Päivi Alasalmi pohtii, voiko osallisuutta ostaa

Kun olin lapsi, ihmiset jaettiin rikkaisiin ja tavallisiin. Rikkaaksi riitti tekemään se, että talo oli pienen kunnan hienoin. Suurin osa kunnan asukkaista oli tavallisia, eikä vähävaraiseksi halunnut leimautua kukaan.

Jako katosi tosi-tv:n myötä. Ihmisistä tuli joko julkkuja tai taviksia.

Julkimon ei tarvinnut olla rikas, kunhan sai naamansa televisioon. Pian kuka tahansa saattoi ryhtyä tubettajaksi tai sosiaalisen median vaikuttajaksi.

Seuraajien määrä kertoo ihmisten kiinnostuksesta, mutta voiko osallisuutta ostaa sponsoroiduilla somepäivityksillä? Tuovatko sometykkäykset tekijälleen aitoa yhteisöllisyyttä?

Aikuisen osallisuuden kokemukseen vaikuttaa vahvasti, onko hän työelämässä vai ei. Työttömät ja työkyvyttömät tuntevat jääneensä syrjään maailman menosta enemmän kuin vireät vanhuuseläkkeen nauttijat tai etätyötä tekevät.

On vaikea ryhtyä harrastamaan mitään yhteisöllistä lajia, kun kaikki maksaa. Kirjastoon, metsään ja puistoon voi mennä ilmaiseksi, muttei siellä välttämättä tapaa ketään, jonka kanssa ryhtyä rupattelemaan.

”Tuovatko sometykkäykset tekijälleen aitoa yhteisöllisyyttä?”

Ulkopuolisuuden tunne voi heijastua työttömien tai työkyvyttömien lapsiin, jos he eivät voi osallistua urheiluseurojen tai muiden harrastusryhmien toimintaan.

Lapselle ei saisi kuitenkaan puhua liikaa rahasta – eikä varsinkaan sen jatkuvasta puutteesta. Amerikkalaiset tv-sarjat ja sosiaalinen media vääristävät todellisuutta, mutta lapset eivät sitä välttämättä käsitä.

Lasten kilpavarustelu älypuhelimilla ja muilla digilaitteilla tuntuu kuitenkin saavuttaneen huippunsa. Vanhemmat ovat ymmärtäneet, etteivät alakoululaiset tarvitse vielä kännykkää, vaan että sen käyttö on suorastaan tuhoisaa lapsen monipuoliselle henkiselle kehitykselle.

Ulkomailla ihastellaan demokraattista yhteiskuntaamme. Tasa-arvoisuuden pitää pysyä tavoitteenamme edelleen, sillä se takaa yhteiskuntarauhan.

Ajankohtainen tv-sarja Sori siitä (areena.yle.fi), joka perustuu Katariina Romppaisen käsikirjoitukseen, tuo riipaisevasti näkyviin yhteiskunnallisen eriarvoisuuden nuorten elämässä. Sarja näkyy edelleen Yle Areenassa.

Varattoman perheen lapsi ottaa selfieitä unelmatalossa, jossa hän ei asu, vaan jota hänen äitinsä siivoaa. Hän valehtelee uusille luokkatovereilleen kodistaan saadakseen suosiota, mutta valheella on lyhyet jäljet.

Koko aikuisikäni etätyötä tehneenä tunnustan kaipaavani kultaista 1900-lukua. Lapsuudessani ja nuoruudessani elämän suurinta rikkautta olivat koulukavereiden lisäksi sisarukset, serkut, ukit, mummit ja kummit, koko laaja suku.

Meitä samanikäisiä serkuksia oli äidin puolen mummolassa kymmenkunta. Kun kokoonnuimme sinne kesälomalla, saimme uida, ravustaa ja onkia ihan omin päin. Tietenkin jouduimme välillä kitkemään kasvimaita ja loputtomia naurispeltoja, mutta heinätöissä oli mukavaa urakoida ja kuunnella aikuisten juttuja.

Kotipaikkakunnallani meitä lyhyen tienpätkän varrella asuvia, lähes samanikäisiä lapsia oli toistakymmentä. Pelasimme hiekkatiellä nelimaalia ja sänkipellolla potkupalloa. Suuret perheet ja hyvin ryhmäytyneet koululuokat loivat osallisuuden tunteen kaikille jäsenilleen.

Vaikka perheet ovat pienentyneet, eivätkä ihmiset enää kyläile naapureidensa luona kuten aikoinaan, läsnäolon kaipuu ei ole kadonnut mihinkään. Me tarvitsemme yhä toisen katsetta ja ystävällistä hymyä, tervehdystä tai lohdun sanoja, joskus halausta ja pään silitystä aivan kuten pienet lapsetkin. Ja mikä parasta, halit ja hymyt eivät maksa kenellekään mitään.

Päivi Alasalmi on akaalainen kirjailija, satukirjailija ja kahden lapsen äiti.