Kuukauden kirjat: Maalla on mukavaa

Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden juuret ovat syvällä mahtavien maalaistilojen mullissa.

Lilli Porthanin vuonna 1920 julkaistu Mansikkamäen pojat (Kirja) kertoo kylän suurimmasta ja varakkaimmasta talosta, jonka ”muhkea asuinrakennus katsoo ihanalta koivikkokummultaan kauas ympärilleen”.

Maatilan lähettyvillä on suloisten vanhojen neitien asuttama kartano, mutta kylästä löytyy myös ”oman maan roskaväkeä” ja työväkeä, joka kirjailijan mukaan vaatii suhteettomia palkkoja.

Varhaiset nuortenkirjamme olivat ujostelemattoman yläluokkaisia, valkoisia ja korskean agraareja. Mansikkamäessä perinteitä vaalii pehtori, isä ja jumala -kolmiyhteys, jota lapset eivät hevin uhmaa.

Porthanin kirjassa visiteerataan Helsingissä asti, ja silloin nautitaan Kaivopuiston maisemista, uusista leluista ja kuvakirjoista, limonadista ja Fazerin ihanista herkuista. Kaupunki tarjoaa houkutuksia mutta maaseutu edustaa pyhyyttä. Köyhyyden ongelmat eivät Porthania kiinnostaneet.

Ahdingosta aktiivisuuteen

Pientilojen ahdinko näkyi 1970-luvun nuortenkirjallisuudessa, kun maaseudun romanttisuus riisuttiin rujoksi realismiksi.

Ines Lappalaisen Vastamäen Saara -sarjassa (Tammi) pellot pannaan pakettiin ja perhe muuttaa kaupunkiin. Isä on vakuuttunut, että ”maalla ja kehitysalueella” lapset varttuisivat vain työttömiksi sekatyöläisiksi ”niin kuin muutkin kyläläiset ja muuttaisivat lopulta Ruotsiin toisen luokan kansalaisiksi”.

Lappalainen näyttää sarjassaan maaltamuuton inhimilliset seuraukset.

Saaralla on vaikeuksia solahtaa kaupunkikoulun arkeen. ”Kuka tällaista rumaa maalaistolloa viitsii vilkaista”, hän tuskittelee.

Vuonna 1980 ilmestyneessä Meidän kylän Tuikku -kirjassa (Tammi) Lappalainen on ehtinyt hiukan toipua syrjäkylien autioitumisen aiheuttamasta tuskasta. Kylän koulu lopetetaan ja siinä hötäkässä muutkin kunnalliset palvelut keskitetään kirkonkylälle.

Syrjäkylien autioitumisen tuskaa

Valoisaksi kirjan tekee se, että kyläläiset ryhtyvät puuhaamaan kyläkoululle uutta elämää. Yhteisöllisyydellä korvataan koettuja menetyksiä.

Romanttisen viihteen ja tv-sarjojen ”maalaiskomedioissa” on 1980-luvulta lähtien huomattu maaseudun kiehtovuus – ja eksoottisuus. Tarvitsee vain muuttaa maalle, kääriä hihat ja iloita uudesta elämäntavasta.

Nuortenkirjallisuudessa on käynyt toisella tapaa: maaseutu on miltei kokonaan hävinnyt.

Poikkeuksiin lukeutuu Tuija Lehtinen, jonka laajaan tuotantoon mahtuu muutamia maalaiskuvauksia. Hänen tulkinnoissaan ei ole pyhäpäivän ja kansanlaulun rikkumatonta idylliä, vaan pikemminkin ne ovat koomisia tulkintoja 2000-luvun melko realistisesta maaseudusta.

Poika nimeltä Iines -kirjan (Otava) nuoret katsovat kaihoisasti linja-auton perävaloja, jonka ”nokka osoitti kohti etelää”. Kuivasta kommentista huolimatta nuoret tuntuvat jopa viihtyvän kotiseudullaan, kunhan vain aktiivisuutta piisaa, sillä he eivät suostu muumioitumaan Matkahuollon nurkkapöytään.

Lehtisen maalaiskylissä on sekä ongelmia että toiveikkuutta. Hän ei romantisoi maaseutua, mutta näyttää sen valoisat puolet nuorten näkökulmasta.

Nuortenkirjoissa edetään varovaisesti maaseudun ahdingosta arkiseen iloon. Harmillisen vähän maalaisympäristöstä kuitenkin kirjoitetaan. Kirjojen suosituin tapahtumapaikka taitaa nykyään olla Tampere ja heti kintereillä pienet taajamat maaseudun ja kaupungin välillä. Viime vuosina lähiötkin ovat päässeet kirjallisuuteen.

Eläintilan arkea

Maatilan söpöt eläimet eivät taida koskaan kadota kuvakirjoista ihan riippumatta siitä, miten harvinaisiksi maatilat käyvät. Lehmät, lampaat ja töpselinenäiset siat esiintyvät vuosittain hämmästyttävän monissa kuvakirjoissa.

Valokuvia ja piirroskuvitusta yhdistelevä Maatilojen eläimet (Story House Egmont, suom. Alma Jylhä) julkaistaan ensisanoja opettavassa kartonkisivuisessa sarjassa.

Suomalainen lapsi oppii käännöskirjasta, että maatilan eläimiin kuuluvat mm. ankka, aasi, kalkkuna ja hanhi. Ne eivät taida olla ihan jokapäiväisiä eläimiä suomalaisilla maatiloilla? Käännetyissä lasten tietokirjoissa onkin toisinaan tuntuvaa vierautta.

