Kaltoinkohtelu lapsuudessa lisää aikuisen itsemurhariskiä
Emotionaalinen laiminlyönti ja fyysinen kaltoinkohtelu koskettavat lapsen perustavaa laatua olevaa turvallisuuden ja rakastettuna olemisen tarvetta. Siksi ne voivat vahingoittaa lapsen psyykkistä eheyttä ja itsetuntoa.
Aikuisiässä vauriot saattavat näkyä esim. epäluottamuksen sävyttämänä asenteena toisia ihmisiä kohtaan, mielenterveyden ongelmina ja kohonneena itsemurhariskinä.
Kaikki Raimo Salokankaan tutkimat lapsuuden traumakokemukset liittyivät merkitsevästi myös aikuisiän alkoholiongelmiin.
Naisilla seksuaalinen hyväksikäyttö ja fyysinen kaltoinkohtelu liittyvät suoraan alkoholiongelmien esiintymiseen. Miehillä vastaava yhteys välittyi pääasiassa masentuneen mielialan kautta.
Salokangas tutki Turun yliopistolle tekemässään väitöksessä Childhood adverseties and mental ill health lasten traumakokemuksia useasta eri näkökulmasta.
Hän selvitti mm. lapsuuden kaltoinkohtelun ja traumakokemusten vaikutuksia yksilön kokemukseen siitä, miten muut ihmiset häneen suhtautuvat. Tutkittavina olivat myös lapsuuden traumakokemusten yhteydet aikuisiän itsetuhoisuuteen ja psykiatrisiin häiriöihin.
Tutkimusaineistossa oli mukana 692 yleisväestöön kuuluvaa aikuista, 410 terveyskeskukseen tai psykiatriseen avohoitoon tullutta potilasta ja 245 psykoosiriskissä olevaa potilasta.
Yleisväestöstä n. kolme neljäsosaa raportoi vähintään yhden lapsuuden traumakokemuksen, ja lähes puolella näitä kokemuksia oli kaksi tai useampia. Psykiatrisilla avohoitopotilailla vastaavat osuudet olivat paljon suuremmat: 94 ja 81 %.
Kaikissa ryhmissä emotionaalinen laiminlyönti oli yleisin ja seksuaalinen hyväksikäyttö harvinaisin lapsuuden traumakokemus.
Emotionaalinen kaltoinkohtelu ja laiminlyönti sekä fyysinen kaltoinkohtelu liittyivät vahvimmin mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöihin. Hoitoon hakeutuneiden aineistossa lapsuuden traumakokemukset – varsinkin emotionaalinen kaltoinkohtelu – yhdistyivät psykiatristen häiriöiden lisäksi suurempaan itsemurhariskiin.
Enemmistö lapsuuden traumakokemuksista liittyi kotiperheisiin. Tukitoimiksi Salokangas esittääkin mm. vanhempien ja lasten mielenterveyttä tukevaa perhekeskeistä terapiaa ja neuvontaa.
Salokangas tutki myös uuden, lapsuuden kaltoinkohtelun ja traumakokemusten arviointiin kehitetyn suomenkielisen TADS-instrumentin (Trauma And Distress Scale) ominaisuuksia ja käyttökelpoisuutta.
Instrumentti sisältää viisi osatekijää: emotionaalisen, fyysisen ja seksuaalisen kaltoinkohtelun sekä emotionaalisen ja fyysisen laiminlyönnin. TADS osoittautui käyttökelpoiseksi työkaluksi takautuvasti raportoitujen lapsuuden traumojen arvioinnissa.
Kuukauden kirjat: Suomenruotsalainen lastenkirja menestyy maailmalla
Suomenruotsalaisessa lastenkirjallisuudessa solahdetaan vaivattomasti fantasian ja kummallisuuden puolelle. Lapsen ajattelutavan seuraaminen on niiden voima.
Näytelmäkirjailija Tove Appelgrenin ja kuvittaja Salla Savolaisen kansainvälisestikin menestyvä Vesta-Linnea-kuvakirjasarja ammentaa lapsiperheen arkisesta elämänmenosta, mutta ajatuksen voimaa ja syvyyttä haetaan myös unista ja mielikuvituksesta.
Vesta-Linnea kuunvalossa -kirjan (Tammi, suom. Tittamari Marttinen) tunnelmallisessa rantamökissä on aamulla alakuloista, kun Vesta-Linnea ei tahdo ensinkään nousta. Pikkusisko lohduttaa häntä parhaansa mukaan. Päivän mittaan Vesta-Linnea saa omaksua tukijan ja tarkkailijan roolin, sillä kylään tulevalta äidin ystävättäreltä on sydän murtunut. Vesta-Linnea vaistoaa surun tunteen.
”On monia tapoja olla surullinen”, hän miettii.
Unessa Vesta-Linnea ajaa pelottavan kaivonoidan tiehensä, ja päivällä hänellä on voimaa kohdata masentunut aikuinen. Aihe on vaikea, mutta tekijäpari käsittelee sitä rohkaisevasti.
Mukavat isät
Suomenruotsalaisissa kuvakirjoissa on viime vuosina tutkittu isää. He ovat kirjoissa tiiviisti läsnä lastensa elämässä, vaikka kuvissa aika nuutuneilta näyttävätkin…
Fredrick Sonckin Fiia ja kyy -kirjassa (Etana Editions, suom. Johannes Ekholm) isä joutuu tappamaan kyyn pihapiiristä, kun ei onnistu sitä pyydystämään. Fiia pahastuu sydänjuuriaan myöten isälleen ja nimittää tätä käärmeentappajaksi.
Pikkutytön kertomuksessa on lapsen vahvaa eläytymistä ja myötätuntoa mutta myös isän virheen herättämää pettymystä. Ehkä hän joutui ensimmäisen kerran pettymään isäänsä? Ja miten avuton anteeksipyytäjä isä onkaan!
Teos jatkaa modernilla tavalla suomenruotsalaisen lastenkirjallisuuden merellisiä perinteitä. Nyt mökkeillään ilmiselvästi Ahvenanmaalla.
Jenny Lucanderin kuvissa on kauneutta, hauskoja yksityiskohtia ja yllätyksellisyyttä.
Koomikko Ted Forsströmin ja kuvittaja Åsa Lucanderin Hissun kissun, Hilja! (Etana Editions, suom. Johannes Ekholm) keskittyy isän ja lapsen iltasatuhetkeen, joka ehtimiseen keskeytyy Hilja-koiran haukkumiseen. Sillä taitaa olla vilkas mielikuvitus, kun se keksii mitä ihmeellisimpiä tilanteita, joihin on ihan pakko reagoida. Mitä jos vieraat koirat ovatkin pystyttämässä pientä kahviota perheen olohuoneeseen?
Kuvissa koirat ovat niin suloisia ja ilmeikkäitä kuin olla voi, ja kirja vapautuu hauskasti iltasadun lukemisesta vuolaaseen fantasiaan.
