Kuukauden kirjat: Ihania satuja lapsille
Nyt kun perinteisen mittainen iltasatu tekee paluuta lastenkirjallisuuteen, erottuu tarjonnasta vahvasti koominen, iloisesti keikutteleva käyttösatu. Hienostuneiksi taidesaduiksi ei parane kutsua Ville Nummenpään Hölmöjä iltasatuja (Mäkelä, kuv. Hende Nieminen), mutta ei hän korkeuksiin ole pyrkinytkään.
”Syy, miksi aikuinen kirjoittaa satuja, on tietysti selvä. Oma lapsi”, kertoo kirjailija esipuheessa. Hän arvelee, että mitä hölmömpi juttu, sitä parempi. Rosoiset ja touhukkaat sadut kelpaavat varmasti iltasaduiksi päivän päätteeksi. Ne tuovat hyvää mieltä kaikessa heppoisuudessaan.
Nummenpää ei kirjoita karitsoista eikä liioin kuninkaallisista, vaan television tietokilpailusta, videopeleillä mestaroivasta kissasta ja rokkaavista räminäpandoista. Eikä ilman pierupörriäistä modernissa lastenkirjassa tietenkään pärjätä.
Niemisen kuvitus on kokoelman henkeen sointuvan naivistista.
Hilpeitä ja tuoreita käyttösatuja tarjoilee myös Nuku hyvin -antologia (Otava, toim. Sanna Jaatinen, kuv. Emmi Jormalainen, Jonna Markkula ja Nadja Sarell), jossa lähinnä otavalaiset lastenkirjailijat testaavat satutaitojaan. Epätasaisuudestaan huolimatta kokoelma on mielenkiintoinen. Sitä eivät kansoita pikkuiset prinsessat vaan Niilo Nenäkarva ja Peppueläin kavereineen.
Syvyyttäkin saduista löytyy. ”Kaikilla ihmisillä on omat taitonsa” on hyvä opetus, ja välittämistä sekä turvallista oloa monessa kirjan sadussa viestitäänkin.
Siri Kolu korostaa lukemisen iloa. Papu Pavlova on kaupungin rikkaimman miehen hemmoteltu lapsi, mutta niin vain käy, että kirjat hän löytää ihan itse ja lukeminen tuntuu ”ihan mukavalta”. Kirjoista ja lukemisesta hauskalla tavalla muistuttaminen on entistä tärkeämpää, niinpä Kolun sadulle toivoo paljon lukijoita!
Ville Hytösen Kiukkumielen ihmeellinen satukirja (Kumma-kustannus, kuv. Anu-Riikka Lampinen) käynnistyy, kun Kiukkumieli ilmoittaa äidilleen, ettei nuku ikinä eikä koskaan. Äitipä keksii satuja Kiukkumielen hassusta kaupungista, ja niissä on mukana ”jopa kontiaisia ja pölynimurikauppiaita”. Lapsi kömpii äidin turvalliseen kainaloon, sillä voittaahan satu kontiaisista aina leikkimisen…
Hytösen satukirjassa kerrontatilanne on jatkuvasti näkösällä, mikä tuo lämpöä siinä missä iloisen ihmeelliset henkilöhahmot ja juonenkäänteetkin. Kirja mainostaa vaivihkaa iltasatuperinnettä.
Lämpöisiä iltasatuja
Kotilieden Kummikerho ja Otava ovat iltasadun asialla. Isoäitien iltasadut (Otava, toim. Sanna Jaatinen, kuv. Paula Mela) koostuu isoäitien tärkeistä saduista ja niihin liittyvistä muistoista.
Klassinen satu on voimissaan: mukana on peräti kahdeksan Grimmin veljesten satua ja H. C. Andersenkin on edustettuna neljällä. Kotimaisesta satutuotannosta mukana ovat mm. Zacharias Topelius, Mika Waltari ja Kaarina Helakisa. Kirjan isoäitejä ovat mm. Anna Hanski, Kirsti Manninen ja Eva-Riitta Siitonen.
Esipuheessaan Leeni Peltonen muistuttaa, että jokaisella lapsella tulisi olla oikeus iltasatuun. Hyvältä kuulostaa sekin, että hän on oivaltanut siirtävänsä isoäitinä tärkeää kulttuuriperintöä eteenpäin. Ajatus toistuu kirjan mittaan, mutta elävällä ja hauskalla tavalla.
Satuja valinneet isoäidit kertovat, millaisia iltasatuhetkiä heillä lastenlapsiensa kanssa on.
Seela Sella saa satutuokion kuulostamaan fyysiseltä ja korvaamattomalta kokemukselta: sadut ”kerivät minut lastenlasten kanssa sellaiseen yhteiseen kerään, ettei sitä saa auki kukaan”. Voiko sen paremmin sanoa?
Melan heleä ja ystävällinen kuvitustyyli yhdistää oivallisesti pitkän perinteen ja nykyisyyden.
Metsän lämpö väreilee Kaisa Happosen iltasatukirjassa Mur ja metsän ilta (Tammi, kuv. Anne Vasko), joka jatkaa Mur-karhusta kertovaa sarjaa inhimillisen koskettavasti.
Saduissa on huumoria ja haikeutta, viisautta ja rohkeutta. Metsän eläimet tunnistavat elämän rajallisuuden ja monet muut elämän pinteet, mutta juuri siksi niillä on vahvuutta elää parhaalla mahdollisella tavalla.
