Siirry sisältöön
Lastensuojelu

Lastenkodeissa asuneet Reetta ja Tiia kiittävät ohjaajia, jotka kohtasivat ja kuuntelivat ilman vähättelyä

25.05.2020 Hanna Moilanen Matias Honkamaa

Kuvassa kaksi nuorta ulkona talvisella pihalla.

Kuopiolaiset Reetta Kokkonen (vas.) ja Tiia Forsman tutustuivat nuorisokodissa ja heistä tuli hyvät ystävät. He pitävät edelleen tiiviisti yhteyttä. ”Meille sanottiin, ettei laitoksessa alkanut ystävyys tule kestämään, mutta niin se vaan on kestänyt.”

Nuorille on tarjolla paljon palveluja, mutta kaikki eivät saa apua ajoissa tai sopivassa muodossa. Reetta Kokkonen ja Tiia Forsman muistuttavat olevansa muutakin kuin diagnoosi.

Reetta Kokkonen, 20, ei opiskele eikä käy töissä. Tällä hetkellä voimat eivät riitä kumpaankaan. Hän herää tavallisesti aamupäivällä, ottaa lääkkeet ja alkaa miettiä, mitä voisi tehdä.

Pari vuotta sitten vaihdettu lääkitys on osoittautunut toimivaksi. Sen myötä Reetta pystyy elämään omillaan ja selviää päivästä toiseen, vaikka kipuilee edelleen oman mielensä ja ahdistuskohtausten kanssa. Hän jonottaa traumaterapiaan, jonka pitäisi alkaa puolen vuoden päästä.

Näen kavereita, kuuntelen musiikkia ja kirjoitan runoja. Ja puhelinta tulee räplättyä päivän mittaan paljon. Nyt voin sanoa, että haluan elää ja elämä on mukavaa, Reetta sanoo.

Kun Reetta oli kahdeksannella luokalla, hän päätyi ensimmäisen kerran sairaalan suljetulle osastolle syömishäiriöiden vuoksi. Hän laski kalorit tarkkaan, harrasti liikuntaa monta kertaa päivässä ja heräsi keskellä yötä jumppaamaan.

Kun opettaja ihmetteli, miksei Reetta syö, tämä kertoi syövänsä kotona. Ja kotona hän sanoi syöneensä koulussa niin paljon, että vatsa on vieläkin ihan täynnä.

Lopulta valheet paljastuivat.

Toisen osastojakson jälkeen Reetta sijoitettiin lastenkotiin, mikä oli myös hänen oma toiveensa. Kotona tuntui liian ahdistavalta.

Äidin kanssa oli ihan ansaittua luottamuspulaa. Olin neuroottinen ruoan suhteen, kaikki piti punnita. Hirveä itku tuli aina, jos lautaselle eksyi ylimääräistä ruokaa. Olimme molemmat todella lopussa, Reetta muistelee.

”Olen onnellinen, ettei itsemurha onnistunut.” Reetta

Kesällä 2015 ahdistus kasvoi pisteeseen, jossa Reetta otti yliannostuksen lääkkeitä. Ohjaajat löysivät hänet ja tilasivat ambulanssin.

Erosin Jehovan todistajista noihin aikoihin, ja moni tärkeä ihminen lähti pois elämästäni. En tiennyt, haluavatko vanhempani tavata minua enää sen jälkeen, kun täytän 18. Se oli teini-ikäiselle aika raskasta mietittävää.

Osastojaksot seurasivat toistaan, ja Reetta sai lisää mielenterveyden diagnooseja. Hän alkoi viillellä ja polttaa itseään tupakantumpeilla vasemman käden ranteesta kyynärpäähän. Hän yritti itsemurhaa vielä kolmesti sekä omilla että varastetuilla lääkkeillä.

Nyt olen onnellinen, ettei se onnistunut. Ilmeisesti olin oksentanut yöllä osan lääkkeistä pois.

Kuopiolaiset Reetta Kokkonen ja Tiia Forsman ulkona.

Tiia ja Reetta kannustavat sekä nuoria että aikuisia kärsivällisyyteen. Asiat eivät yleensä tapahdu sormia napsauttamalla, vaan eteenpäin on mentävä vähitellen. ”Ammattilaiset, olkaa läsnä, tukekaa nuoria ja tehkää työtä sydämellä.”