Kalvakat perhepojat
Malin Kivelän ja kuvittaja Linda Bondestamin kuvakirja Pixonin pojat ja TV:n kotoisa kajo (Teos ja S&S, suom. Maarit Halmesarka) kuuluu kehittelyltään suomenruotsalaisen kuvakirjallisuuden hassuimpaan kärkeen. Ylenpalttisen telkkarin katsomisen seuraukset on siinä paisuteltu hellyttävän koomisiin mittoihin.
Pixonin perhe, äiti ja pojat, massuttavat ekstrasokeroituja herkkuja ja luhistuvat ruudun äärelle. Kun poikien elämäntavassa tapahtuu hetkellinen kohentuminen television hajottua, veljesten kunto kohoaa peräti 64-vuotiaiden tasolle!
”Mahalaukut loistavat. Verisuonet luikertelevat. Iho hohtaa.”
Ruudun ääreen voi hyytyä.
Kymmenisen vuotta vanhassa kirjassa keskitytään telkkarin vaaroihin, kun tekijät nyt kirjoittaisivat ehkä älypuhelinten jatkuvasta sihtaamisesta. Tosin tietokoneet luovat teoksessa jo ikkunoihin sinistä hehkuaan. Siinä on muistumia Jörö-Jukasta: kauhua, koomisuutta ja kasvatusta.
Arjen ja absurdin vaiheilla viihdytään myös Malin Klingenbergin ja kuvittaja Maria Sannin Viisi hauvaa -kuvakirjassa (S&S, suom. Outi Menna). Hiukan tärkeilevä Linnea tiedottaa päiväkodin hiekkalaatikolla, että heille on tulossa viisi hauvaa. Juoni perustuu pienelle väärinkäsitykselle, jota maustaa lapsen näkökulma.
Tove Janssonin harvinaisuuksia
Muutama vuosi sitten julkaistiin uusintapainos Tove Janssonin esikoisteoksesta Seikkailu merenpohjassa (WSOY, suom. Sirke Happonen), joka alun perin ilmestyi Vera Haijn salanimen suojissa vuonna 1933.
Riimitellyn kuvakertomuksen historia yltää vieläkin kauemmas, sillä Jansson sai sen valmiiksi 13-vuotiaana koulutyttönä 1920-luvun lopulla.
Mauno, Maikki ja koira syöksyvät omatekoisella kilpa-autolla merenpohjaan, ihmeelliseen valtakuntaan, jossa he tapaavat merenneidon, mustekalan ja näkin. Lopussa ystävykset pelastuvat turvalliseen saaristolaismökkiinsä, jonka lieden äärellä äiti huseeraa korvakoruineen ja piikkikorkoisine kenkineen.
Tove Jansson latasi arjen ja fantasian oikullista jännitettä jo esikoiskirjassaan, jonka kertoja vihjailee tulevista yllätyksistä: ”Vaan päättyykö seikkailu tähän?”
Suomentaja Sirke Happonen kertoo jälkisanoissaan kirjan syntyhistoriasta ja opastaa tutkimaan kuvien yksityiskohtia. Pienet, marginaaliset hahmot saavat ainakin lapsikatsojan huomion, mutta ihan varmasti myös paatunut aikuinenkin innostuu tiirailemaan kuvia.
Muumeista selkokielellä.
Vaarallisen juhannuksen selkokielinen versio (Opike, selkomukautus Jolin Slotte, suom. Ari Sainio) ilahduttaa tärkeydellään enemmän kuin monet uudet muumituotteet. Kirjan selkokielinen laitos johdattaa sekä muumimaailman filosofiaan että seikkailuun. Hyvän selkokirjan lukeminen jättää kylläisen olon. Muumikirjan luonne säilyy selkoversiossa täyteläisenä.
Vähän realismiakin
Oikulliset ja jännittävät kuvakirjat korostuvat suomenruotsalaisessa lastenkirjallisuudessa, mutta arkista realismia ei ole kokonaan hylätty. Eva Höglundin toistaiseksi suomentamaton Kompisdeckarna-etsiväsarja yhdistelee seikkailua, paikallisväriä ja paneutuvaa henkilökuvausta. Sen Den farliga lasten -osassa (Scriptum) huumerikos koskettaa turkulaisten varhaisnuorten elämää.
Houkuttelevalla tavalla kirja sisältää paljon muutakin kuin rikollisten kintereillä kirmaamista. Neljän lapsen porukka koostuu erilaisista luonteista, joten oman identiteetin pohdintaa on saatu luontevasti mukaan.
Suomenruotsalaisen kirjallisuuden tunnuspiirteisiin kuuluu herkkävaistoinen ympäristön kuvaus. Kompisdeckarna-sarja sijoittuu Turun keskustaan, ja kirjailija saa siitä paljon irti. Yksityiskohdat on mielenkiintoisesti valittu, joten lukija pääsee pujahtamaan ruotsinkielisen Turun arkipäivään ja kulttuuriin. Höglund piristää varhaisnuorten dekkaritarjontaa.
Surullisen yksipuolista
Suomenruotsalaiset kirjat ovat käännöksinä tulleet tärkeiksi suomenkielisillekin lukijoille. Kokeilevat kuvitukset ja ennakkoluulottomat aiheet ihastuttavat.
Mutta luonteva kulttuurinvaihto tuntuu toimivan melko yksipuolisesti. Suomenkielisiä lastenkirjoja käännetään kiusallisen vähän toiselle kotimaiselle kielelle. Surullista sekin, että ruotsinkieliset lehtemme ovat jokseenkin kokonaan lopettaneet suomenkielisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kritiikin.
Kaksi kulttuuria ei oikein kohtaa.
Kuukauden kirjat: Rasismin kimppuun!
Rasismia käsittelevissä kirjoissa ei peitellä epäkohtia. Ne taustoittavat ajankohtaista keskustelua ja tuovat historian ymmärrettävällä tavalla lasten ja nuorten maailmaan. Elämyksellinen ja tunteisiin vetoava lasten tietokirja onkin kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvä tapa välittää asenteita.
Nykyaikainen tietokirja silppumaisine rakenteineen ei syvenny kertomaan ja taustoittamaan, vaan tyytyy näyttämään ja kärjistämään. Kuvituksessa on otettu jopa käyttöön plakaatteja ja iskulauseita kantavia lapsia aivan 1970-lukulaiseen tapaan! Tietokirjat viestivät vähin sanoin mutta kovalla äänellä.
Jordan Akpojaron ja kuvittaja Ashley Evansin Kysy ja kurkista! -sarjassa julkaistu Mitä rasismi on? (Tammi, suom. Sari Kumpulainen) turvautuu luukkuihin. Niitä ja läppiä raottelemalla lapsi saa vastauksia konkreettisiin kysymyksiin. Miksi jotkut ovat rasisteja? Onko rasismia kaikkialla?
Tekstimäärän niukkuus johtaa väistämättä lakonisuuteen ja joskus jopa hämäryyteen. Kun vaaleaihoinen lapsi huomauttaa tummaihoiselle, että entisessä kotitalossa asuminen tuntui ”ikävältä ja turvattomalta, joten muutin pois”, jää miettimään, ilmentääkö repliikki todella rasismia, sillä se on sijoitettu Mikä on rasismia? – otsikon yhteyteen.
Laura Henry-Allainin ja kuvittaja Onyinye Iwun Mun väri, sun väri (Otava, suom. Tarja Kontro) keskittyy tiukasti ihonväriin kohdistuvaan rasismiin, kun Akpojaron luukkukirja tulkitsee rasismia laveammin ja luettelee mm. kieleen ja uskontoon perustuvan rasismin.
Pulmallinen rotu-sana
Kirjoja erottaa myös pulmallisen rotu-sanan käyttö. Luukkukirja kannustaa puhumaan etnisistä ryhmistä, mutta Mun väri, sun väri -kirjassa rotu mainitaan jo kannen Rodusta, antirasismista ja itsetunnosta -alaotsikossa.
Itsetunnon kasvattaminen, positiivisuus ja tiedon hankkimisen tärkeys yhdistävät kirjoja. Rasismin nujertaminen alkaa hyvästä itsetunnosta, toisten puolustamisesta ja myönteisestä ajattelusta.
”Jos puhumme rasismista ja puutumme siihen joka kerta, se voidaan kitkeä lopullisesti”, Akpojaro vakuuttaa.
Ja Henry-Allain päättää kirjansa iloisesti: ”Tässä ihanassa maailmassa on niin paljon aihetta juhlaan”.
Käytä ääntäsi!
Nuorille suunnattuja tietokirjoja ilmestyy hämmästyttävän vähän. Aivan kuin he hakeutuisivat vaikeuksitta aikuisten tietokirjallisuuden pariin.
Norjalaisen Tinashe Williamsonin Nuoren antirasistin käsikirja (Otava, kuv. Thea Jacobsen, suom. Terhi Width) kertoo yli kymmenvuotiaille rasismin historiasta ja rasismin vastaisesta taistelusta. Niinpä kirjassa voidaan jo puhua mutkikkaista ilmiöistä kuten representaatiosta, monimuotoisuudesta ja poliittisista mielenosoituksista.
36-vuotias kirjailija on luonut teokseensa nuorten joukon, jonka kanssa keskustelee. Vaikka sillä ei ehkä saavuteta oikean keskustelutilanteen dokumentaarisuutta, sävy tuntuu silti luontevalta. Pieneen kirjaan mahtuu paljon tärkeää asiaa, ja kirjailija opettaa myös havaitsemaan puheen erilaisia sävyjä ja mahdollisuuksia.
Hän kiteyttää käsikirjansa tarkoituksen vetoavasti: ”Toivon, että sinulla on nyt oikeat sanat ja voit käyttää ääntäsi”.
Varhaisia vaikuttajia
Suomalaistenkin lukema lasten- ja nuortenkirjallisuus oli julmetun pitkään valkoisen yläluokan kansoittamaa. Vanhoja asenteita on pyritty siistimään uusissa painoksissa, niinpä esim. Peppi Pitkätossun isän ammatti muutettiin 2000-luvulla Etelämeren kuninkaaksi.
Reilua kuitenkin muistaa, että olemme saaneet käännöskirjallisuudesta tärkeitä ja ennakkoluuloja murtavia vaikutteita vuosikymmenten mittaan.
Tampereen murteella rotuvihaa vastaan
Huomattavimpia tapauksia olivat amerikkalaisen Mildred D. Taylorin kirjapari Ukkonen, kuule huutoni mun (WSOY 1979) ja Älköön piirimme särkykö (WSOY 1984). Arto Häilän Tampereen murteella suomentamissa muhkeissa teoksissa musta perhe taistelee Mississippin rotuvihaa vastaan 1930-luvulla.
Kevyemmän sortin esimerkki on ruotsalaisen Ulf Nilssonin nuortendekkari Hondajengi ja Musta Kauhu (Artko, suom. Tuomo Huuhka) 1970-luvun lopulta. Porvarillisen omakotitaloalueen rauhan rikkoo öiseen aikaan vaeltava kulkija, jota synkeästi epäillään tummaihoiseksi. Kovaääninen vanhempi rouva niputtaa tummaihoiset ja nuoret siihen epämääräiseen kastiin, jota ei vain voi ymmärtää.
Kirjailija sohii viihdekirjan raameissa sinnikkäästi ennakkoluuloja ja kaikenmoisia luutumia vastaan. Nilsson oli ruotsalaisen Wahlström-viihdekustantamon riveissä ensimmäinen, joka toi nuortendekkareihinsa yhteiskunnallista kipinää.
Raju nykyhetken kuvaus
Nuoren Angie Thomasin laajaa eeposta Viha jonka kylvät (Otava, suom. Kaijamari Sivill) voi kuvailla Mildred D. Taylorin kirjojen moderniksi jatkajaksi. Mississippin maiseman lisäksi kirjailijoita yhdistää aikaerosta huolimatta rasismi.
Thomas kertoo karun tarinan tytöstä, joka joutuu näkemään, miten poliisi kylmäverisesti ampuu hänen ystävänsä. Päähenkilö tuskittelee, uskaltaisiko todistaa poliisia vastaan.
Vuonna 2017 ilmestyneessä nuortenromaanissa kysymys laajenee koskemaan muutakin kuin poliisien rasistista käytöstä. Kirjailija pitää nimittäin huolta ”kaikista, jotka on yhteiskunnan pohjalla”.
Helpompi löytää kovia huumeita kuin hyvä koulu
Koulujärjestelmää kommentoidaan epäluuloisesti, sillä köyhien ja mustien asuinalueella on helpompi löytää kovia huumeita kuin hyvää koulua.
Thomas rohkaisee toimimaan ja avaamaan suun oikealla hetkellä. Tunteita herättävä kirja todistaa, että räikeä epäoikeudenmukaisuus synnyttää aktiivisuutta ja taistelutahtoa.
Romanien suljettu maailma
Romaneja on syrjitty Suomessa vuosisatoja. Kirjallisuudessa valoisa käänne tapahtui 1950-luvun lopussa, kun Karl von Schoultz julkaisi Anita, mustalaistyttö -kirjan (WSOY). Pohjoishelsinkiläisistä romaneista kertova nuortenkirja mursi sitkeitä ennakkoluuloja ja antoi uutta tietoa.
Anitan tarinassa romanilapset oppivat, että ”valkolaisten maailma oli heiltä suurin piirtein suljettu”.
Koulussa menestyvän Anitan elämä sujuu toiveikkaasti, varsinkin kun siihen siilautuu tyttökirjamaisia yllätyksiä ja ihanuuksia. Raadollisia päätelmiä ei kuitenkaan kaihdella: ”Mustalaisia on kyllä kaikkea muuta kuin rakastettu maan päällä”.
Siinä, missä romanityttö Anitan 1950-lukulaisessa tarinassa on ihanteellisuutta, keikutaan Tuula Saarron vuonna 1972 ilmestyneessä omakohtaisessa romaanissa Suljetut ovet (Otava) yhteiskunnallisuuden ja pateettisuuden välimaastossa. Kirjailija välittää realistisen kuvan helsinkiläisistä romaneista, ja ulottaa parhaimmillaan rohkean kritiikkinsä kaikkiin osapuoliin.
Lisää realismia!
Kotimaisissa lastenkirjoissa, mm. hilpeissä kouluaiheisissa sarjoissa, on jo pitkään nähty tummaihoisia kavereita. Kuvakirjoissa he voivat olla pääosassa.
Hiukan pulmallista on se, ettei kirjojen välittämä kuva vieläkään oikein vastaa todellisuutta – ainakaan helsinkiläisestä näkökulmasta. Pikkuhiljaa kaivattaisiin lastenkirjoja, joissa kerrotaan koululuokasta, jossa puhutaan hyvinkin kymmentä kieltä ja jonka oppilaista huomattava osa edustaa muuta kuin kantaväestöä.
Selkokirja yhdistää eri kieliä puhuvia
Kirjat voisivat rohkaista ja antaa mallia siitä, miten eletään ja opitaan yhdessä, vaikkei se helppoa aina olisikaan. Lastenkirjallisuuden ei parane jäädä tällaistenkaan tilanteiden ulkopuolelle.
Selkokirjat ovat osoittautuneet arvaamattoman tärkeiksi. Lukemisen takkuja oikovina ne voivat hienosti yhdistää erilaisia lukijoita kielestä ja kotitaustasta huolimatta.
Selkokirja on ystävällinen ja kannustava vaihtoehto kaikille. Niissäkin voisi aktiivisemmin kuvata tämänhetkisiä ongelmia, iloja ja mahdollisuuksia.
Näin lapsi innostuu lukemaan!
Kilpailut, kampanjat ja kirjallisuusvuodet edistävät lukemisen asiaa, mutta vähintään yhtä tärkeää on se, että lastenkirjoissa kerrotaan lukevista lapsista ja herätellään lasten omaa luovuutta ja uteliaisuutta.
Pienetkin maininnat voivat toimia ratkaisevina sytykkeinä. Siri Kolun persoonallisessa nuorten rakkaustarinassa Tämä liukasteleva sydän (Otava) kerrotaan päähenkilö Didin kirjoittamisesta sympaattisesti ja oivaltavasti.
”Syysloman lähestyessä kirjoitin kynä sauhuten. Hahmottelin pyöreän pöydän ritareiden hahmoja, jotta jokaisella pelaajalla olisi oma ristiriita, tarpeeksi salaisuuksia ja niiden mukaisia tavoitteita, jotta syntyisi paljon pelattavaa.”
Kalle Veirto puolestaan tulee määritelleeksi koukuttavan kirjan reseptin jääkiekkoromaanissaan Kausi karilla (Karisto).
”Ja oli siinä sekin etten oikein löytänyt sellaisia tarinoita, jotka olisivat olleet sopivalla tavalla kevyitä, helppoja ja hauskoja ja niissä olisi silti ollut Se Jokin.”
Asioita nurinniskoin vatkaava huumori on tepsivä metodi. Cristal Snown satuisassa tarinakokoelmassa Penni Pähkinäsydän – Tarinoita Tuulenpesän metsästä (Tammi, kuv. Kati Vuorento) tempaistaan näkyviin hirviömäinen kirjasto, jossa erityisen kiellettyä ovat hyppiminen, hihkuminen ja hersyvä huumori. Vanhanaikaisuuksilla leikkiminen pakottaa lapsilukijan vaivihkaa hoksaamaan, miten paljon kirjastot ovat muuttuneet ja miten vapautuneita paikkoja ne nykyisin ovat.
Käännöskirjallisuuden vahvimpia kielellä nautiskelijoita on David Walliams, jonka lastenkirjasarjan kakkososassa Gangsterimummi iskee jälleen (Tammi, kuv. Tony Ross, suom. Jaana Kapari-Jatta) vilisee omaperäisiä sanoja ja hassuja yhdistelmiä. Niiden merkitys selitetään sivujen alahelmassa Walliamsin omassa sanakirjassa.
Satupoliisi ankaralla päällä
Andy Griffithsin ja kuvittaja Terry Dentonin absurdin hauskan lastenkirjasarjan osassa Maailman paras puumaja, 117 kerrosta (Otava, suom. Anssi Alanen) kirjallisuus- ja kustannusmaailma on kiinteästi läsnä.
Kiukkuinen kustantaja kiusaa
Kaverukset Andy ja Terry rakentavat aina vain lisää kerroksia puumajaansa ja kirjoittavat siinä sivussa kirjoja. Pojat saavat tällä kertaa kintereilleen tiukan satupoliisin, joka syyttää heitä räikeistä rikoksista kerronnan lakeja vastaan. Rikollista on mm. omituisten juonien käyttäminen, naurettavat satuhahmot ja arvokkaiden opetusten puute. Satupoliisin lisäksi poikia piinaa kiukkuinen kustantaja Herra Isonenä alituisilla määräpäivillään.
Kirjassa isketään silmää lastenkirjallisuuden klassikoiden suuntaan: Beatrix Potter on nyt Beatrix Potta ja hänen teoksensa sen mukainen. Samassa sävyssä riemastellaan muidenkin kirjailijoiden kimpussa.
Tove tulee lähelle
Astrid Lindgrenistä on tehty hyvä määrä tietokirjoja, valokuvakirjoja ja vähän elämyksellisiäkin teoksia lapsilukijoiden käyttöön. Meillä on vasta viime vuosina huomattu, että myös lapsille voi kertoa Tove Janssonin vaiheista ja menestyksestä. Samalla lasten kirjallisuudentaju kasvaa.
Porvoolainen Maijaliisa Dieckmann hoksasi muutama vuosi sitten, mitkä mahdollisuudet Toven saaristolaiskesät tarjoavat. Muistoista syntyi komediallinen lastenkertomus Ville Romusen ja mummon saaristoseikkailu (Mäkelä, kuv. Raimo Huittinen).
Originelli mummo Mutikainen vie lapset Toven tärkeisiin maisemiin, sillä ”lasten tiedot kuuluisasta Tovesta ja Muumipeikon ystävistä näyttävät olevan hataralla pohjalla”.
Sopii myös aikuisille lukijoille!
Leena Virtasen ja kuvittaja Sanna Pelliccionin Suomen supernaisia -sarjassa esiteltävä Tove Jansson on ensimmäinen lastenkirjailija. Aiemmin on tutustuttu mm. Eeva Kilpeen ja Minna Canthiin.
Tove! – Tove Janssonin matka vapauteen ja maailman ääriin -tietokuvakirja (Teos) keskittyy Janssonin ja Tuulikki Pietilän maailmanmatkoihin. Matkoilla kamera surisi ja piirroksia syntyi. ”Nyt me ollaan vapaita!” Tove hihkui. Kirjan oivallisimpia havaintoja on se, ettei Tove koskaan hylännyt muumeja kokonaan, vaan ne seurasivat häntä koko elämän.
Epäsovinnaisesti taitettu ja sommiteltu sekä sitaatein höystetty kokonaisuus sopii mainiosti myös aikuisille lukijoille.
Kirjakaupan salaisuudet
Kirjastosta on tehty paljon kuvakirjoja, mutta kirjakauppa on koluamatonta maaperää. Alexa Brown ja Julia Christians herkuttelevat kirjakaupan tunnelmalla ja salaisuuksilla Herra Leopardin kirjakauppa -kuvakirjassa (Mäkelä, suom. Katariina Kallio).
Sohvi lähtee äidin kanssa etsimään lahjaa parhaalle ystävälleen, pikkuruiselle Nöpö-koiralle. Kaupungin keskustassa he ihastuvat kirjakaupan houkuttelevasti valaistuun näyteikkunaan. Varsinainen yllätys paljastuu puodin takahuoneessa: ahkerat eläimet piirtävät ja kirjoittavat täyttä päätä kirjoja.
Kaatuvien kirjakasojen valtakunnassa riittää pientä tutkittavaa, hyöriviä eläimiä ja kulttuurin hehkua. Kirjasta välittyy sydämellinen tunne kirjoihin ja kirjakauppoihin. Toivottavasti suomalaisetkin taiteilijat alkavat tehdä tällaisia hyvän mielen kirjoja niiden maailmasta!
Monta tapaa ilmaista
”Ota rento asento ja sulje silmät. Anna ajatuksesi harhailla”, innostaa yläkouluikäinen Huppu Jani Kiiskilän nuortenkirjassa Ihan hupusta – ajatuksia lukemisesta ja kirjoittamisesta (Otava, kuv. Jussi Anttonen).
Teokseen sisältyy kaunokirjallisia kohtauksia Hupun elämästä, kirjoitusharjoituksia sekä nuorten suosimien vaikuttajien pieniä, henkilökohtaisia kommentteja lukemisesta.
Rap-artisti Pyhimyksen puheenvuoro kirjassa muistuttaa positiivista henkäisyä.
”Mä tykkäsin tosi paljon kirjoista. Mä luen edelleen.”
Päähenkilö Huppu ei tunnustaudu intohimoiseksi lukijaksi, mutta pikkuhiljaa asenteeseen hiipii suopeutta, ja poika ryhtyy kehittelemään eloisia ja kekseliäitä kirjoitustehtäviä.
Hyvä idea yhdistää nuortenkirja ja kirjoittamisopas!
Lukemisesta hän voisi puhua hiukan enemmän, mutta huomaa silti, että itseään voi ilmaista monella tapaa, mistä seuraa lukijalle pelkkää hyvää.
Kiiskilän kirja houkuttelee ilmaisemisen, lukemisen ja leikkimisen pariin lukijaystävällisellä tavalla.
Hupun kertomukset vappubileistä, köksätunnilta ja kodista toimivat sisäänheittäjinä kirjan maailmaan. Vaikka ei heti tarttuisikaan harjoitustehtäviin, riittää kirjassa muuta lukemista yllin kyllin. Hyvä idea yhdistää nuortenkirja ja kirjoittamisopas!
Kuukauden kirjat: Lukijaystävälliset lastenkirjat innostavat lukemaan
Juuri lukemaan oppineiden helppolukuiset kirjat keikkuvat harvemmin palkintolistoilla. Pienimuotoisia kirjoja ei vieläkään koeta jylhän ja laajan fantasian veroisina taideteoksina, vaikka ne pursuavatkin hassua huumoria, oikkuja, outoutta ja elämäniloa.
Lukijaystävällinen houkutuskirja on aina ja ikuisesti vitsikirja.
Leea Virtasen Ujo piimä – (WSOY 1976) ja Ulla Lipposen Kilon poliisi ja muita koululaisjuttuja – (SKS 1987) koululaisvitsikokoelmista on edetty erilaisia aineistoja yhdisteleviin viihdekirjoihin.
Juhana Salakarin ja kuvittaja Jii Roikosen Vitsipitsi (Otava) tykittää vitsien ohella sarjakuvia ja humoristisia kertomuksia.
Kirjassa vilahtelevat myös suosikkitubettajat Harri ja Petri. Kolmekymppiset kaksoset kertovat sketsien tekemisen juurista, vaikka siitä unohtumattomasta koulumuistosta, ”kun opettaja luki kirjaa, jossa oli paljon kakka-sanoja”. Tulevat tubettajat osasivat antaa lukutuokiolle arvoa.
Koulumuistot ovat tärkeitä myös Dav Pilkeylle, maailmankuululle amerikkalaiselle sarjakuvaromaanien tekijälle. Lukihäiriöinen poika kehitteli hassuja hahmoja, kun joutui kykkimään käytävällä oppituntien aikana ja on kouluvuosistaan asti piirrellyt supersuosittuja Koiramies-sarjiksia.
Koiramies: Pipot ja rangaistus (Tammi, suom. Jaana Kapari-Jatta) jatkaa ihanan pähkähullua, naivistista sarjaa. Rivakka juoni ja kaikki hassuudet eivät hukuta tärkeintä: Koiramies on inhimillisyyden asialla.
Huippusiistiä koulussa
Aloittelevien lukijoiden kirjasarjat ovat lastenkirjallisuuden onnellista ydintä. Kirjat ovat hauskoja ja joskus vähän jännittäviä, mutta ihan aina iloisia ja värikkäitä.
Vieläkin harmittaa, että Tammi lopetti tutut helppolukuiset sarjansa. Tilalle ovat tulleet WSOY:n Lukupalat- ja Kariston Kirjakärpänen-sarjat.
Koulun kihisevä arki kiinnostaa pieniä lukijoita, niinpä koomisia tarinoita sieltä on aina saatavilla. Isompien lasten ja nuorten kirjallisuudesta koulu puuttuu lähes tykkänään.
Taru Viinikaisen kirjoittamassa ja Netta Lehtolan kuvittamassa Neppari ja lemmikkipäivä -kirjassa (WSOY) Neppari-tyttö on hulluna pupuihin, eikä lähde minnekään ilman pupunkorvia. Perinteinen lemmikkipäivä onnistuu allergioiden takia kameran ja valkotaulun avulla.
Kirja on sydämellisen lämmin ja ystävällinen. ”Toista niin kivaa opettajaa ei olekaan!” Neppari huokaisee Pepe-opestaan.
Roope Lipastin Aavepartio ja luurankotanssi (WSOY, kuv. Mari Luoma) painottuu hyvää tekevän kauhun ja arvaamattomuuksien puolelle. Opettajan hankkima opetusluuranko osoittautuu yllättävän eloisaksi. Luoma on päässyt kuvituksessaan herkuttelemaan mustalla huumorilla.
Eloisa opetusluuranko tarjoaa kauhua!
