Markus Hirvonen ymmärtää mopopoikia

Puhutaan ensin mopoista.

Ensimmäinen oli sininen Suzuki S1 vuosimallia 1993. Siinä oli Suzuki PV:n eli tossumopon moottori isommassa rungossa.

– Ostin sen raatona 500 markalla. Kaverini Pölösen Tuomo rakensi sen alusta loppuun, kun en itse osannut, Markus Hirvonen, 38, kertoo.

Mopoa tarvittiin, sillä Louhiojan kylältä Enon keskustaan oli viisi kilometriä. Kaverit asuivat laajalla alueella, eikä Hirvosen isä ennättänyt aina kuskaamaan viittä lastaan.

Hirvosen mopon mittariin kertyi 24 000 kilometriä. Kovan luokan rällääjä siis.

Suuren yleisön tietoisuuteen Hirvonen pompahti elokuussa 2017. Hän oli opiskellut sairaanhoitajaksi ja hallintotieteiden maisteriksi, ollut töissä sote-alalla ja perustanut perheen. Hirvoset olivat asettuneet Pohjois-Karjalan Juukaan, jossa Markus toimi kunnanjohtajana.

Suzuki oli myyty ajat sitten.

– Olin keittämässä lapsille iltapuuroa, kun mopopojat ajoivat talon ympäri. Sanoin vaimolle, että nyt tulee paljon palautetta, että tuohon rälläämiseen pitäisi jotenkin puuttua.

Hirvonen ei usko kieltoihin eikä ylhäältä johtamiseen vaan keskusteluun. Niinpä hän laati spontaanisti Facebook-postauksen, jossa kysyi lainaksi mopoa. Hän halusi käydä ajelemassa ja juttelemassa nuorten kanssa.

Meni vain hetki, kun kunnanjohtajalle oli järjestynyt vanha Solifer ja hänet oli liitetty nuorten WhatsApp-rinkiin. Milloin lähdetään, he kyselivät.

– Kerroin Facebookissa, että nyt on mopo, jolla lähden seuraavana perjantai-iltana nuorten kanssa ajelemaan.

Pian soitti maakuntalehti Karjalainen, sitten YLE ja MTV.

Kun Hirvonen käveli perjantaina lähtöpaikalle, paikalla oli satoja ihmisiä. Lapsiasiavaltuutettu ja monet poliitikot hehkuttivat mopomiittiä sosiaalisessa mediassa.

Mopomiitiksi kutsutaan mopoilevien nuorten itsensä järjestämää tapahtumaa, jossa tavataan ystäviä, tehdään temppuja ja ajetaan letkassa.

Kunnan päättäjien ja nuorison välille syntyi hyvä keskusteluyhteys.

– Jos oli roskia jossain, nuoret laittoivat viestiä, että käydään siivoamassa. Joskus pyysin, että voisivatko he jättää ringistä pois talon, jossa asuu paljon ikäihmisiä. He kuittasivat, että voidaan ajaa toista kautta. He ovat hirmu fiksuja, paljon fiksumpia kuin me, Hirvonen kiittelee.

Nuorten toiveesta Juukaan saatiin kunnan rahoittama mopotalli. Ja kun nuoret toivoivat ilmaista ehkäisyä, sellainen järjestettiin.

Mutta nuoret kasvavat nopeasti ja lähtevät pieneltä paikkakunnalta. Mopomiitin kaltaisia tapahtumia pitäisi olla joka vuosi, jotta tavoitettaisiin kaikki ikäluokat. Seuraavinakin vuosina järjestettiin miittejä, mutta koronan takia ne on kahtena vuonna jouduttu perumaan.

Mopomiitti poiki roppakaupalla puhujakeikkoja erilaisiin tilaisuuksiin.

– Jossain 60 kohdalla lopetin laskemisen, Markus Hirvonen kertoo.

Puheviestinnän tieteellinen yhdistys Prologos myönsi hänelle Vuoden vuorovaikutusteko -kunniamaininnan. Yhdistyksen mukaan tempaus auttoi näkemään mopolla rälläävät teinit myös muussa valossa kuin häirikköinä.

”Nuoriin kannattaisi suhtautua kuunnellen ja yhdenvertaisina kansalaisina muiden kanssa, jos halutaan pitää heidät yhteiskunnan jäseninä”, kunniamaininnan perusteluissa todetaan.

Julkisuus yllätti Hirvosen, sillä mopomiitin idea on hyvin yksinkertainen: mennään juttelemaan nuorten kanssa sinne, missä he ovat.

– Se on Nalle Puhin filosofiaa. Kysytään, mitä kuuluu, mitä mieltä olette näistä asioista. En voinut kuvitella, että siitä tulisi niin iso juttu.

Hirvonen painottaa, että nuorilla on oikeus elää, oikeus omaan tilaan ja kokemuksiin.

– Surullisena seuraan sitä keskustelua, että nuoret halutaan pois jostakin. He eivät saa olla torilla eikä ostoskeskuksessa tai rannalla. Miksi nuorilla ei ole oikeutta tilaan?

