Mistä apua, kun lapsi on väkivaltainen?

Kun Leo meni eskariin, alkoi kotiin tulla viestejä, ettei poika pysty toimimaan ryhmätilanteissa ja on väkivaltainen toisia lapsia kohtaan. Suuttuessaan hän saattoi lyödä tai purra ja innostuessaan rynnätä kadun yli tai heitellä tavaroita.

Kun Leo aloitti koulun, väkivaltainen käytös yltyi myös kotona. Poika piti raivokohtausten vuoksi hakea jatkuvasti kesken päivän pois koulusta, sillä edes pienluokassa hänelle ei osattu antaa oikeaa tukea.

Diagnoosiksi saatiin voimakas ADHD sekä autismiepäilyjä, aistiyliherkkyyttä, motorista epävarmuutta ja tietyissä kirjaimissa puheentuottamisongelmia.

– Ennen diagnoosin saamista meille annettiin julkiselta puolelta vain nepsy-ohjausta ja lukuvinkkejä, Leon äiti Sanna kertoo.

Hän löysi netistä Setlementti Tampereen Kun lapsi satuttaa -työmuodon (perhevakivalta.fi) , jossa hänelle ja hänen miehelleen järjestyi heti yksilötapaamiset kriisityöntekijän kanssa. Niissä Sanna ymmärsi, että Leon käytös on luontaista lapselle, joka ylikuormittuu koulussa, jos ei saa tarpeeksi tukea eikä osaa purkaa sanallisesti asioitaan.

– Sain vahvistuksen sillekin, ettei minussa ole äitinä mitään vikaa. Julkisella puolella minua oli syytetty Leon käytöksestä.

Tapaamisissa Sanna koki saavansa selkeyttä kaoottiseen tilanteeseen kotona ja koulussa.

Hän jatkoi vertaisryhmässä, johon osallistui kolme muutakin äitiä, vertaisvanhempi sekä ohjaaja. Ryhmässä oli turvallista purkaa tunteitaan, kun kaikki olivat kokeneet vastaavanlaisia tai jopa hurjempia asioita.

– On tullut tilaa omille ajatuksille. Saan tuntea surua ja vihaa Leon väkivaltaa kohtaan. Se on hyväksyttyä, koska tilanne on paha, enkä ole itse sitä valinnut, Sanna kuvaa.

Rauhoita itsesi ja ennakoi tilanteet

Pelottavinta väkivaltatilanteissa on Sannan mielestä se, että menettää itse malttinsa.

Yksilötapaamisissa hän on saanut myös ohjausta lapsen väkivallan kohtaamiseen. Tärkeintä on rauhoittaa oma hengityksensä. Pienen lapsen kanssa voi toimia Avekki-kiinnipitotekniikka (turvallisuuskoulutus.fi), jonka Sanna oppi Taysin lastenpsykiatrisen osaston lyhytkurssilla.

– Yritän myös suunnata Leon huomion muualle, vaikkapa kännykkään, jossa pyörii koiravideo tai animaatio.

Pelottavinta väkivaltatilanteissa on se, että menettää itse malttinsa.

Leo on nyt 7-vuotias. Hänen kohdallaan myös palkitseminen toimii: aamutoimesta saa tarran ja kymmenen tarraa oikeuttaa katsomaan leffan. Hampaiden pesu palkitaan antamalla mobiilipelaamisaikaa. Kouluun menosta saa sydämen muotoisia leikkitimantteja.

Kaikkein tärkeintä on ennakointi. Jos Leo alkaa iltapalalla harata kaikessa vastaan, Sanna alkaa hengittää ja puhua mahdollisimman rauhallisesti.

– Kannattaa joustaa. Ei hampaita tarvitse pestä joka ilta, ja nukkumaan voi mennä vaatteet päälläkin.

On myös huolehdittava siitä, että Leo nukkuu tarpeeksi ja syö usein.

– Leolta ei saa vaatia liikaa, vaan koulun jälkeen tehdään vaikkapa vain yhden aineen kotiläksyt ja sitten voidaan pitää leikkitauko, jonka jälkeen jatketaan.

Kotielämä on jo hieman rauhoittunut, kun Leo vaihtoi kouluun, jossa saa paremmin tukea sekä terapiaa ja uutta lääkehoitoa.

Väkivalta nostaa häpeän tunteen

Jossain perheissä paikalle voidaan kutsua poliisi, jos lapsi on riehunut pitkään.

Sanna ei ole koskaan niin tehnyt, sillä Leo on vielä niin pieni. Hänen mielestään on kuitenkin surullista, ettei yhteiskunta pidä lapsen väkivaltaa yhtä merkityksellisenä kuin katu- tai parisuhdeväkivaltaa.

– Sitä jotenkin ylenkatsotaan, koska tekijänä on lapsi. Siksi vanhempien kynnys soittaa ambulanssi tai poliisi paikalle on todella korkea.

Jos lapsen väkivaltaisuudesta puhuu ulkopuoliselle, palaute on usein syyllistävää.

Lapsen väkivaltaisuus on Sannasta edelleen tabu. Hän ei uskalla puhua siitä ulkopuoliselle, koska palaute on usein syyllistävää:

– Toivon, että kynnys puhua madaltuisi, koska tämä ei ole kenenkään vika, vaan usein seurausta lapsen ADHD:sta tai autismista.

Kun lapsi satuttaa -työmuoto on tarkoitettu kaikille perheille, joissa on väkivaltaisesti käyttäytyvä lapsi riippumatta siitä, minkäikäinen lapsi on ja riippumatta siitä, onko tällä diagnoosia tai ei, kertoo Kun lapsi satuttaa -työmuodon toiminnanohjaaja Annukka Tuovila.

