Professori Heikki Hiilamo pohtii lapsenlapsensa kanssa, onko muumeja oikeasti olemassa

Matkalla Muumimaailman olemme elämää suurempien kysymysten äärellä. Viisivuotias lapsenlapseni haluaa vihdoin vastauksen mieltään polttavaan kysymykseen: onko muumeja oikeasti olemassa?

Voin vain kuvitella, millaisia ajatuksia lukemattomia muumikertomuksia kokeneen pienen ihmisen mielessä käy ja millaiseksi kohtaaminen ”oikeiden” muumien kanssa muodostuu. ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin.” *)

Yhteistä aikaa ei tuntunut löytyvän, vaikka olimme jo pitkään puhuneet Muumimaailmaan menemisestä. Lopulta eräänä heinäkuun tiistaiaamuna pääsimme lähtemään. Asettaessani häntä turvaistuimeen kysyin jännittääkö.

”Tosi paljon”, hän vastasi.

Minullekin kokemus oli uusi. Olin jotenkin onnistunut väistämään Muumimaailman, vaikka olin kyllä omia lapsiani vienyt muumijumppaan (saan edelleen korvamadon jumpan tunnusmusiikista) ja pyörittänyt muumien seikkailuja VHS-kaseteilla, kunnes kuva meni sumeaksi.

Muumilaakson tarinat tuntuvat tosilta, koska ne käsittelevät ihmiselämän perustavia tunteita tavalla, joihin lasten ja myös aikuisten on helppo samaistua: surua ja pettymystä, pelkoa ja epävarmuutta, seikkailunhalua ja uteliaisuutta, iloa ja onnellisuutta sekä ennen muuta rakkautta ja ystävyyttä.

Muumipeikko on utelias, seikkailunhaluinen ja avoin uusille kokemuksille, mutta myös empaattinen ja huolehtivainen toisia kohtaan. Muumimamma on hoivaava, lempeä ja kärsivällinen hahmo, joka on aina valmis auttamaan muita ja tarjoamaan tukea ja lohtua. Haaveileva Muumipappa on tunteellinen ja välittää perheestään – kuten myös Niiskuneiti, joka on ystävällinen ja huomaavainen toisia kohtaan.

Mestarillisten lastenkirjailijoiden tavoin Tove Jansson käsittelee myös moraalia: ystävistä on aina pidettävä huolta ja jokainen on arvokas omana itsenään. Yksikään olento ei saa jäädä näkymättömäksi!

Ulkoisten ja sisäisten myrskyjen heittelemät muumit selviävät aina vaikeuksistaan.

Muumit puhuttelevat erityisesti niitä lapsia, jotka kokevat tavalla tai toisella poikkeavansa joukosta. Syvemmällä tasolla tarinat luovat uskoa ja luottamusta elämään. Ulkoisten ja sisäisten myrskyjen heittelemät muumit selviävät aina vaikeuksistaan ja rauha palaa Muumilaaksoon.

Automatkalla Naantaliin lapsi kysyi vartin välein, paljonko matkaa on vielä jäljellä. Jännitys kohosi huippuun, kun astelimme lapsiperheiden laumassa sillan yli saareen. Lapsi oli lakannut melkein puhumasta. Pääsimme porteista sisään ja muutaman mutkan jälkeen rinteen notkossa häämötti Muumitalo.

Lapsi tarttui minua kädestä ja vei lähelle Muumimammaa. Lapsi otti askeleen eteenpäin, ja Muumimamma sulki hänet syliinsä. Hetki oli liikuttava. Se palkitsi ainakin isoisän pitkän odotuksen: tunnit autossa, kuumuuden, ruuhkan – ja hämmästyttävän kalliit pääsyliput.

”Oikeat” muumit olivat juuri sellaisia kuin niiden saattoi olettaa olevan kirjojen ja tv-ohjelmien perusteella. Ne ottivat kyselemättä lapset suureen pehmeään syliinsä ja halasivat pitkään. Kasvukipujen ja hämmennyksen kanssa kamppaileville lapsille Muumilaakso edustaa toivoa ja vakautta. Kyyneliä pidätellen en voinut lakata ottamasta kuvia lapsia halailevista muumeista.

Kotiovella kysyin lapselta: ”No, ovatko muumit oikeasti olemassa?” Yllätyksekseni hän pudisti päätään.

”Mutta muumithan halasivat sinua!”

”Niin, mutta ne eivät puhuneet mitään.”

*) 1Kor. 13:12

Heikki Hiilamo on viiden lapsen isä ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori.