Kuukauden kirjat: Köyhyys ja kurjuus lasten silmin

Köyhyyden kuvauksilla on pitkät perinteet. Vanhan polven kirjat kannustivat hyväntekeväisyyteen ja sääliin.

Anni Swanin tyttökirjan Kaarinan kesäloma (WSOY 1918) sivuhenkilö Tyyne saattaa hyvinkin olla nuortenkirjallisuutemme ensimmäinen suorapuheinen ja katkera köyhä. Hän ei tyytynyt vain nöyrästi kärsimään, vaan tuikkasi tilaisuuden tullen kiusallisia heittoja hyväosaisille ystävilleen. ”Tyyne raukka oli aina katkera ja miltei vihamielinen parempiosaisia tovereitaan kohtaan.”

Vasta sotavuosien jälkeen nuortenkirjoissa apaattisuus ja ankeus vaihtuivat aktiivisuuteen. Niinpä Tyyne-Maija Salmisen Laitakaupungin tytössä (Otava 1956) ahtaat olot Helsingin Vallilassa eivät nujerra auttamisen halua.

”Ei kukaan ihminen, joka ajatteli sydämellään, voinut katsella pulassaolevan kärsimystä”, idealismin kirkastama Eira ajattelee.

Masentavinta sosiaaliluokkien kuvauksessa 1960–1970-luvuilla oli se, että apukeinoja oli jo kehitetty. Vaikka moderni hyvinvointivaltio muokkaantui täyttä päätä, kirjojen perheet kärsivät edelleen köyhyydestä ja asumisen ahtaudesta, sillä sosiaaliapua ei osattu hakea – tai sitä ei saatu.

Asunnoton perhe ei saa apua.

Kerttu Vuorisen nuortenromaanissa Kuin taivaan linnut (WSOY 1964) asunnottomuuteen suistuva perhe ei hevin saa apua, vaikka virastot tiedossa ovatkin.

Onerva Vartiaisen teoksessa Tule mukaan, Mirjami (WSOY 1968) kaikki kääntyy paremmaksi vasta, kun äidin työnantaja huomaa vinkata, että köyhällä perheellä on oikeus saada sosiaaliapua ja säällinen asunto.

Myös muissa nuortenkirjoissa törmää yhtä tukalaan neuvottomuuteen. Vielä Asko Martinheimon Saari taivaanrannassa -kirjassa (WSOY 1979) äiti epäilee, ettei köyhän perheen alkoholisoitunut isä voi päästä parantolaan.

Kirjojen nuoret kärsivät köyhyyden lisäksi erilaisuuden tunteesta. Onerva Vartiaisen kirjan Mirjami on varma, että köyhyys näkyy kaikessa mahdollisessa: ”hän oli köyhä, toisenlainen kuin muut”.

Köyhyyden kuvauksissa yksi asia on säilynyt jokseenkin muuttumattomana: sosiaaliapu näytetään tehottomana ja virkamiehet sekä väsähtäneinä että lösähtäneinä.

Tukea lapset eivät oikein saa koulustakaan, sillä aikuiset tukihenkilöt näytetään usein otteensa menettäneinä ja avuttomina.

Mielikuvitus tarjoaa lohtua

Astrid Lindgren ammensi mielellään omista lapsuusmuistoistaan tai vieläkin kauempaa, vanhempiensa varhaisvuosista. Päivärinne-satu (WSOY 2003, suom. Kerttu Piskonen, kuv. Marit Törnqvist) iskee ensirivillään suoraan asiaan: ”Entisinä köyhinä aikoina jäi kaksi pientä sisarusta orvoiksi”.

Muuralan isännän hoteissa on kamalaa, eikä koulussa ole sen helpompaa. Anna-tytön tuskalle ei hevin löydä vertoja ainakaan Lindgrenin tuotannosta: ”Koulusta ei ole apua. Minulla ei ole lapsenelämässäni mitään iloa enkä minä halua elää kevääseen asti.”

Lohtu löytyy mielikuvituksesta, mitä korostaa sadun hehkuvaksi muuttuva kuvituskin. Aikuinen lukija voi silti päätyä aika synkkiin tulkintoihin. Lastenkirjoissa puhutaan harvoin näin avoimesti köyhyydestä ja elämän ankeudesta.

Boliviasta Bangkokiin

Kehittyvien maiden lapsista ei suomalaisissa lastenkirjoissa usein kerrota, siksi Niina Mälkiän selkokirja Emil on työmies (Avain, kuv. Anu Törmä) on tärkeä. Bolivialaisen perheen tarinassa on paljon raadollisuutta ja avuttomuutta, mutta kymmenvuotias Emil pääsee kuin pääseekin kouluun.

Kengänkiillottaja törmää liimanhaistelijoihin.

