”Lapselle isä on aina ennen kaikkea isä”
Suomessa on 1,3 miljoonaa isää, ja syksyllä 2017 minusta tuli yksi heistä.
Isäksi tuleminen jysäytti kerralla aivoni aivan uudenlaiseen asentoon, ja perspektiivi elämään ja maailmaan muuttui tuosta noin vain. Enää en ollutkaan ennen kaikkea seurustelukumppani tai toimittaja, vaan jotain yhtä aikaa monimutkaisempaa ja yksinkertaisempaa.
Ja pian, muutamassa vuodessa, minulla tuntuikin olevan isyydestä niin paljon sanottavaa, että kirjoitin sekä omista että neljäntoista muun miehen isyyskokemuksista syyskuun lopussa ilmestyneen tietokirjan Isät meidän.
Kaikkien isien kanssa käydään kirjassa läpi heidän identiteettiään paitsi isänä, myös poikana ja miehenä. Samalla käy ilmi, että ihmisellä on tietysti monia muitakin identiteettejä. Joku meistä on pankinjohtaja, joku jääkiekkoilija. Joku puolestaan somevaikuttaja tai rekkakuski. Kaikkia kuitenkin yhdistää yksi tärkeä asia. Isyys.
”Olen eniten se henkilö, joka tahdon olla, eniten itseni ja eniten minä silloin kun olen lasteni kanssa.”
Itsekin olen viime vuosien aikana pohtinut paljon kysymystä siitä, kuka minä todella olen. Vaikka nimi ja sosiaaliturvatunnus säilyvät tilanteesta ja vuodesta toiseen, olen erilainen ihminen äitini, puolisoni, työkaverini ja parhaan ystäväni seurassa. Olen myös nyt 47-vuotiaana aivan erilainen ihminen kuin 27-vuotiaana. Mikä näistä kaikista siis on todellinen minä?
Kahden lapsen isänä tiedän vastauksen kysymykseeni. Olen eniten se henkilö, joka tahdon olla, eniten itseni ja eniten minä silloin kun olen lasteni kanssa. Silloin kun konkreettisimmillani olen läsnä oleva isä, eli kun potkimme pihalla jalkapalloa, leivomme sämpylöitä, teemme palapeliä tai istumme vierekkäin sohvalla ja katsomme telkkarista Muumeja.
”Vaikka omissa silmissä olisimme kuinka hyvänsä vaikutusvaltaisia ihmisiä, lapsille todellisuus on yleensä jotain aivan muuta.”
Isyys antaa perspektiiviä elämään siinäkin mielessä, että vaikka omissa – tai joskus jopa muidenkin ihmisten – silmissä olisimme kuinka hyvänsä tärkeitä tai vaikutusvaltaisia ihmisiä, lapsille todellisuus on yleensä jotain aivan muuta. Tästä minulle antoi elävän esimerkin nykyinen europarlamentaarikko Ville Niinistö.
Hän kertoi eräästä arkiaamusta useita vuosia sitten. Aamu oli hyvin tavallinen, mutta painautui hänen muistiinsa silti lähtemättömästi. Hänen lapsensa oli vielä päiväkoti-ikäinen, ja ennen kotoa lähtöä piti saada kurahaalari ylle. Mutta juuri sinä aamuna lapsi ei ollut yhteistyöhaluinen. Niinistö yritti monin eri keinoin, mutta lapsi ei pukenut haalaria.
Tuolloin ympäristöministerinä työskennellyt Niinistö yritti viimeisenä epätoivoisena konstina vedota siihen, että ”isillä alkaa pian tärkeä tapaaminen pääministerin kanssa”. Se ei tehnyt lapseen minkäänlaista vaikutusta. Varmaan hän olisi yhtä lailla voinut sanoa menevänsä tapaamaan Joulupukkia, mikä olisikin ehkä auttanut paremmin.
No, jollain lailla Niinistö sai haalarin lapsensa ylle, eikä varmaan kauheasti myöhästynyt pääministerin tapaamisesta.
Joka tapauksessa muisto tähdentää sitä, että lapselle isä on aina ennen kaikkea isä.
Hetkiä elämästä on Lapsen Maailman kolumnisarja, jossa vaihtuvat kirjoittajat pohtivat lapsuuden, kasvun ja kasvattamisen iloja ja haasteita.
Kuuntele kolumni