Aika onnelliselta kuulostaa karhu Murin elämäntapa: metsässä se ”pysähtyy missä halusi ja jäi kummastelemaan mitä tahansa tahtoi”. Metsän eläimillä on pysähtymisen ja pyrähtelemisen iloa. Sekin hyväksytään, että toiset puut ovat suuria ja toiset pieniä. Lyhyet, hahtuvaiset tekstit ovat sydämellisiä, mutta eivät liian somia tai sieviä.
Unisadusta tuli kustannustuote
Psykologit ovat jalostaneet perinteisen iltasadun pohjalta uudenlaisen unisadun, jonka tarkoituksena on auttaa lasta rentoutumaan, rauhoittumaan ja nukahtamaan.
Ruotsalainen Helena Kubicek Boye kertoo Unisatujensa (WSOY, kuv. Laura Di Francesco, suom. Kati Valli) johdantosanoissa käyttävänsä stressin ja ylivirittyneisyyden vähentämiseen tähtääviä metodeja ja lähestymistapoja. Tekijän takataskussa onkin tietysti teoriaa vaikka kuinka.
Kirjan viisi satua lukuohjeineen liikkuvat rauhallisessa maastossa. Saduissa on juonta tuskin nimeksikään, niissä käväistään Unimaassa, kuljetaan unijunalla ja käydään hellästi toivottelemassa hyvää yötä maatilan eläimille. Ja kuuntelijan silmät saavat painua kiinni vaikkapa heti tarinan alussa…
Mutta miksi ihmeessä vanhempien käteen tarkoitetussa kirjassa ylipäätään on kallis ja komea kuvitus, kun tarkoitus ei suinkaan ole aktivoida lapsia kuvien tutkimiseen?
Terapeuttisista, univaikeuksiin tarttuvista käyttöteksteistä on hyvää vauhtia tullut kustannustuote, vaikka luontevin paikka tällaisten satujen hankkimiseksi voisi ehkä olla internet, terveyskeskus tai neuvola.
Unten puutarha houkuttelee
Päivi Alasalmi edustaa melko harvalukuista sadunkertojatyyppiä. Hänen satunsa eivät ole hilpeileviä käyttösatuja vaan täysverisiä taidesatuja.
Unten puutarha ja muita satuja (Tammi, kuv. Laura Haapamäki) kietoutuu Vuorensumun kylän ja Varmapurnan kaupungin jännittävän utuisiin tunnelmiin. Sisarukset Mena ja Nuna sitovat kokoelmaa yhteen. On kalvasta kuunvaloa, rantametsän pimeyttä ja noituuden suurvisiirejä…
Kokoelmassa vallitsee kiehtova ilmapiiri, jossa on läsnä riittävästi toiminnallisuutta ja jännitystä. Haapamäen kuvituksessa on kiehtovaa pysähtyneisyyttä ja tarkkuutta.
Alasalmi on julkaissut kymmenen vuoden aikana neljä satukokoelmaa, ja näille omaperäisille kirjoille toivoisi vielä jatkoa.
Veritatteja ja verivalmuskoja
Satu ei kuulu vain lapsille, tietävät monet kauhua rakastavat nuortenkirjailijat.
Hertta Vierulan Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta (Karisto, kuv. Broci) sisältää ”lapsille sopimattomia satuja”, joiden aiheena on milloin kuolema, milloin kummallinen väki. Tarinoissa vierähtelevät päät, lurpsahdellaan viemäriin ja huljutaan verivirrassa. Kokoelma ei ole mautonta mässäilyä vaan lähes aistillista tarinan sepittämistä.
Nuorille suunnatuissa saduissa ei vältellä kuolemaa. Aihe saa uusia tulkintoja nuorten satu- ja fantasiamaailmoissa, ja toivottavasti pikkuhiljaa myös realistisessa kirjallisuudessa tapahtuu uudistumista. Syvyyttä ja koskettavuutta tarvitaan aina.
Kirsi Alanivan kirjoittama ja Marjo Nygårdin kuvittama Luutarhan tarinoita (Karisto) tuo mieleen Spoon River antologian, sillä lyhyissä tarinoissa esitellään useita ihmiskohtaloita. Tutuiksi tulevat Lemmekäs Lola, rovastin koppava rouva Lyydia ja Kurt Kasvi – sekä heidän kuolemansa.
Kirjan henkilöt ovat siis edesmenneitä, mutta heidän ominaisuutensa ja omalaatuisensa ovat sitäkin elävämpiä. Tarinoissa on inhimillistä lämpöä ja usein myös reipasta liioittelua. Kirjan tietolaatikot perehdyttävät eri kulttuurien kuolemakäsityksiin ja hautaamistapoihin.
Hyvä lukija,
Lastensuojelun Keskusliiton julkaisema Lapsen Maailma -lehti on journalistisin periaattein toteutettava aikakauslehti, joka katsoo maailmaa uteliaan lapsen silmin.
Tue Lastensuojelun Keskusliittoa sekä laadukasta journalismia tilaamalla Lapsen Maailma – joko diginä tai painettuna lehtenä.
Ulla Siimes, päätoimittaja ja Lastensuojelun Keskusliiton toiminnanjohtaja
Kommentit (0)