Erityisen raskaat muistot Reetalle jäivät erityisen huolenpidon jaksolta valtion koulukodista, johon hänet lähetettiin kauas kotoa. Kun Reetta tutustui koulukodin muihin nuoriin, hän huomasi näiden ongelmien liittyvän huumeisiin, laitoksesta karkaamiseen tai rikoskierteeseen.

”Helpotti, kun joku ammattilainen oli samaa mieltä.” Reetta

Reetta koki itsensä ulkopuoliseksi ja yritti selittää, että hänen kohdallaan pitäisi hoitaa mielenterveyttä eikä kiristää rajoja.

Kukaan ei kuunnellut. Kaikki vain sanoivat, että se oli parhaakseni.

Yhteyksien katkaisu ulkomaailmaan ja epätietoisuus jatkosta ahdistivat Reettaa. Hän kertoo itkeneensä joka ilta omassa huoneessaan.

Sain soittaa vain vanhemmilleni lyhyitä puheluita. En tiennyt, miten kauan joudun olemaan siellä tai mihin minut siirretään.

Välillä Reetasta tuntui, että jos hän on rehellinen ja puhuu siitä, miltä hänestä oikeasti tuntuu, siitä lähinnä rangaistaan ja hänelle tulee tavalla tai toisella vaikeammat oltavat. Eräs ohjaaja sanoi myöhemmin, että koulukoti oli Reetalle väärä paikka.

Helpotti, kun joku ammattilainen oli samaa mieltä, eikä vain sysännyt vastuuta muualle.

Tiia Forsman, 21, tekee sijaisuuksia kehitysvammaisten palvelutalossa ja suunnittelee opiskelua lähihoitajaksi oppisopimuksella. Arjen turvasatama on poikaystävä, jonka kanssa Tiia muutti yhteiseen kotiin muutama kuukausi sitten.

Myös Tiian elämänpolulle on mahtunut mutkia. Teinivuodet kuluivat useammassa lastensuojeluyksikössä.

Käännekohta tapahtui seiskaluokalla, kun kirkon nuoriso-ohjaaja huomasi rupia Tiian käsissä ja kysyi, onko kaikki hyvin. Ei, kaikki ei ollut hyvin. Tiia kertoi, miten ahdistavaksi elämä kotona on muuttunut kuritusväkivallan vuoksi.

Sain remelistä, oli korvapuusteja, tukasta vetämistä, huutoa ja henkistä väkivaltaa.

Seuraavana päivänä sosiaalityöntekijät tulivat tapaamaan Tiiaa koululle ja hänet sijoitettiin väliaikaisesti kaupungin perhetukikeskukseen.

Kun Tiia oli päässyt taas kotiin, hän karkaili sieltä ja vietti aikaa milloin missäkin. Lopulta poliisit poimivat hänet kyytiin tien varresta ja toivat lastenkotiin keskellä yötä.

Lastensuojelun erilaisissa yksiköissä Tiia ehti nähdä, miten paljon ohjaajien sitoutuminen työhön vaikutti koko paikan ilmapiiriin. Paikan toiminta saattoi myös muuttua nopeasti hälläväliä-meiningistä aidosti nuoria tukevaksi ja kannustavaksi, kun osa työntekijöistä vaihtui.

Tiian oma ohjaaja Esa oli keskeinen henkilö hänen elämässään laitosvuosien aikana. Esan kanssa Tiia pystyi puhumaan, kun oli paha mieli. Päällimmäiseksi jäi tunne, että Esa kannusti eteenpäin ja halusi Tiialle hyvää.

Esa välitti eikä jättänyt yksin. Hän keskusteli ja oli meidän kanssa arjessa. Pelattiin korttia ja juteltiin niitä näitä. Hän oli läsnä, Tiia muistelee.

Jos töppöilin tai rikoin jonkun sovitun jutun, Esa saattoi mököttää kolme päivää. Sitten asia sovittiin ja mentiin eteenpäin.

Peruskoulun jälkeen Tiia päätyi opiskelemaan leipuri-kondiittorilinjalle, vaikkei se tuntunutkaan omalta alalta. Välit kotiin päin korjautuivat vähitellen.

”Näin äidin itkevän ensimmäisen kerran, kun sain opiskelupaikan.” Tiia

Kun Tiialle avautui mahdollisuus lähteä opiskelemaan viittomakielenohjaajaksi, äiti lähti viemään häntä haastatteluun. Kun he ajoivat yhdessä pois koululta haastattelun jälkeen, puhelin soi. Tiia oli saanut opiskelupaikan.