Kengänkiillottajana Emil törmää torilla ajelehtiviin liimaa haisteleviin poikiin sekä katulapsiin. Yhteiskunnan voimattomuus näkyy siinä, ettei turvakoteja riitä läheskään kaikille tarvitseville.

Poikaa mietityttää köyhyys hyvin konkreettisesti. ”Miksi moni perhe syö niin vähän, vaikka torilla on ruokaa ihan liikaa?”

Pirjo Lehtonen-Inkinen keskittyy tiukasti yhteen näkökulmaan kuvakirjassa Kujalla soi (Suomen Lähetysseura 2013, kuv. Anita Polkutie). Bangkokiin sijoittuva kirja kertoo kummitoiminnan ja lähetystyön ratkaisevasta roolista.

Nat-poika ja hänen sisarensa pääsevät suomalaisten kummien auttamina harrastamaan. Viulutunnit tuovat Natin niukkaan arkipäivään uutta iloa.

”Mukavinta oli – se kaikki”, kirjassa huokaistaan.

1990-luvun lama

Viimeaikaiset kauhut ja koettelemukset alkavat varmasti ennen pitkää näkyä lasten- ja nuortenkirjoissa. Jos 1990-luvun lamakokemuksista jotain voi päätellä, mitään suoranaista kirjatulvaa tuskin syntyy.

Marja-Leena Tiaisen varhaisnuorille suunnattu Pyry, Pilvi ja pennittömät (Tammi 1993, kuv. Eppu Ruoranen) on lamavuosien vuolaimpia ja dramaattisimpia dokumentteja. Toiveikkaasti päättyvässä kirjassa koetaan takaukset, velat, onnettomuudet ja rattijuopumukset eli ihan koko paketti.

Mielenkiintoisinta kirjassa on se, ettei Tiainen ujostele puhua sen enempää köyhyydestä kuin siitä, miten taloudelliset kurimukset vaikuttavat jopa lasten ystävyyssuhteisiin.

Taloudelliset kurimukset vaikuttavat ystävyyssuhteisiin. 

Varallisuuseroilta ei vältytä Tapani Baggen Apassit-jännityssarjassakaan. 1910-luvulle ajoittuva sarja kertoo helsinkiläisnuorten salaseurasta, eikä ystävyyttä sumenna, vaikka kotitaustat ovat hyvin erilaisia.

Pienituloisuutta ei alleviivata, mutta selville se käy, kun Samuli kaupittelee sanomalehtiä risaisin lapasin teoksessa Rautamiehen arvoitus (Karisto 2021, kuv. Carlos da Cruz). Bagge käsittelee sosiaaliluokkien eroja yhtä luontevasti kuin helsinkiläistä paikallisväriä.

Turhaa aristelua

Suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa vältetään yhteiskunnallisia ongelmia, jos niihin vähääkään kuuluu politiikkaa. Politiikkaa kainostellaan jopa nuorten aikuisten romaaneissa.

Tilannetta ei paranna se, että meillä yhä mässäillään vastakohtaisuuksilla ja puolustetaan köyhiä kuvaamalla varakkaat ulkoisesti vastenmielisinä. Lihavuus ja rasvaisuus liitetään naiivisti rikkauteen ja johtajuuteen. 1970-luvulla kehitetystä kaavasta on näköjään vaikea luopua.

Kirpeämpi ja älyllisempi ilmaisutapa leimaa brittiläistä nuortenkirjallisuutta: poliitikoille irvistellään siinä missä muillekin tärkeille asioille.

Nautinnollinen esimerkki on Joanna Nadinin pisteliäs päiväkirjaromaanisarja teinityttö Rachel Rileystä (Gummerus 2010–2016, eri suomentajia). Tytöllä on näkemyksensä päivän politiikasta ja hän kirjaa kommentteja mm. pääministeristä.

Selkokirjoja yläkouluihin

Suomen Kulttuurirahasto lahjoittaa Suomen kaikille vuosiluokkia 7–9 opettaville kouluille kirjapaketin (skr.fi), joka sisältää 50–150 selko- ja helppolukuista kirjaa. Hankkeen toteuttaa Lastenkirjainstituutti (lastenkirjainstituutti.fi).

Kohderyhmänä ovat nuoret, jotka eivät kykene lukemaan yleiskielistä teosta, mutta harjaannuttuaan pystyisivät siirtymään yleiskielen lukijoiksi. Syitä lukemisvaikeuksiin voivat olla esim. vähäinen kokemus, keskittymisen vaikeudet ja lukihäiriöt, maahanmuuttajatausta tai motivaation puute.

Suomalaisten nuorten lukutaito on 2000-luvun aikana heikentynyt. Peruskoulun päättävistä jopa 14 prosentilta puuttuu arjen tilanteisiin riittävä lukutaito.