Ongelma on se, että nuoret pelkäävät, millainen tulevaisuus on.

Elämä on sarja vahinkoja: lukion jälkeen Hirvonen lähti armeijaan, mutta loukkasi viiden kuukauden päästä olkapäänsä.

– Jouduin leikkaukseen tänne Pohjois-Karjalaan ja tutustuin Elinaan, nykyiseen vaimooni.

Ennen armeijaa Hirvosen haaveili sotilasurasta rauhanturvaajana tai insinööriopinnoista Tampereella. Armeijassa hän ymmärsi, ettei kumpikaan niistä ole hänen alansa.

– Se oli syksyä. Ainut ihmisläheinen ala, jossa alkoi silloin koulutus Joensuussa, oli sairaanhoitajakoulu. Tajusin heti, että se oli minun juttuni. Rakastin hoitajan hommaa.

Valmistuttuaan Hirvonen jatkoi Itä-Suomen yliopistoon oikeustieteen laitokselle.

– Tein sairaanhoitajan töitä ensiavussa, kirurgialla ja psykiatrisella. Tein paljon yövuoroja, joista sai enemmän vapaita, jolloin ehti opiskella.

Kun rekrytoinnin esimies siirtyi muualle töihin, Hirvosta pyydettiin tehtävään ja siitä alkoivat hallintohommat. Seuraavaksi hän toimi rekrytointipäällikkönä, sitten henkilöstöpäällikkönä. Lopulta häntä pyydettiin ylimpään johtoon valmistelemaan Pohjois-Karjalan sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymä Siun sotea poliittiseen päätöksentekoon.

– Se oli aika puhdasta hallintojuridiikkaa, jota olin juuri opiskellut.

Juukaan perustetiin rahasto, josta sai hakea avustusta vaikkapa tennareihin tai sählymailaan.

– Paljon oli perheitä, jotka eivät yltäneet toimeentulotuen piiriin, mutta heillä oli silti tiukkaa, Hirvonen perustelee.

Kunnan kassassa avustus oli pieni pisara, eikä rahaa mennyt kuin muutamia tuhansia vuodessa.

Jos sairaanhoitajan työ oli työtä perheiden kanssa, kunnanjohtajana oltiin abstraktimmalla tasolla.

– Kunnanjohtajana pohdin, miten lapset saisivat sellaisen elämän, että heistä tulisi tasapainoisia aikuisia. Ja jos ja kun he lähtevät täältä pois opiskelemaan, miten heille olisi kasvanut sellaiset juuret, että he haluaisivat palata tänne. Sitä sillä mopomiitilläkin tavoiteltiin, että jäisi hyvä fiilis.

Hirvoselle itselleen 4 500 asukkaan Juuasta jäi hyvä fiilis.

– Oli ne juukalaiset nuoret mahtavaa porukkaa.

Hirvosen tunnistaa kylmemmällä kelillä pipostaan.

Nyt Markus Hirvonen johtaa maakuntaliittoa, joka pyrkii edistämään maakunnan etua. Iso työkalu on raha: maakuntaliitto jakaa maakuntaan EU-rahoitusta seitsemän vuoden aikana noin 135 miljoonaa euroa.

Rahaakin tärkeämpänä Hirvonen pitää positiivisen ilmapiirin ja tulevaisuudenuskon luomista.

– Yritän tuoda esiin asioita, jotka ovat hyvin ja joiden varaan voi täällä elämänsä rakentaa.

Keskeisiä tulevaisuuden kysymyksiä ovat ilmastonmuutoksen torjunta ja biodiversiteetin suojelu. Ne ovat myös tämän EU-kauden kärkiä.

– Nuoria nämä asiat kiinnostavat paljon enemmän kuin meidän sukupolvea. Ne ovat heille ykkösasioita.

Tähän Hirvonen havahtuu usein omien lastensa kautta.

– Kesällä oli Elokapinan mielenosoitus Mannerheimintiellä Helsingissä. Katsoin mielenosoitusuutisointia ja sanoin Elinalle, että mitä tuolle mielenosoitukselle pitäisi tehdä. Elmeri, 10, luki sohvalla hiukset sekaisin Aku Ankkaa, katsoi lehden takaa ja sanoi, että ”pitäis tehdä jotakin sille ilmastonmuutokselle”.

– Lapsi osasi katsoa asioiden taakse: ei mielenosoitus ole ongelma. Ongelma on se, että nuoret pelkäävät, millainen tulevaisuus on. He istuivat siellä kadulla, koska heitä pelottaa se, mitä tulee. Elmerinkin ennakoitu elinikä on 90 vuotta, Hirvonen toteaa.

Kuin ylipitkä maraton… Niin Markus Hirvonen kuvaa hallinnollista työtä. Tehdään jotakin ja kymmenen vuoden kuluttua nähdään, saatiinko mitään aikaan. Hirvonen kaipaa takaisin pikamatkoille.

