Anni Kytömäki: Mitä meistä jää?
Rakas sukulaiseni kuoli syksyllä 89-vuotiaana. Pitkin talvea kävin hänen asunnossaan läpi elämän jälkiä. Niiden avulla tapasin sukulaiseni uudelleen. Vaatteet, kengät ja laukut toivat mieleen entisaikojen juhlia ja kesäpäiviä mökillä. Keittiönpöytä muistutti moninaisista kahvihetkistä, olkipukit yhteisistä jouluvalmisteluista.
Kirjahyllyn valikoima oli osin tuttu, osin yllättävä: en ollut huomannut, että sukulaiseni oli lukenut Mielensäpahoittajaa ja B. Virtasta, Christietä ja Coelhoa.
Hautauduin yhä syvemmälle menneisyyteen. Nuoruusvuosien kirjeet ja muut kirjoitukset alleviivasivat, miten vähän ihmisluonto muuttuu 70–80 vuodessa: toivotukset, tokaisut ja muut henkilökohtaiset sanankäyttötavat olivat aivan tuttuja, vaikka olin tuntenut kirjoittajat – veljen ja sisaren – vasta heidän myöhemmällä iällään.
Kohtasin myös ihmisen, joka oli jäänyt minulle vieraaksi. Sinnikkään tallettajan, joka oli koonnut leikekokoelmaan pienimmätkin tiedonannot, joita sanomalehdissä oli tuttavista julkaistu. Ahkeran opiskelijan, jonka käsiala oli jo alaluokilla parempi kuin omani kuunaan. Touhukkaan tytön, haaveellisen nuoren, salaa surullisen aikuisen – ihmisen, jota kirjeiden, korttien ja lahjaesineiden perusteella oli pitänyt loistotyyppinä ainakin kymmenen kertaa suurempi joukko kuin olin aavistanut.
Sain toisen surusanoman kesken sukulaisen asunnon tyhjentämisen: tiedon kuolemasta, joka tapahtuisi pian. Minulle välitettiin terveiset lukijalta, Hanna-nimiseltä nuorelta äidiltä, joka vastikään oli siirtynyt sairaanhoidosta saattohoitoon. Hän kertoi saaneensa kirjoistani voimia ja tukea sairautensa aikana.
Palaute vavahdutti minua. Mielikuvitusmaailmassa kirjailija oppii luovimaan suurtenkin surujen keskellä, mutta todellisuuden viiltovoima säilyy ennallaan.
Kuulin Hannasta pian uudelleen. Hänen ystävänsä olivat käynnistäneet muistometsäkampanjan, keräyksen metsän suojelemiseksi. Hanna kirjoitti: ”Keräyksen kautta suojeltavassa metsässä poikani ja muut läheiset saavat paikan, jossa kulkea ja muistella minua. He voivat tuntea minut suhisevana tuulena kasvoillaan, nähdä naavana puiden oksilla ja kuulla lintujen lauluna”.
En tiedä, onko maailmassa koskaan syntynyt kauniimpaa ajatusta.
Hannan viimeisinä viikkoina vaihdoimme viestejä harvakseltaan. Lähetin hänelle ensin yhden metsäkuvan ja sitten lisää, koska hän kertoi saavansa niistä voimaa. Tunsin oloni avuttomammaksi kuin milloinkaan. Olin tullut tietoiseksi Hannan olemassaolosta romaanieni, itse keksimieni tarinoiden, kautta. Nyt minulla ei ollut mitään valtaa tapahtumien kulkuun. Murheen keskellä pilkahti silti myös iloa, sillä muistometsäkampanja pääsi esiin valtakunnanmediaa myöten.
Meistä jää jälkiä: esineitä ja muistoja. Rakkaan ihmisen asunnossa ja suojellussa ikimetsässä on pohjimmiltaan jotain samaa. Niitä tutkiessa kokee jännitystä ja oivalluksia, surua ja iloa. Vastaan tulee yksityiskohtia, jotka voivat olla kuohuttavia, hellyttäviä tai pelottavia – tai luoda vahvan tunteen siitä, että mitään pelättävää ei ole.
Sukulaiseni asunto on nyt tyhjennetty ja myyty, muistoja kantavat esineet jaettu läheisten koteihin. Niistä tulee osa toisia elämiä. Muisto alkuperäisestä omistajasta siirtyy eteenpäin niin kauan kuin muistamme kertoa hänestä.
Lopullinen surusanoma Hannan kohdalla saapui maaliskuun alussa. Hän lähti metsäänsä, tai jonnekin sitä odottamaan. Kun metsä aikanaan onnistutaan hankkimaan ja suojellaan pysyvästi, muisto hänen elämästään ei jää ihmismielen varaan.
Metsä humisee hamaan ikuisuuteen.
Lue myös: Miten puhua lapselle kuolemasta?
Lue myös: Mitä surulle kuuluu/ One glass of milk, please -blogi
Lue myös: Ajaton metsä/ One glass of milk, please -blogi
Anni Kytömäki on kirjailija ja metsänkulkija, jonka kotona asuu kolme eri-ikäistä mieshenkilöä.