Maataloudesta pitäisi tehdä monipuolisia tietokirjoja

Camilla Reidin ja Nicola Slaterin taaperokirjassa Emppu ja maatilan eläimet (Otava, suom. Anne Luukkanen) tarinaa vahvistetaan muodikkailla ääninapeilla, joita painelemalla voi kuunnella eläinten ääniä.

Karhupoika Emppu pääsee Ison Karhun seurassa retkelle maatilalle, jossa juottaa tuttipullosta karitsaa ja ihmettelee unista äitiemakkoa. Kuvitus on houkuttelevan raikasta ja lämmintä.

Visa Vilkunan kirjoittama ja valokuvaama Maatilan vuosi (Alfamer) piristää jo kotimaisuudellaan. Kouluikäisille tarkoitetussa tietokuvakirjassa maatilan työt esitetään vuodenkierron mukaan, ja lopuksi kerrotaan vielä karjanhoidosta.

Kirjasta saa asiapitoisen käsityksen nykyaikaisesta maataloudesta luonnonsuojelua unohtamatta. Mukana on kurottajaa, käärijää ja kultivaattoria – niinpä kirjaa voi suositella niillekin, joita tekniikka kiehtoo enemmän kuin kirjat.

Moderni maatalous on niin monimutkainen ilmiö, että siitä toivoisi söpöjen ensikirjojen rinnalle suomalaisia tietokirjoja lapsille ja varhaisnuorille. Niissä voisi pöyhiä maatalouteen väistämättömästi liittyviä kiusallisiakin teemoja. Eettiset kysymykset, ympäristö ja ravinto kun kiinnostavat nuoria muutenkin.

Oman kylän koulu

Maaseutumaiseen ympäristöön perehdytään hupaisasti suosituissa lastenkirjasarjoissa. Parinkymmenen vuoden ajan Tuula Kallioniemi kertoi Reuhurinteen alakoulusta, jossa kaikki oppilaat mahtuvat yhteen luokkahuoneeseen.

Kaahailua ja kepposia (Otava, kuv. Jii Roikonen) käynnistyy maisemakuvauksella: ”Koulun eteläpuoleisista ikkunoista näkyy järvi, pohjoisen puoleisista ikkunoista taas näkyy maantie ja muutamia taloja”.

Timo Parvelan Ella ja kaverit -sarjassa koulu on sympaattinen vaikkakin Ella ja kaverit papanavanassa -osan (Tammi, kuv. Anni Nykänen) mukaan hirveän vanha.

”Sen portaat narisevat, ikkunat louskuvat ja se täyttää kohta sata vuotta. Opettajakin on ikäloppu.”

Tällaisten kylä- ja lähikoulujen puolesta oppilaat ovat valmiita taistelemaan.

Kallioniemen ja Parvelan sarjoissa häivähtää kevyttä kapinallisuutta ja aikalaiskritiikkiä.

Lastenkirjallisuuden maalaiskuvauksiin kuuluu saumattomasti myös Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu -sarja (Tammi). Kirjoissa ei möyhitä maatiloilla, mutta tyttöjen kotipiiri vaikuttaa hyvin heleältä ja idylliseltä kirkonkylältä. Tutussa ja turvallisessa pienoismaailmassa lapset liikkuvat jokseenkin vapaasti.

Lastenkirjallisuuteen maalaismainen kotiseutu tuo lämmintä hehkua.

Anarkismia ja idealismia

Mika Wickströmin Vastakarvaan (WSOY) oli 2000-luvun alussa niitä kirjoja, jotka täräyttivät käyntiin ekokritiikin sekä eläinten oikeuksien ja vegaanisuuden pohtimisen nuorten aikuisten kirjallisuudessa.

Biologiaa opiskeleva Kirsi ajautuu aktivistinuorten joukkoon ja joutuu pian tuskallisesti miettimään, miten turkistarhurin tyttären pitäisi suhtautua aktivismiin. Onko hän valmis iskemään oman perheensä turkistarhaan?

Nuortenkirjoissa pohdiskellaan oikeutta ekoterrorismiin

Kirjassa sujutetaan yhteen rajusti henkilökohtaisuutta ja filosofiaa. Lukija vakuuttuu tiedon omaksumisen tarpeellisuudesta, vaikka asiat ovat käytännössä ristiriitaisia, mistä kärsii myös päähenkilö.

Filosofisesta painolastista huolimatta kirja on lähes trillerimäinen kertomus ajankohtaisesta aiheesta ja nuorten ehdottomuudesta.

On hieno keksintö panna pohjalaisen maatilan tyttö punnitsemaan lojaalisuuden ja idealismin kiusallisia rajoja. Wickströmin teos tuo mieleen Tommy Tabermannin runon, jossa barrikadeille noustaan surusta. Parikymppisen Kirsin ekologinen herääminen on innostunutta ja surullista.

Hyvä lukija,  

Lastensuojelun Keskusliiton julkaisema Lapsen Maailma -lehti on journalistisin periaattein toteutettava aikakauslehti, joka katsoo maailmaa uteliaan lapsen silmin. 

Tue Lastensuojelun Keskusliittoa (lskl.fi) sekä laadukasta journalismia tilaamalla Lapsen Maailma – joko diginä tai painettuna lehtenä. 

Ulla Siimes, päätoimittaja ja Lastensuojelun Keskusliiton toiminnanjohtaja  

Tilaa lehti itsellesi tai lahjaksi