”Kuritusväkivalta ei kuulu kasvatukseen, mutta miksi se ei katoa?”

Saako lasta tukistaa? Entä tarttua kovakouraisesti olkapäästä? Suomalaisten asenteet kuritusväkivaltaa kohtaan ovat muuttuneet kielteisemmiksi 1980-luvulta lähtien. Tämä on ollut tärkeä edistysaskel lasten oikeuksien turvaamisessa.

Myönteinen kehitys on kuitenkin hidastunut. Lastensuojelun Keskusliitto julkaisi elokuun lopulla Älä huuda, älä retuuta! – Suomalaisten kasvatusasenteet ja kuritusväkivallan käyttö 2025 –selvityksen, josta käy ilmi, että kuritusväkivalta on yhä yleistä: 41 % vastaajista kertoi käyttäneensä jotain sen muotoa, ja lähes kolmasosa on tarttunut lapseen kovakouraisesti retuuttaen. Vaikka tukistaminen on vähentynyt, henkisen väkivallan, kuten huutamisen, käyttö on lisääntynyt.

Miehistä 22 % hyväksyy fyysisen kurittamisen, naisista vain 4 %.

Miksi kuritusväkivalta ei katoa? Kyse on vahvasti ylisukupolvisesta toimintamallista. Ne, joita on kuritettu lapsena, käyttävät sitä todennäköisemmin myös omassa vanhemmuudessaan. Kierre ei katkea itsestään, vaan tarvitaan tietoa, tukea ja konkreettisia keinoja. Tietoisuus kuritusväkivallan lainvastaisuudesta on laskenut vuodesta 2012. Erityisesti huolestuttavaa on, että nuoremmat vastaajat eivät ole yhtä tietoisia asiasta, vaikka juuri he ovat tulevaisuuden vanhempia.

Sukupuolten välillä on selviä eroja: miehet suhtautuvat sallivammin kuritusväkivaltaan ja käyttävät sitä enemmän kuin naiset. Miehistä 22 % hyväksyy fyysisen kurittamisen, naisista vain 4 %. Asenne-ero on kasvanut aikaisemmasta. Toisaalta on muistettava, että enemmistö miehistä ei hyväksy eikä käytä kuritusväkivaltaa kasvatuksessa.

Tietoisuuden lisäämisen rinnalle tarvitaan matalan kynnyksen palveluita, jotka kohtaavat perheet silloin, kun keinot ovat vähissä ja tunteet pinnassa. Järjestöillä on tässä merkittävä rooli lapsiperheiden avoimissa tiloissa, ryhmätoiminnoissa ja digitaalisissa palveluissa. Myös tutkitut lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan puuttuvat ohjelmat ovat lupaavia esimerkkejä siitä, miten vanhempia voidaan auttaa rakentamaan väkivallattomia suhteita lapsiinsa.

Tukiverkkojen puute voi tehdä arjesta raskasta – ja silloin riskit kasvavat.

Vanhemmuutta haastavat monet nykyajan ilmiöt: koronapandemian jälkipyykki, sodat, taloudellinen epävarmuus, lapsiperheköyhyys ja palveluiden leikkaukset. Digitalisaation varjopuolet ja somemaailman paineet lisäävät vanhempien kuormitusta. Vaikka vanhemmuus on yhä tiedostetumpaa ja enemmistä vanhemmista ei hyväksy eikä käytä kuritusväkivaltaa, moni kokee olevansa yksin. Tukiverkkojen puute voi tehdä arjesta raskasta – ja silloin riskit kasvavat. Vanhemmat voivat kokea turhautumista, keinottomuutta ja uupumusta. Näistä tunteista pitäisi voida puhua avoimesti, ilman häpeää ja saada apua tilanteeseen ajoissa.

Kuritusväkivallan ehkäisyssä tarvitaan laajaa yhteiskunnallista tahtoa. Ammattilaisten osaamista on vahvistettava, mutta myös yleiseen ilmapiiriin on vaikutettava. Vanhempien taholta lapsiin kohdistuvasta kuritusväkivallasta tulee puhua ja lisätä tietoa sen haitoista ja kuinka toimia vanhempana toisin. Myös lasten oma tietoisuus oikeuksistaan on tärkeää.

Lapset ansaitsevat väkivallattoman lapsuuden – nyt ja tulevaisuudessa.