Kuukauden kirjat: Identiteettiä etsimässä

Realistinen nuortenkirjallisuus keskittyy lähes poikkeuksetta ongelmiin, murroksiin ja kaaoksiin. Asetelma korostuu varsinkin nyt, kun realistisia nuortenkirjoja ilmestyy entistä harvemmin

Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin käsittelee nuortenkirjallisuudessa hyvin harvinaista aihetta: sukupuolen korjaamista. Tytöksi syntynyt päähenkilö korjautuu hoidoilla ja leikkauksilla Peetuksi. Tyttöystävä tukee ja isä ymmärtää, mutta äiti hangoittelee vastaan. Peetu joutuu toteamaan, että DNA:sta ja samasta sukunimestä huolimatta läheinen voi jäädä ulkopuolelle:

”Ymmärtämätön ja kuuntelemaan kykenemätön ihminen on vain vieras.”

Peetun oma viesti on selvä:

”Mä en performoi poikaa. Mä en leiki poikaa. Mä en ole dragking lavalla.”

Hän on transmies.

Äidin ja Peetun kivulloinen suhde koskettaa, mutta pienoisromaanin raameihin ei oikein tahdo mahtua se, että isä ja äiti ovat lipsumassa eroon. Äiti alkaa vaikuttaa jo niin mielenkiintoiselta ja sääliä herättävältä, että hahmo olisi vaatinut perusteellisempaa analyysiä. Nykyisin nuortenkirjoihin tursotetaan liian paljon aiheita samaan aikaan, kun kirjat muuttuvat ohuiksi.

Isä sen sijaan kuuluu Peetun voimaystäviin, ja yhteiset hetket purjelentokoneessa ovat komeita kokemuksia kirjassa.

Kirja kertoo asiallisesti ja asiantuntevasti sukupuolen korjaamisesta, ja samalla lukijalle kirkastuu ajatus omana itsenä olemisen oikeutuksesta.

Surua ja lohtua

Kannattaako näin sitkeästi keskittyä kuolemaan?

Otavan nuortenkirjakilpailussa kunniamaininnan saanut Anne-Maija Aallon Syvään veteen tarttuu 2000-luvun suosituimpaan aiheeseen: vanhemman kuolemaan. 15-vuotiaan Taika-tytön äiti on kuollut liikenneonnettomuudessa ja epätoivoon valahtava isä lähtee vuodeksi Indonesiaan. Taika jää surunsa kanssa yksin, ilman apua, ja kaikki tuntuu vaikealta vieraassa kaupungissa sukulaistädin huomassa.

Kirjoittamisesta nauttiva tyttö ihastuu äidinkielenopettajaansa, nuoreen mieheen, joka on niin ikään nuoruudessaan menettänyt toisen vanhempansa.

Kuolema-aihe ja psykiatriseen sairaalaan päätyminen ovat nuortenkirjallisuuden tuttuja ja aina tärkeitä teemoja, jotka tiuhaan toistuessaan muuttuvat ongelmallisiksi. Pitäisikö aihevalikoiman joskus uudistua? Kannattaako näin sitkeästi keskittyä kuolemaan ja suruun? Onneksi Aalto hahmottaa riittävän syvällisesti tytön horjahtanutta roolileikkiä: Taika omaksuu ulkonäköä myöten itselleen uuden ja aikuisemman identiteetin hankalissa tilanteissa. Lopulta harkinta sumenee ja hän tulee itselleenkin vieraaksi. Kirjan loppu väläyttää toivoa.

Harmi muuten, että Otava ei enää läheskään aina ilmoita kannen suunnittelijan nimeä. Kansi on kuitenkin tärkeä osa kirjakulttuuria.

Monenlaisia perheitä

Viime vuosina on herätty kirjoittamaan lapsille tietokirjoja erilaisista perheistä. Katri Vuorisen ja Tiina Eskolan kirjoittamassa ja Martti Lintusen valokuvaamassa Meidän perhe -kirjassa tutustutaan mutkattomasti mm. sijoituslapsi-, pakolais- ja romaniperheeseen sekä kahden kulttuurin perheeseen.

Kertomukset ketjuuntuvat hauskasti yhteen, kun Anni kulkee jäljittämässä kadonnutta hoitokoiraansa.

Tekijäryhmä muistuttaa esipuheessa, että moni lapsi asuu perheessä, ”joka ei ole niin sanottu perusperhe”. Se näkyy myös kaunokirjallisuudessa, jossa ei enää kovin mielellään kirjoiteta perinteisistä perheistä.

