettujen lasten adoptoiminen on Suomessa harvinaista

– Ihmiset, jotka eivät tunne perheemme taustoja, sanovat usein, että kylläpä poika on isänsä näköinen – ja tytär äidin, Mia, 54, ja Simo, 45, kertovat hymyillen.

Ja tottahan se on: Nikon, 15, hiukset on kammattu päälaelta eteenpäin melkein samalla tavalla kuin Simolla, ja Saran, 9, kasvoista on helppo löytää Mian piirteitä.

Ei ihme, että perhe unohtaa monesti itsekin, että se ei ole ihan tavallinen.

Vaadittiin kaksi käräjäoikeuden istuntoa

Niko sijoitetiin Mian ja Simon perheeseen kolmen kuukauden ikäisenä ja Sara kaksiviikkoisena.

Kummankaan syntymävanhemmat eivät vakavien päihdeongelmien vuoksi pystyneet pitämään lasta.

Sijaisvanhemmista tuli virallisia vanhempia, kun Mia ja Simo adoptoivat Nikon kolme vuotta sitten ja Saran vuosi sitten.

He olisivat olleet valmiita adoptoimaan lapset jo vauvoina, sillä lähes alusta asti oli tiedossa, ettei perheen jälleenyhdistäminen kummankaan kohdalla onnistu.

Nikon vanhemmat pitivät poikaan aluksi vähän yhteyttä, mutta se tyrehtyi yli 10 vuotta sitten.

– Yhdeksänvuotiaana Niko sanoi sosiaalityöntekijälle haluavansa olla ihan oikeasti meidän poika. Kesti pari vuotta, kunnes siitä tuli totta, Mia kertoo.

Nikon syntymä-äiti allekirjoitti suostumuksen adoptioon lähes heti. Biologisesta isästä oli vaikeaa hyväksyä ratkaisua, vaikka hänellä ei Mian ja Simon mukaan ollut ollut yli 10 vuoteen mitään kontaktia Nikoon. Hän ei antanut suostumusta.

Vaadittiin kaksi käräjäoikeuden istuntoa ennen kuin adoptio meni läpi vastentahtoisena eli biologisen isän vastustuksesta huolimatta. Kaikki kolme tuomaria antoivat hyväksyvän äänensä.

Syntymävanhempi allekirjoitti suostumuksen yllättäen

Saran tie oli vähän raskaampi. Toinen syntymävanhempi suostui adoptioon heti ja toinenkin lupaili. Tilanne vaikutti selvältä, joten Sara sai ajan adoptioneuvontaan.

Yhtäkkiä toinen biologisista vanhemmista ilmoitti, ettei suostukaan. Sara oli surullinen ja hämmentynyt eikä ymmärtänyt, miksi aikuinen perui puheensa.

Mia ja Simo pohtivat, lähtisivätkö he silläkin kertaa viemään vastentahtoisen adoption prosessia eteenpäin. Sara ja muu perhe elivät epätietoisuudessa vuoden verran.

Yhtäkkiä toinen biologisista vanhemmista ilmoitti, ettei suostukaan.

– Yllättäen syntymävanhempi ilmoittikin allekirjoittavansa suostumuksen. Hänen oma pohdintansa oli vaatinut vähän enemmän aikaa, vaikkei hän ollut koskaan nähnytkään lasta, Simo kertoo.

Istuntoa ei tällä kertaa tarvittu, ja käräjäoikeuden päätös Saran adoptiosta tuli kahdessa viikossa.

Simosta adoptio oli ainut oikea ratkaisu molempien lasten kohdalla. Se on lasten edun mukainen: lapset saivat myös juridisen oikeuden ihmisiin, joiden kanssa he ovat eläneet lähes syntymästään saakka ja joita he kutsuvat iskäksi ja äidiksi.

Niko kävi adoptioneuvonnan lisäksi kasvatus- ja perheneuvolassa juttusilla. Simo ja Mia halusivat varmistaa, että poika ymmärtää täysin, mitä adoptio tarkoittaa. Samalla lapsi pystyi käymään ulkopuolisen kanssa läpi pelkoja ja muita tuntemuksia.

Vanhemmat ovat aika tiukkoja, koska tietävät syntymävanhempien päihdetaustasta

Sara kieppuu kärrynpyöriä kerrostalokodin olohuoneessa, eikä millään malta odottaa huomisia cheerleadingharjoituksia. Kuten monessa lapsiperheessä, täälläkin arki pyörii junnujen harrastusten ympärillä. Niko pelaa jalkapalloa tavoitteellisesti ja on päässyt ikäluokkansa edustusjoukkueeseen. Saralla on treenit kahdesti viikossa ja Nikolla vähintään neljästi.

– Keskiviikko on ainut vapaapäivä, Mia ja Simo hymähtävät.