Tuula Kallioniemi on rennolla päällä Riehureput-sarjansa uutuudessa Supiseva sukka (Karisto, kuv. Virpi Penna). Opettaja keksii pyytää oppilaita tuomaan kouluun erityiset sukat, joille hän tekee sellaisen taikatempun, että ne jalassa pidetään suu supussa, mistä syntyy tietysti aikamoinen sukkasotku.
Luokassa nauretaan ”kuin harakat tunkiolla” ja se on ”hulvaton kuin huvipuisto”. Kirjailija nautiskelee yhtä hyvin pienistä kielen vivahteista kuin reippaasta liioittelusta. Kuvitus on ihanan ilmeikästä ja vauhdikasta.
”Parempi olla elävä kuollut kuin elää kuollutta elämää!”
Ripaus taikaa piristää aina. Mielikuvitus hipaisee hauskasti Asia Citron Sara ja Sassafassa -kirjoja. Tieteellisiä kokeita tekevä Sara ja hänen kissansa tutustuvat taikaotuksiin, joita perheen kiltti mutta arkinen isä ei näe ensinkään. Hirviöitä ja hometta -kirjassa (Kumma, kuv. Marion Lindsay, suom. Jade Haapasalo) Sara auttaa lempeää hirviötä, jonka turkki homehtuu. Hometta kukkivana kun ei ilkeä osallistua hirviökekkereihin. Mietintäkakkulat apunaan Sara kokeilee, olisiko säilöntäaineista apua.
Maagisuus, huumori ja sydämellisyys yhdistyvät brittiläisessä lastenkirjassa, joka houkuttelee yhtä hyvin ääneen luettuna kuin aloittelevan lukijan helppolukuisena hotkaisupalana.
Suloiset hirviöt vaihtuvat zombeiksi italialaisen Barbara Cantinin Mortina-sarjassa. Absurdista ilmapiiristä ja seikkailusta pitävät huolen mm. Tuoni-täti, isoeno Kuolevi ja Kaiho-koira. Mortina ja loma Lummelammella -kirjassa (Tammi, suom. Katariina Heilala) Villa Tuonelan väki lähtee lomanviettoon Villa Perikatoon. Mortina-tyttö on kirjan lopussa sitä mieltä, että ”parempi olla elävä kuollut kuin elää kuollutta elämää”!
Selko selvittää sotkut
Selkokirjallisuus taikoo auki lukusolmut. Teknisesti ja kielellisesti helpotetut kirjat tunnetaan jo niin hyvin, että niistä on todellakin apua silloin, kun tavalliset kirjat tuntuvat takkuisilta.
Tuomas Kilpi on suomentanut ja mukauttanut luistavasti Lewis Carrollin nonsense-kirjan Liisa Peilimaassa (Oppian). Liisa solahtaa peilin kautta maailmaan, jossa tapaa yksisarvisen, Vinku-Villen ja Humppeli Tumppelin. Muodonmuutokset ja nurinkurisuudet kutsuvat klassiseen satuseikkailuun.
Pikakaistoja maailmankirjallisuuteen
Selkokirjat tarjoavat pikakaistan maailmankirjallisuuteen, sen osoittaa Ihmemaan Liisakin!
Realismia ja jännitystä iskee Tapani Bagge lastendekkarinsa selkoversiossa Polkupyörävarkaat (Avain, kuv. Maria Wager). Elsan ja Elmerin etsivätoimisto joutuu koetteille, mutta jännittävää on myös seurata kahden erilaisen ihmisen ystävystymistä. Hyvään selkokirjaan mahtuu luonteitakin.
Kauhukirjailijana tunnetun Marko Hautalan Lauri Luu -kirjat ovat sukkelaa luettavaa, vaikka eivät ole suoranaista selkoa. Lauri Luu ja riivattu lukukoira (Haamu, kuv. Broci) sisältää hyvän tupsahduksen taikuutta ja kummaa. Näyttämönä on kirjasto ja sen kellari. Lauri on vastentahtoinen lukija, eikä lukukoirastakaan ole apua. Tarvitaan hiukan kauhua ja sekasortoa ennen kuin kirjat alkavat kiinnostaa…
Arjen ihmeitä Auringonkukkatiellä
Lastenkirjallisuudessa on kaikeksi onneksi myös ihan tavallista arkea, jota pienet asiat ryydittävät. Ruotsalaiset kirjailijat osaavat sen taidon kadehdittavan hyvin.
Josefine Sundströmin ja kuvittaja Emma Göthnerin Saagan seikkailut -sarjassa koetaan pikkuruisia seikkailuja ja kotoisia iloja. Varkaus-osassa (Otava, suom. Katriina Kauppila) Saaga ihmettelee, miksi Auringonkukkatiellä tulvii niin paljon epämiellyttävää jätettä, jonka syyllisestä ei ole tietoa. Rappusilla istuskeleva ja piirtelevä pikkutyttö huomaa nälkäisen ketun vierailut, mistä alkaa arkinen mutta puuhakas tapahtumasarja.
Näissä kirjoissa on hyvää tekevää lämpöä ja turvallisuutta.
Nuorten pitkäaikaistyöttömyyteen eivät auta pakkotoimet
Suomalaista työttömyyskeskustelua ovat 1990-luvulta lähtien hallinneet moralisoivat ja työttömiä syyllistävät painotukset. Työttömyyttä ei nähdä enää niinkään yhteiskunnan rakenneongelmana, vaan kunkin yksittäisen työnhakijan kelpoisuuteen ja moraaliin liittyvänä kysymyksenä.
Sami Ylistö tarkastelee väitöskirjassaan (jyu.fi) aktiivista työvoima- ja sosiaalipolitiikkaa erityisen heikossa työmarkkina-asemassa olevien nuorten näkökulmasta. Tutkimus perustuu 28 pitkäaikaistyöttömän jyväskyläläisnuoren elämänkulkuhaastatteluihin.
Haastateltujen nuorten työllistymistä vaikeuttavat moninaiset sosiaaliset ongelmat, osaamisen ja koulutuksen puute sekä työ- ja toimintakyvyn vajeet. Heidän lapsuutensa oli usein ollut turvaton ja kouluaikaan oli liittynyt vaikeuksia.
Näiden nuorten näkökulmasta nykyisessä työttömien aktivointipolitiikassa on suuria ongelmia. Jo lähtökohta on väärä: työttömiä koskevia päätöksiä tehdään Ylistön mukaan keskiluokkaisista tai elitistisistä lähtökohdista, joilla on hyvin vähän tekemistä pitkäaikaistyöttömien nuorten elämäntilanteen kanssa.
Toimenpiteet myös kohdennetaan lähes yksinomaan työttömiin nuoriin; esim. osatyökykyisen työvoiman käyttöä ja kysyntää lisäävät ratkaisut ovat jääneet pahasti alamittaisiksi. Velvoitteiden lisääminen ilman realistisia työllistymismahdollisuuksia vain syventää nuorten ahdinkoa.
Nuori tarvitsee onnistumisen kokemuksia työllistyäkseen.