Yksilökeskusteluissa käsitellään muun muassa väkivallan kokemiseen vahvasti liittyvää häpeän tunnetta ja sitä erityisyyttä, että kysymyksessä on oma lapsi. Puhutaan myös siitä, kuinka lähisuhdeväkivallan kokeminen vaikuttaa hermostoon ja kuinka siinä tilanteessa pystyy säätelemään omaa vireystilaa. Opitaan keinoja rauhoittaa kehonsa tilanteissa, joissa oma turvallisuuden tunne katoaa.

Oma aggressio huolettaa

Kriisityöntekijä Vesa Vilppola sanoo, että siihen, miten vanhempi reagoi lapsen väkivaltaisuuteen tai aggressiivisuuteen, voi vaikuttaa vanhemman oma tausta. Jos hän on kokenut väkivaltaa tai turvattomuutta omassa lapsuudessaan tai myöhemmin lähisuhteissaan, saattaa jo taaperon normaaliin kehitykseen liittyvä aggressio aiheuttaa traumaoireita, jolloin vanhempi saattaa lamaantua tai kiihtyä.

Vilppola muistuttaa, että lapsi-vanhempi-suhteessa lapsen väkivaltaisen käyttäytymisen lopettaminen on usein ainakin osittain vanhemman vastuulla. Jos hän ei onnistu siinä ammattilaisten ohjeista huolimatta, hän saattaa kokea vielä suurempaa häpeää ja epäonnistumista vanhempana.

– Siksi on tärkeää etukäteen varmistaa, että vanhemmalla on riittävästi voimavaroja käyttää hänelle neuvottavia keinoja.

Kun lapsi satuttaa -työssä otetaan rohkeasti esiin myös vanhemman oman aggression hallinta. Vanhemman voi olla vaikea puhua siitä yksilötapaamisissa ja siksi se on yksi ryhmätapaamisten teema.

Oman lapsensa väkivallan kohteeksi joutumisesta ei Annukka Tuovilan mukaan ole helppo puhua varsinkaan silloin, jos kokee itse suuttuessaan toimineensa väärin. Vaikka vanhempi ei olisi koskaan satuttanut lastaan, jo siihen liittyvät ajatukset voivat aiheuttaa syyllisyyttä ja häpeää. Kenelle voi kertoa, että on huolissaan siitä, että satuttaa omaa lastaan, jos siitä häpeästä ei uskalla puhua edes puolisolle?

– Asiakastyössä on oltava hyvin sensitiivinen, jotta käsiteltävät aiheet eivät ainakaan lisäisi syyllisyyden kokemusta, sanoo Vilppola.

Väkivallasta on puhuttava oikealla nimellä

Leena osallistuu Kun lapsi satuttaa -hankkeen ryhmätapaamisin vertaisvanhempana. Lähes kuusi vuotta sitten hänen nyt jo aikuistuneen poikansa väkivaltainen käytös oli hankalimmillaan. Tuolloin Leena ei saanut mistään tukea. Hänen mukaansa Tampereella ei saa nepsy-lapselle apua vammaispalveluista, jos ei ole kehitysvammadiagnoosia, eikä sosiaalipalveluilla ole nepsy-osaamista.

– Olisin kaivannut esimerkiksi konkreettisia neuvoja ja välineitä toimia niissä tilanteissa, kun lapsi käyttäytyy uhkaavasti ja heittelee tavaroita. Silloin ohjattiin vain soittamaan 112:een tai sosiaalipäivystykseen.

Hankkeessa Leenalle selvisi lapsen aggressiivisuuteen monia syitä, joista suurin se, että lapsella ei ollut keinoja sanallisesti käsitellä vaikeita tunteita.

– Hankkeessa puhuttiin suoraan väkivallasta, kun itse olin puhunut lapsen haastavasta käyttäytymisestä.

Leena haluaa auttaa kokemuksillaan muita ryhmäläisiä. On tärkeää jakaa tietoa kouluihin, lastensuojeluun ja sosiaalipalveluihin, jotta lapsenkin väkivallasta puhuttaisiin oikealla nimellä ja ymmärrettäisiin sitä ilmiönä.

– Haluan olla mukana antamassa sellaista tukea, jota olisin itse kaivannut. Palvelujärjestelmässä tiedon löytäminen ja tuen saaminen on lähes sattuman kauppaa.

Sannan, Leon ja Leenan nimet on muutettu heidän yksityisyytensä suojelemiseksi.

Perheväkivaltaklinikka

• on Setlementti Tampereen pysyvä työmuoto, jota edelsi vuosina 2020–2022 Kehitysvammaisten Palvelusäätiön kanssa yhteistyönä toteutettu Kun lapsi satuttaa -hanke
• tarjoaa maksutonta matalan kynnyksen ammatillista tukea Pirkanmaan alueella perheille, joissa lapsi tai nuori käyttäytyy väkivaltaisesti muita perheenjäseniään kohtaan
• järjestää:
  – yksilötapaamisia vanhemmille ja sisaruksille
  – perhetapaamisia
  – vertaistukiryhmiä vanhemmille sekä
  – vihanhallintaryhmiä yli 12-vuotiaille nuorille

Lue lisää!

Lue Lapsen Maailman verkkosivuilta Lapsen väkivaltaisuus voi aiheuttaa vanhemmille häpeää ja syyllisyyttä -juttu, jossa Anne Myllylä kertoo epileptiseen Landau-Kleffnerin oireyhtymään sairastuneen poikansa Villen tarinan.

Lue juttu!