Ennen perhe kävi talvisin porukalla laskettelemassa, mutta into on hiipunut. Nykyään koko perhe tykkää tehdä kävelyretkiä lähimaastossa, järveä kiertävällä reitillä. Tai melkein koko perhe…

– Poika on jo niin iso, ettei aina tule mukaamme tai vietä perjantaina leffailtaa kanssamme. Ulkomaanmatkoillekaan hän ei enää välitä lähteä mukaan, Simo sanoo.

Nikosta äiti ja iskä ovat hyvin huolehtivaisia, välillä vähän turhaankin.

– Jos menen vaikka kaverille, he vaativat soittamaan ja kertomaan, missä olen. Totta kai heidän pitää tietää, missä menen, mutten jaksaisi koko ajan soitella.

Mia muistuttaa rajoista ja rakkaudesta. Vanhempia kiinnostaa oikeasti, missä lapset menevät ja keiden kanssa:

– Olemme varmasti aika tiukkoja, koska tiedämme syntymävanhempien päihdetaustan. Meidän vanhimmat, nyt jo aikuiset lapsemme, tosin väittävät, että olemme lepsumpia kasvattajia kuin aikoinaan heille.

Yhteinen sukunimi oli tärkeä

Niko ei muista tarkkaan adoptioprosessin aikoja. Sen hän muistaa, että yhteinen sukunimi oli hänelle tärkeä.

12-vuotiaaksi saakka Nikolla oli syntymässä saatu sukunimi, joka tuntui ihan väärältä. Aina hän ei halunnut täyttää edes kilpailukuponkia, koska siihen olisi pitänyt kirjoittaa nimi, jota hän ei mieltänyt omakseen.

– Näin usein painajaisia, joissa olimme luokkaretkellä ja joku haki minut pois kesken retken. Unessa minut olisi viety johonkin uuteen kotiin. Painajaisia saattoi olla parikin kertaa viikossa.

Painajaiset loppuivat, kun oikeuden päätös tuli.

Niko oli pienestä asti hyvin vilkas, mutta nyt turha levottomuus ja häslääminen ovat vähentyneet.

Adoptiopäätöksen jälkeen Niko rakensi oman nimensä: sukunimen vanavedessä toinen ja kolmas nimi vaihtuivat, vain kutsumanimi jäi.

– Tuntuu, että nykyään pystyn olemaan se ihminen, joka oikeasti olen.

Sukunimi vaihtui myös pelipaidan selkään. Valmentajakin on huomannut, että nyt Nikosta huokuu rauha ja hänen itseluottamuksensa on parempi.

Mia ja Simo uskovat, että pysyvyyden tunne antaa mahdollisuuden rakentaa omaa identiteettiä sen pohjalta, mitä itse kokee olevansa.

– Levottomuutta aiheuttaa pelko, että joku muu tulisi määräämään elämän isoista asioista: esimerkiksi sosiaalityöntekijä ilmoittaa siirrosta toiseen perheeseen. Vakaus on erityisen tärkeää lapsille, joilla on sikiöaikainen päihdealtistus. Juurtumisen jälkeen ei pitäisi repiä moneen suuntaan.

Sosiaalityöntekijät tukivat prosessissa

Kun Nikon adoptioprosessi alkoi, Mia ja Simo eivät tunteneet ketään, jolta saada vertaistukea.

Nyt he ovat itse antaneet neuvoja monille sijaislasten adoptoimista suunnitteleville. He iloitsevat opaskirjasen ilmestymisestä ja arvelevat sen sisältävän juuri ne asiat, joita he aikoinaan etsivät pläräämällä paksuja lakikirjoja.

– Emme käyttäneet lakimiestä, mutta meillä oli ihanat sosiaalityöntekijät, jotka tukivat prosessissa. Kaikki sijaisvanhemmat eivät halua adoptoida, mutta sitä saisi tuoda enemmän esiin yhtenä realistisena vaihtoehtona. Mahdollisuudesta tiedetään liian vähän. Joskus sosiaalityöntekijät saattavat pelotella, että vastentahtoiset adoptiot eivät mene läpi, mutta meni meilläkin. Myös avoin adoptio on yksi vaihtoehto.

Saran ja Nikon tulo perheeseen on ollut onni ja rikkaus.

”Pidimme heitä 110-prosenttisesti omina lapsinamme jo ennen oikeuden päätöksiä.”

– Olemme kasvattaneet heidät vauvoista asti ja pidimme heitä 110-prosenttisesti omina lapsinamme jo ennen oikeuden päätöksiä. Jos he haluavat joskus nähdä syntymävanhempiaan ja käydä asioita läpi, se on mahdollista. Mutta sen pitää lähteä lapsista, Mia sanoo.

– Vaikkei syntymävanhemmalla ole kontaktia lapseen, on varmasti iso päätös luovuttaa lapsesta virallisesti. Lapsella on kuitenkin oikeus pysyvyyteen ja siihen perheeseen, johon hän tuntee kuuluvansa, Simo toteaa.

Sijaisperhe saa rahallisen korvauksen säännöllisesti, adoptiovanhemmat eivät. Mia ja Simo sanovat, että heille raha ei merkitse. Ennemmin he viilaavat omaa elämäntapaansa, jotta voivat mahdollistaa lapsille hyvä elämän.