Aktivoinnin työmoraalia tukevat painotukset menevät nekin ohi maalin, sillä näiden nuorten työllistymisen ongelmat eivät johdu työhaluttomuudesta, vaan työ- ja toimintakyvyn haasteista sekä osaamisen puutteesta.
Tuloksettomana toistuvat aktivointiyritykset johtavat usein nuorten laitostumiseen työvoimapoliittisissa toimenpiteisissä. Myös työvoimapoliittiset sanktiot toimivat huonosti. Tavoiteltujen muutosten sijaan ne johtavat usein nuoren vetäytymiseen kaikkien palveluiden ulkopuolelle.
Tutkijan viesti pitkäaikaistyöttömien nuorten parissa työskenteleville työvoima- ja sosiaalipalveluiden työntekijöille on se, että erityisesti koulupudokkaiden ja toimeentulotukiasiakkaana olevien nuorten suora työllistyminen on työskentelyn lähtötavoitteena epärealistinen.
Töihin ei pääse, jos elämän perusedellytykset eivät ole kunnossa. Siksi kuntouttavan työotteen merkitys korostuu. Työvoima- ja sosiaalipalveluiden keskeinen tehtävä on tunnistaa ja lievittää nuorten elämään kasautuvia vastoinkäymisiä.
Aktivointitoimet voivat tuoda positiivisen käänteen nuoren elämään, jos nuorelle kasautuu niiden tuloksena onnistumisen kokemuksia. Tämä taas edellyttää toimenpiteiden suunnittelua hyvässä yhteisymmärryksessä nuoren kanssa.
Sami Ylistön sosiaalityön väitöskirjan Työttömyys, nuoret ja aktivointi – Tutkimus pitkäaikaistyöttömien nuorten elämänhallinnallisista valinnoista työmarkkinoilla tarkastettiin marraskuussa Jyväskylän yliopistossa.
Kuukauden kirjat: Nyt pakolaisista kirjoitetaan arvokkaasti
Aili Konttisen kirjoittama sotalapsikuvaus Inkeri palasi Ruotsista (WSOY 1947) aloitti kunniakkaasti vaikean aiheen työstämisen suomalaisessa lastenkirjallisuudessa. Sen jälkeen teema pääsi vuosikymmeniksi melkein unohtumaan.
Meillä herättiin vasta myöhemmin ruotsalaisten lastenkirjojen voimakkaaseen kansainvälisyyteen. Innostavimpia käännösvalintoja oli Gunnel Beckmanin Tyttö vailla nimeä (WSOY 1971, suom. Aila Meriluoto).
Kansainvälinen adoptio ja maailman myllerrykset koskettavat idyllistä puutaloaluetta, kun Sara saa naapurikseen iranilaisen tytön. Yhdeksänvuotias Sara ystävystyy tytön kanssa, mutta lopulta vimmastuu, kun aikuisten mielestä tulokkaalle pitää aina olla ystävällinen ja ymmärtäväinen.
Kirjailija osoittaa rohkeasti, että patoutuneiden tunteiden purkaminen on tärkeää. Ystävyys on luontevaa vain, jos ei alinomaa tarvitse pinnistellä. Kirja puhuu mutkattoman, sievistelemättömän kotouttamisen puolesta.
Sara pohtii myös kotimaan määrittelyä: ”Miten sitä oikeastaan tuntee, että tämä on kotimme?”
2000-luvun suomalaisessa lastenkirjallisuudessa on palattu sotamuistoihin ja kotimaan määrittelyyn. Kuvakirjaikäiset ovat saaneet omat evakkokirjansa, mutta nuortenkirjoissa viime sotiimme ei ole kovin ahkerasti enää palattu.
Maarit Malmbergin ja kuvittaja Jouni Koposen Aapeli ja evakkomatka (Minerva 2011) kertoo pojasta, joka saa kuulla naapurin Reinon evakkotaipaleesta ja vähän myös sotakokemuksista.
Kotiseudun jättämisestä ja uusiin oloihin sopeutumisesta välittyy lapsentajuinen kuva. Samalla kun evakkotarinat syventävät oman historiamme tuntemusta, ne auttavat ymmärtämään nykypäivän pakolaisten asemaa.
Laura Ingalls Wilderin muistelmat julkaistiin vuosina 1932–1943 Pieni talo -lastenkirjasarjana, joka on nyt uudella tavalla merkityksellinen.
Se, mikä ennen näyttäytyi tehokkaana viihteenä, tuntuu nyt tärkeältä ja liikuttavalta. Villin lännen 1800-luvun raivaajista kertovat klassikkokirjat kuljettavat kodista toiseen, metsästä kaupunkiin. Omaelämäkerrallisessa sarjassa perhe joutuu luonnon armoille, eikä uudisraivaajien sinnikkyys lopulta riitä. Muuton pakollisuus ja uusiin oloihin asettuminen kannattelevat kirjoja.
Preeriatalon perhe hehkuu onnea, vaikka kirjailija onkin myöntänyt, ettei hänen isänsä niin kovin lämmin todellisuudessa ollutkaan…
Tammi on viime vuosina ottanut hienosta sarjasta uusintapainoksia.
Wilderin elämään löyhästi perustuva televisiosarja Pieni talo preerialla (1974–1982) on esitetty Suomenkin televisiossa jo kolmesti.
Maahanmuuttajana Suomessa
Nuortenkirjoissa maahanmuutto ja pakolaisuus ovat vahvasti läsnä. Rasismi ja vastahanka kuuluvat väistämättä tarinoihin.
Esko-Pekka Tiitisen Neljän tuulen paidassa (Aula & Co 2016) velloo ainakin kaksi todellisuutta: päähenkilö Pekko ihastuu Libanonista tulleeseen Damlaan, mutta samanaikaisesti pääkallojengi kylvää pikkukaupungissa pelkoa ja pahaa mieltä rasismillaan.
Tiitinen kirjoittaa sentimentaalisesti nuortensa elämästä, välillä hiukan filosofoimalla ja runoilemalla, mutta realistinen ydin pitää pintansa. Kirja puhuu ystävyydestä ja rohkeudesta.
Mielenkiintoista on se, että kotoutumisen teema häilähtää kirjassa niin monella tapaa. Pekon perhe on muuttanut Lapista Pohjois-Karjalan tietämille, ja työtön äiti löytää uuden uran maahanmuuttajien koulunkäyntiavustajana. Nuortenkirjoissa ei ole ihan yleistä, että muuttamisen teemaa tarkastellaan myös aikuisten kokemuksena.
Monenlaista kotoutumista
Riina Katajavuori ja kuvittaja Salla Savolainen esittelevät Suomeen asettuneita perheitä ja heidän kotejaan kuvakirjassa Mennään jo naapuriin (Tammi 2017). Kirjassa tutustutaan lapsiperheisiin eri puolilta maailmaa. Vierailuilla syödään, leikitään ja kuunnellaan. Tekijöillä on silmää hauskoille, lapsilukijoita kiinnostaville yksityiskohdille.
