”Nuorilla pitää olla mahdollisuus haahuilla”
Puhuin jälkikasvuni kanssa haaveammateista ja mietin, että nuoret nyt ja tulevaisuudessa ansaitsevat tunteen siitä, että he voivat saada pullan ja myös rusinat.
Olen itse sukupolvea, joka on saanut sopivassa määrin haahuilla. Olen myös sitä sorttia, jolla on monta kiinnostuksen kohdetta ja aivot, jotka syttyvät kaikesta uudesta. Mikä ihana yhdistelmä, kun pitää miettiä, mitä haluaisi esimerkiksi opiskella.
Ala-asteella halusin Jacques Cousteauksi maailman merille, yläasteella milloin kirjailijaksi, vapaaksi taiteilijaksi tai toimittajaksi. Lukiossa maantieto, psykologia ja käsikirjoittaminen kiinnostivat. Sittemmin olen miettinyt neuropsykologin ja aivotutkimuksen aloja. Lopulta takataskustani löytyy sote-alan tutkinto ja yksi työura sillä saralla nykyisen ammattini lisäksi.
Monen mutkan kautta olen kulkenut, jotta olen tässä kuvittajana ja graafikkona.
Oliko yksikään mutka turha? Ei. Olen saanut roppakaupalla kokemusta erilaisista yhteisöistä, taitoja ratkaista mitä erilaisempia ongelmia sekä kykyä ajatella boksin ulkopuolelta. Taitoja on kertynyt reippaasti, koska minulla on ollut mahdollisuus kokeilla, yrittää ja erehtyä.
”En halua, että Suomesta tulee maa, jossa jokainen on oman onnensa seppä.”
Nykynuorten kohtaamat paineet tuntuvat yksinkertaisesti kohtuuttomilta. Alati kaventuvat mahdollisuudet kokeilulle, yhteiskunnan turvaverkkojen kariseminen sekä haastavat työmarkkinat masentavat tällaisen keski-ikäisenkin. En yhtään ihmettele, että nuoria ahdistaa.
On hullua, että lukioikäisenä (ja nuorempana) pitäisi osata tehdä ratkaisuja, jotka kantavat pitkälle tulevaisuuteen. Samaan aikaan kun maailma muuttuu yhä vaikeammin ennakoitavaksi, korjausliikkeiden mahdollisuus vaikuttaa olevan murto-osa siitä kuin minun sukupolvellani 20 vuotta aikaisemmin.
Tämä on myös uskomattoman eriarvoistavaa. Ne, joiden vanhemmilla on taloudellisesti ja ajallisesti mahdollisuus tukea nuorta, saavat etumatkaa väistämättä. Tulevaisuuden nobelisteja voi kasvaa myös toisenlaisissa kodeissa, mutta jos tukiverkkoja saksitaan ja mahdollisuuksia kavennetaan, nämä nuoret eivät saa edes mahdollisuutta yrittää.
”Kiitos lukion opo, joka ei maalannut piruja seinille, vaan totesi että minusta on moneen.”
Minun haahuiluni 2000-luvun alkupuoliskolla mahdollisti ennen kaikkea se, että pääsin töihin (tein kaikkea siivouksesta asiakaspalveluun), sain rauhassa pohtia ja kokeilla (kiitos työkkäri ja kaikki aikuiset, joita kohtasin siellä) ja sain apua (kiitos matalan kynnyksen ilmaiset mielenterveyspalvelut alle 30-vuotiaille) sekä toimeentulotukea opiskelijana ennen kuin kesätyöt alkoivat.
Ennen kaikkea sain etsiä paikkaani maailmassa ja omaa opiskelualaani rauhassa. Kiitos tästä ei kuulu vanhemmilleni vaan yhteiskunnalle.
Lisäksi minulla on aina ollut olo, että löydän vielä oman juttuni, että minustakin tulee joskus tulee se ”iso”, joka tietää mitä se tekee. Kiitos lukion opo, joka ei maalannut piruja seinille, vaan totesi että minusta on moneen. Se tunne on kantanut pitkälle aikuisuudessakin niin, että olen uskaltanut vaihtaa alaa, opetella uutta ja mennä tulta päin.
Minulla on edelleen jopa naiivi usko paremmasta huomisesta. Se on tärkeä oikeus, ja se meidän pitää antaa myös nykynuorille. Elämän pitää kantaa ja sen tukeminen on ennen kaikkea yhteiskunnan tehtävä.