Perheen esikoisen, Lydian, 12, synnytys oli dramaattinen. Napanuora oli kiertynyt moneen kertaan lapsen kaulan ympärille. Kokenut kätilö tajusi, että lapsi on leikattava ulos. Sektio kesti neljä minuuttia.

– Lapsi olisi luultavasti kuollut alatiesynnytykseen tai ainakin saanut vakavan aivovaurion, Hirvonen sanoo.

Intuitiivinen havainto pelasti lapsen hengen. Tällainen on arkea sairaalassa, ja Hirvonen kertoo kaipaavansa ensiavun sykkeeseen.

– Parasta oli se, että sai konkreettisesti jotakin aikaan. Sinne saapui ihminen, jolla oli rintakipua. Hänellä oli sydänkohtaus ja hänet hoidettiin. Seuraavana päivänä hän oli lähdössä kotiin ja tuli kiittämään, että pelastitte henkeni, Hirvonen kuvailee.

Hirvosesta maailma on muuttunut raadollisempaan suuntaan. Kilpailu läpäisee kaiken harrastuksista lähtien.

– Vihaan sydämeni pohjasta harrastusten kilpailuvetoisuutta. Pahinta on se, että lapset ja nuoret pistetään kilpailemaan arvosanoista. Jo yläasteella pitää alkaa tehdä karsintaa ja nuoret miettivät, onko peli jo menetetty, Hirvonen valittelee. Hän kaipaa armollisuutta ja joustavuutta.

Vihaan sydämeni pohjasta harrastusten kilpailuvetoisuutta.

– Eihän se voi mennä niin, että on seitsemän ällän ylioppilas ja burn outissa. Tätä viestiä tulee sotepuolelta ja koulupsykologeilta.

Superihmiset kyllä pärjäävät, mutta entä nuoret, joilla on ongelmia päihteiden tai mielenterveyden kanssa? Työttömyyttäkin voi olla jo kolmannessa polvessa.

– Näillä nuorilla ei ole elämässä horisonttia, josta saisi kiinni. Tämä ilmiö on räjähtämässä pommin lailla käsiin yhteiskunnassamme. Suomi on korjaava eikä ennaltaehkäisevä yhteiskunta.

– Hyvinvointivaltiomme oli tutkijoiden mukaan parhaimmillaan vuonna 1987, mikä ei korreloi mitenkään bruttokansantuotteen kanssa. Ihmisten tunne hyvinvoinnista ei syntynyt rahasta vaan muusta. Lapsiperheet saivat verovähennyksiä, kodinhoitajan sekä muita palveluita.

Jos Hirvonen saisi päättää, hän palauttaisi kodinhoitojärjestelmän, kouluavustajat ja pienemmät ryhmäkoot.

Markus Hirvonen varttui pienessä pohjoiskarjalaiskylässä. Enon Louhiojalla oli yksi erityispiirre: siellä oli valtavan paljon lapsia. Se johtui isosta esikoislestadiolaisten yhteisöstä.

– Asuttiin koulun vieressä, ja jokaisessa talossa oli lapsia. Aina oli kavereita, ja meni mihin tahansa taloon, aina sai ruokaa, jos oli ruoka-aika.

Hirvonen uskoo, että tietynlainen sosiaalinen lahjakkuus syntyi siinä valtavassa ihmisjoukossa.

– Oli erilaisia perheitä, lestadiolaisia, ei-lestadiolaisia, ikäihmisiä, lapsiperheitä, työttömiä, alkoholisteja. Se on valtava sosiaalinen pääoma.

En keksi, olisiko mikään voinut olla lapsuudessani paremmin.

Hirvosen lapsuudessa elettiin 1990-luvun lamavuosia. Kylällä oli paljon työttömyyttä ja kaikki olivat köyhiä. Kouluvuodeksi oli lapsilla yhdet farkut ja lenkkarit kullekin. Luistimia kierrätettiin.

– Jälkikäteen isä on kertonut, että kun torstaina oli tilipäivä ja maanantaina ei ollut yhtään rahaa, piti katsoa, mitä kaapeista löytyy.

Mutta lapsi ei sitä ymmärtänyt. Oli turvallista, oli ruokaa, lämpöä ja valtavasti kavereita. Ja äiti leipoi pullaa.

– En keksi, olisiko mikään voinut olla lapsuudessani paremmin.

Hyvä lukija,  

Lastensuojelun Keskusliiton julkaisema Lapsen Maailma -lehti on journalistisin periaattein toteutettava aikakauslehti, joka katsoo maailmaa uteliaan lapsen silmin. 

Tue Lastensuojelun Keskusliittoa sekä laadukasta journalismia tilaamalla Lapsen Maailma – joko diginä tai painettuna lehtenä. 

Ulla Siimes, päätoimittaja ja Lastensuojelun Keskusliiton toiminnanjohtaja  

Tilaa lehti itsellesi tai lahjaksi