Aikuislukija voi ihmetellä vaikkapa maahanmuuttopolitiikan kummallisuuksia. Syyrialaisperhe virui vastaanottokeskuksessa kuukausitolkulla toimettomana: ”Asuimme ja odotimme. Ei ollut mitään tekemistä, ei edes koulua.”.
Kurdityttö hengenvaarassa
Marja-Leena Tiainen kirjoittaa nuorille selkokirjoja maahanmuuttajien kohtaloista. Välillä hän tekee vanhoista kirjoistaan selkomukautuksia, välillä aivan uusia ja alkuperäisiä selkokirjoja. Nuoret pitävät Tiaisen dramaattisesta, trillerimäisestä käsittelytavasta.
Tyttö lukitussa huoneessa (Avain 2019) osoittaa, miten pitkälle vanhempien kunniaväkivalta voi karata. Kurdityttö Tara joutuu hengenvaaraan, eikä lopulta edes turvatalosta ole apua. Maahanmuuttajanaisten tukikeskus ja sosiaaliviranomaiset yrittävät parhaansa, mutta ainoaksi vaihtoehdoksi jää pakeneminen Suomesta. Taran isä ja isoveli tuntuvat aina pääsevän hänen jäljilleen.
Aateveljet-selkoromaanissa (Avain 2020) näkökulma on toinen: Tiainen tutkii, miltä väkivalta ja rasismi näyttävät perheessä, jossa veljeksistä toinen solahtaa syvälle jengielämään. Mitä perheenjäsenet voivat tehdä?
Juutalaisten kohtalo Suomessa
Leena Walleniuksen nuortenromaani Rosalien laulu (Otava 1999) on järkyttävä kertomus itävaltalaisen juutalaistytön pakenemisesta Suomeen toisen maailmansodan aikana.
Kirja ei anna kovin mairittelevaa kuvaa suomalaisesta politiikasta eikä liioin suomalaisten hyökkäävästä, väkivaltaisesta käytöksestä. Nuorelle lukijalle saattaa tulla täytenä yllätyksenä, että Suomestakin palautettiin juutalaispakolaisia Saksaan.
Kirja ei ole ahdistavaa luettavaa, vaikka asiat ovat painavia. Ankeuden vastapainoksi siitä välittyy tuokiokuvia vanhasta Helsingistä – ja onneksi myös hyvistä ihmisistä.
Uutta painosta toivotaan!
Kirjasta toivoisi uutta painosta, sillä neljännesvuosisadan aikana käsityksemme pakolaisuudesta on monin tavoin muuttunut ja ajankohtaistunut. Jos pitää paikkansa, että kouluikäisten yhteiskunnallinen tietämys on ohentunut, niin lähihistoriaan sijoittuva kaunokirjallisuus voi hyvinkin herättää myötätuntoa ja uteliaisuutta.
Pitääkö pakolaisen luopua lemmikistään?
Pienille lapsille tarkoitetussa Kysy ja kurkista! -sarjassa on nyt vuorossa pakolaisongelma. Katie Daynesin ja Ashe de Sousan laatima ja ukrainalaisen Oksana Drachkovskan kuvittama kuvatietokirja Pakolaisuus (Tammi 2024, suom. Sari Kumpulainen) on johdonmukaisesti jäsennelty perusteos. Lapsen kannalta on mukavaa, että kaikki tieto kätkeytyy luukkujen taa, joten nypittävää ja käänneltävää riittää.
Kirja käsittelee pakolaisten kokemuksia alkaen kodin jättämisestä alkaen unohtamatta lasten inhimillisiä ja tärkeitä kysymyksiä. Mitä pakolaisten laukkuihin on pakattu? Entä pitääkö lemmikeistä luopua?
Pakolaisuutta käsitteleviin lastenkirjoihin kasaantuu väistämättä myös kerrontateknisiä maneereita. Iskulauseita ja kylttejä kanniskelevat lapset ovat tehokas näky, mutta jatkuvasti toistuessaan se saattaa menettää merkitystään.
Pikkuhiljaa pitäisi kerätä rohkeutta käsitellä vähän monipuolisemmin kotoutumisen ja kulttuurien kohtaamisen arkivaikeutta, niin arkaluontoinen kuin aihe onkin.
Nina Ladenin ja Melissa Castrillónin kuvakirja Rakkaus on lempivärini (Mäkelä 2024, suom. Raija Rintamäki) tarjoaa elämyksellistä asennekasvatusta. Runomuotoinen kuvakertomus tähdentää jokaisen päivän ainutkertaisuutta. ”Yhdenvertaisuus on ovi, josta mahtuu jokainen.”
Koristeellinen, tyylitelty kuvitus poikkeaa nykyisen kuvitustaiteen valtavirrasta. Teemat ovat ajattomia: toivo, hoiva ja ymmärrys.
Ystävyys edistyy, jos sitä edistetään
Essi Kummun kirjoittama ja Liisa Kallion kuvittama pieni lastenkertomus Rauhan alkuja (Tammi 2024) pohtii rauhan ja sovun mahdollisuuksia Ukrainasta Suomeen muuttaneen Zofian näkökulmasta. Zofialla ja koulukaveri Alisalla on ryppyjä ystävyydessä ja samoja kysymyksiä Zofia joutuu miettimään vähän isommassakin mittakaavassa.
Luokan ikkunalaudalla viilipurkeissa kasvavat pienet vihreät taimet symboloivat kirjan valoisaa elämänasennetta. Viesti on selvä: ”Ystävyys edistyy, jos sitä edistetään”. Ukrainan tilanne tuo tarinaan konkretiaa.
Ajankohtaisuuden ohella kirjassa on koskettavaa ajattomuutta. Hyvä, että rauhankasvatus palaa suomalaiseen lastenkirjallisuuteen. Kirjan viimeisellä aukeamalla on rivikaupalla toinen toisistaan käsistä piteleviä ihmisiä. Se on kuvittajan hellämielinen silmänisku 1970-luvulle, jolloin lastenkirjojen kuvissa lapset seisoivat vieri vieressä solidaarisuutta osoittaen. Ihan kelpo sanoma tänäänkin – varsinkaan kun näitä kuvia ei ole näkynyt vuosikymmeniin!
Katri Tapolan ja kuvittaja Sayed Mohammad Munirin yhteistyönä tekemä Päivänvarjotyttö (Enostone 2022) kertoo pikkutytöstä ja yhtäkkiä syttyvästä sodasta. Vaikka raketit täyttävät taivaan, on tytön elämässä rahtunen toivoa: ”Minä pelkään ja olen turvassa yhtä aikaa.”.
Suomen- ja darinkieliseen kuvakirjaan olisi toivonut tekijäparin yhteistyöstä kertovaa jälkisanaa.
Näinä surullisina aikoina, kun pakolaisista puhutaan Suomessa taakkana ja keksitään muita tylyjä termejä, lastenkirjat ovat entistäkin tärkeämpiä jo pelkästään ystävällisen ja kohteliaan kielen takia.