Kirjassa kerrotaan perheistä miellyttävästi ja luontevasti. Tekijäryhmä ei alleviivaa erilaisuutta, vaan keskittyy iloiseen arkeen.

Vauhtirunoja

Maija Hurmeen kuvitusta

Lastenrunouden perinteeseen kuuluu villi sanojen kieputus ja maaginen meno, joka välillä äityy hermostuttavaksi. Hanna Lundströmin kirjoittama, Maija Hurmeen kuvittama ja Tittamari Marttisen suomeksi riimittelemä runokokoelma Onnen kuplia sisältää tällaisia vauhtirunoja sekä hilpeitä ihmetyksen aiheita, mutta onneksi myös tyvenen kauniita hetkiä, joissa mieli rauhoittuu.

Varsinkin yö ja uni mahdollistavat hiljaisuudesta runoilemisen. Sen sijaan esim. murisevasta pölynimurista on tullut lastenrunouden vakituinen voimahahmo.

Onnen kuplia on monipuolinen kokoelma lapselle tutuista asioista. Arjesta kasvaa ihmeitä ja satuja. Iloisesti kuvitettu kirja on mukava näyte suomenruotsalaisen lastenrunouden kuulumisista. Hieman jo ehtikin tuntua, että suomenruotsalainen lastenkirjallisuus keskittyy liiaksi kuvakirjoihin.

Venlasta tulee aikuinen

Anna Nuotion ja Eppu Nuotion Venla-sarjassa tapahtuu onnellisia ihmeitä. Sarjan alussa Venla on kavala ja laskelmoiva tyttö, mutta Ihana Venla T -kirjassa hän on tasaantunut harkitsevaksi luonteeksi.

Tekijät korostavat muutoksen mahdollisuutta silläkin uhalla, että Venlaa ei ole entiseksi tuntea. Venlan kypsyyttä tosin koetellaan ankarasti, kun parhaasta ystävästä tulee vuorostaan ikäviä yllätyksiä tuottava syöjätär. Venlan muuttumiseen vaikuttaa varmasti lauhkea kotitilanne: harvoinpa nuortenkirjallisuudessa näin tyventä ja tasaista perhettä enää löytyy.

Venlalla riittää voimia myös nettipalstalle, jossa hän vastailee muiden nuorten kinkkisiin kysymyksiin.

Kirja on kuohuva rakkausromaani, mutta vielä vahvemmin se on kehityskertomus, uusien alkujen kirja.

Poikien asialla

Viime vuonna Jenni Pääskysaari kirjoitti rohkaisuoppaan tytöille, nyt on poikien vuoro. Poika sinä olet… (kuvittanut Nana Sjöblom) kannustaa itsenäisyyteen, iloon ja ystävällisyyteen. Pääskysaari ei keskity murrosiän muutoksiin, vaan hän puhuu elämästä paljon avarammin ja tavoittaa lämpimällä tavalla persoonallisen kertomistavan. Vain siellä täällä ilmaisuun pujahtaa elämäntaito-oppaiden koreaa kieltä, mutta sitä tuskin voi välttää.

Kirjailija ei tekeydy nuorekkaaksi eikä toisaalta sorru lepertelemäänkään. Hän on teemojensa takana: nuorista välittäminen ei jää epäselväksi. Kirjassa korostuu yksilöllisyyden kunnioitus mahdollisimman selväsanaisesti.

Lähikuvassa hirviö

Klassisia satuja on veivattu suuntaan jos toiseen, etsitty uusia tulkintoja ja kieputeltu näkökulmia. Serena Valentinon nuortenkirjassa Noidan peili (suomentanut Tanja Falk) kerrotaan, miten Lumikin äitipuolesta tuli niin julma ja kateellinen hirviökuningatar.

Kirjailija luottaa lapsuuden vaikeiden asioiden selitysvoimaan sekä syvään katkeroitumiseen: hän nostaa psykologian rinnalle mieltä sekoittavan magian. Aluksi niin kiltin äitipuolen nujertavat elämän pettymykset ja lopulta myös se maailman kuuluisin taikapeili. Kummallista kyllä, kirjailija ei lainkaan pohdiskele kuningattaren hillittömiä ulkonäköpaineita ja kauneusihanteita.