Perhe on juuri muuttanut isosta omakotitalosta vuokralle kerrostaloon.

– Kun raha alkaa määrätä, tunne häviää. Sitä emme halua, Simo sanoo.

Huom! Haastateltavien nimet on muutettu.

Adoptio on myös taloudellinen valinta

Monessa muussa maassa sijoitettujen lasten adoptio on adoption päämuoto ja lastensuojelun sijoitusvaihtoehto. Esimerkiksi Englannissa ja Yhdysvalloissa sitä yleensä pohditaan yhtenä mahdollisuutena jo silloin, kun lapsi otetaan huostaan ja syntymävanhempien ennuste näyttää heikolta ja lasten sijoitus pitkäaikaiselta. Huostaanottovaihe ennen adoptiota on tyypillisesti lyhyt.

Suomi erottuu joukosta. Suomen lainsäädännössä ja viranomaistoiminnassa adoptio ei ole vaihtoehto huostaanotolle tai sijaishuollolle – saati kummankaan tavoite. Jopa lainsäädännöllisesti prosessi jakautuu kahden lain piiriin: adoptiolain ja lastensuojelulain. Laeilla on eri valmistelijat.

Sosiaalityön professori Tarja Pösö Tampereen yliopistosta sanoo, että Suomessa adoptio ymmärretään muuna kuin lastensuojeluasiana. Tutumpia ovat kansainvälinen adoptio ja uusperheen sisäinen adoptio.

Perhehoidossa eläneen alaikäisen lapsen adoptiot ovat meillä hyvin harvinaisia. Esimerkiksi vuosina 2015–2016 tapauksia oli 13.

USA:ssa myös adoptioperheet saavat taloudellista tukea.

Adoptiolaki mahdollistaa sijoitettuna eläneen lapsen adoption tapauksissa, joissa se on lapsen edun mukaista, eikä perheen jälleenyhdistäminen ole mahdollista. Adoptiota saattaa puoltaa pitkäaikaisen yhteisen perhe-elämän aikana lapsen ja perhehoitajien välille kehittynyt tosiasiallinen lapsen ja vanhemman suhde.

Suomalaisessa lainsäädännössä syntymävanhempien oikeuksia pidetään tärkeinä. Esimerkiksi Englannissa ja Yhdysvalloissa adoptioon ryhdytään herkemmin vastoin vanhempien tahtoakin.

Pösö sanoo, että siirtymä perhehoitajasta adoptiovanhemmaksi on kiinnostava myös sosiaalipoliittisten järjestelyjen eli käytännössä perheiden saamien tukien kannalta. Suomessa perhehoitaja saa automaattisesti palkkion ja kulukorvauksia, adoptiovanhempi ei. Esimerkiksi Yhdysvalloissa myös adoptioperheet saavat taloudellista tukea.

– Adoptio sijoituksen sijaan on myös taloudellinen valinta. Jos adoption mahdollisuutta halutaan vahvistaa, pitää vahvistaa myös perheitä, jotka adoptoivat sijoitetun lapsen. Jos halutaan lapsille pysyvyyttä, sitä pysyvyyttä pitää tukea järjestelmän tasolla, Tarja Pösö sanoo.

Lapsen oikeus pysyvyyteen

Lastensuojelun tulee ensisijaisesti tukea lapsia ja perheitä näiden omassa arjessa siten, ettei lasta tarvitsisi sijoittaa kodin ulkopuolelle. Sijoitettujen lasten vanhempien kuntoutumista ja perheen jälleenyhdistämistä tulee tukea.

Joidenkin lasten kohdalla pysyvän huostaanoton tai avoimen adoption mahdollisuutta tulisi harkita turvan ja pysyvyyden saavuttamiseksi.

Lue lisää Lastensuojelun Keskusliiton blogista Lapsen oikeutta pysyvyyteen tulee vahvistaa (lskl.fi)!

Anu Kylvén

Tueksi tietopaketti

Adoptioperheet ry:n (adoptioperheet.fi) tekemän selvityksen mukaan 75 % suomalaisista sosiaalityöntekijöistä on kohdannut kolmen viime vuoden aikana tilanteen, jossa on ajatellut, että lapsen edun mukaista voisi olla adoptio uuteen perheeseen. Vain 17 % oli ottanut asian puheeksi.

Moni vastaaja koki, että asian puheeksi ottamista vaikeutti tiedon ja käytäntöjen puute.

Nyt tietoa on lisää. Perhehoitoliitto ry (perhehoitoliitto.fi) ja Adoptioperheet ry julkaisivat viime vuoden lopulla Sijoituksesta adoptioon? -tietopaketin (pdf) , joka on ladattavissa maksutta molempien järjestöjen verkkosivuilta. Tietopaketti on suunnattu ensisijaisesti sosiaalityöntekijöille, mutta antaa tukea ja tietoa myös syntymäperheille ja perhehoitajille.