Nuorelle lukijalle teos merkitsee jännittävää paluuta lapsuuden satuun, varttuneempi lukija väijyy kirjailijan psykologisen silmän uskottavuutta. Näin murskaavaa elämäntarinaa ei hevin olisi osannut edes pahalle äitipuolelle ounastella. Seuraavassa kirjassaan Serena Valentino selvittää Kaunottaren ja Hirviön prinssin taustoja.

Sisäisin siivin

Ulkomaillakin uran luonut kuvakirjojen tekijä Pirkko Vainio luottaa perinteiseen, hiukan runolliseen ja kauniiseen kuvakerrontaan. Reino saa siivet -kirjassa on myös hiljaista huumoria, kun siivistä haaveileva hiiri epäonnistuu kerta toisensa jälkeen kokeiluissaan. Lentämisestä ei tule mitään, vaikka kuinka matkisi lepakkoa tai perhosta. Yritykset päättyvät aina koomiseen tupsahdukseen.

Ketjumainen juoni taitaa edelleen olla suosituin ratkaisu kuvakirjoissa; pieni lapsi hullaantuu toistoon ja hentoihin variaatioihin. Loppuyllätyksessä Reino-hiiri havahtuu huomaamaan, että ”mielikuvituksen siivin se voi lentää ihan minne vain”.

Vissistä totunnaisuudesta huolimatta rauhallinen ja hyväntahtoinen kertomus viehättää, samoin kuin hillitysti väritetyt kuvat. Kaikkien kuvakirjojen ei tarvitse olla kirkkaita ja railakkaita.

Hilla siivoaa

Kathleen Amantin kuvitusta.

Realismin suosio ohenee lasten- ja nuorten kirjoissa hyvää vauhtia. Taaperoikäisten kuvakirjoihin arki kuitenkin kuuluu, ja sitä perinnettä edustaa hollantilaisen Kathleen Amantin Hilla siivoaa (suomentanut Sanna Hytti).

Pienten lasten kuvakirjoissa arki on täynnä ihmettä ja seikkailua; Hilla ei löydä pehmopupuaan ja isä kehottaa siivoamaan lelut paikoilleen. Siivoamisen puuskassa löytyy rakas pupuystävä ja Hilla päättää, ettei enää jätä lelujaan sikin sokin.

Kirkkaasti ja yksinkertaisesti kuvitettu kirja houkuttelee seuraamaan pupun etsimistä ja ohjaa siinä sivussa siivoamisen ja järjestyksen pidon alkeisiin. Tekisiköhän Hillan rohkaiseva tarina aikaihmisistäkin kelpo siivoajia?

Lämmin ponitarina

Reetta Niemelän Uljas ja kadonnut koira (kuvittanut Salla Savolainen) jatkaa Tikkumäen hevostallista kertovaa lastenkirjasarjaa. Kirjoittipa Niemelä sitten kuvakirjaikäisille tai vähän isommille lapsille, on kirjoissa aina lämpöä ja herkkävaistoista eläinten ymmärtämistä.

Tässä kirjassa ponikerholaiset etsivät karannutta koiranpentua ja tutustuvat talleilla uuteen tyttöön, Venäjältä tulleeseen Anjaan. Päähenkilö Iiriksessä uuden tytön ilmestyminen aiheuttaa aluksi mustasukkaisuutta, mutta masentavat tunteet hälvenevät pian.

Kirjaan ei ole kasattu liikaa ongelmia. Sen sijaan Niemelä syventää kirja kirjalta ihmisten ja eläinten välisen ystävyyden kuvausta. Lapsille suunnatussa heppakirjassa on monin verroin sydämellisempi sävy kuin teinityttöjen dramaattisissa hevoskirjoissa.

PS

Nuortenkirja koventuu

Ruotsalaiset kirjallisuustoimittajat hämmästelevät nuortenkirjallisuuden viimeisimpiä virtauksia. Kirjat muuttuvat kovaa kyytiä entistä kovemmiksi. Murhat, väkivalta, kuolema ja itsemurhat ovat nuortenkirjallisuuden vakituista aineistoa.

Rujo esitystapa ja raskaat aiheet tiivistävät otetta myös lastenkirjallisuudessa.

Suomessa ja Ruotsissa nuortenkirjojen määrä vähenee, mutta teemat koventuvat. Surullista, jos tykkänään unohdetaan valoisat tarinat. Nuortenkirja voi parhaimmillaan tarjota levon ja rauhoittumisen mahdollisuuksia.