En ollut nähnyt äidin itkevän koskaan sitä ennen. Mutta siinä äiti itki onnesta, hän oli minusta ylpeä.

Nykyisin Tiia soittelee äitinsä kanssa päivittäin. Myös suhde isään on parantunut, anteeksi on pyydetty puolin ja toisin. Silti ilmassa on edelleen väkinäisyyttä. Ihan kaikkea ei ole pystytty sanomaan.

Voin kyllä nykyisin istua isän vieressä ja halata häntä. Isän omassa lapsuudessa on ollut raskaita kokemuksia, ja hän on kohdistanut omiin lapsiinsa sitä samaa.

Reetta Kokkonen kokee olevansa etuoikeutettu ja saaneensa hyvin palveluja. Hänen tilanteensa olivat niin rankkoja, ettei niiltä voinut sulkea silmiä tai kehottaa palaamaan asiaan myöhemmin. Silti monet asiat palveluissa mietityttävät edelleen.

Osastolla tuntui välillä, että siellä oltiin säilössä, ihan niin kuin seinät olisivat auttaneet meitä. Keskustelu auttaisi, mutta jos hoitaja juttelee kerran viikossa ja lääkäriä näkee kerran kahdessa viikossa, se ei ole kovin paljon.

Myös ero nuorten ja aikuisten palveluissa tuntuu isolta. Vaikka paljon puhutaan siitä, miten apua pitäisi hakea ajoissa, Reetan mukaan se ei käytännössä toimi niin.

Käytännössä apua saa aikuisena vasta, kun paska on jo tapahtunut, Reetta sanoo.

Reetta ja Tiia toivovat, etteivät ammattilaiset menisi niin usein tittelinsä ja asiantuntijan arvovallan taakse. Vaikka ammattilainen tietää enemmän, myös nuoren äänen ja ajatusten tulisi tulla kuulluksi.

Nuorten maailmankuvaa ja elämää ei pitäisi vähätellä sanomalla, että olet vain teini. Nuori pitäisi pystyä näkemään kokonaisena ihmisenä, jolla on omia vahvuuksia ja voimavaroja myös ongelmien keskellä.

Olen muutakin kuin diagnoosini. Uskaltakaa katsoa sen taakse! Me olemme yksilöitä ja meillä on erilaisia tapoja ajatella ja toimia, Reetta sanoo.

3 kovaa K:ta: kohtaaminen, kuunteleminen ja kannustaminen

Nuorten enemmistöllä menee koko ajan paremmin, ja palvelujakin on nuorille tarjolla paljon. Silti nuorten arki ja palvelujärjestelmän logiikka eivät aina kohtaa.

Pikavippejä on helposti saatavilla yhdellä napin painalluksella, mutta terveyteen ja hyvinvointiin liittyvät palvelut ovat usein monen soiton, napin tai vaatimuksen takana, tutkija Reija Paananen Diakonia-ammattikorkeakoulusta sanoo.

Koulun tutkijat kutsuivat nuoria työpajoihin kertomaan, miten nämä olisivat halunneet itseään autettavan. Ryhmäkeskusteluista selvisi, että nuoret kaipaavat ennen kaikkea inhimillistä kohtaamista, kuuntelua ja nuorten omien näkemysten arvostamista. Lisäksi neuvoja ja opastusta kaivataan elämän muutoskohtiin: opintoihin, asumiseen ja tukien hakuun.

Tilanteet lähtevät usein pienestä yksittäisestä asiasta, josta kasautuu vähitellen vyyhti. Usein on hankala hahmottaa, miten ja kenen kanssa vyyhtiä voisi lähteä avaamaan.

Palvelujärjestelmä tuntuu vaikealta erityisesti silloin, kun nuoren paha olo on selittämätöntä eikä hänelle ole tapahtunut mitään erityisen dramaattista. Nuorten tarinoissa toistuu kokemus vähättelystä tilanteissa, joissa he ovat yrittäneet hakea apua itselleen.

Nuorista tuntuu, ettei kukaan kuuntele tai välitä.

Yllättävän monella oli kokemuksia ammattilaisten epäasiallisesta käytöksestä.

Jokaisella sektorilla on omat toimintatavat, ammattilaiset ja lähtökohdat. Kokonaisvaltaisen tuen tarpeen tunnistamiseen ei ole riittävästi yhteisiä työkaluja, Paananen arvioi.

Hän lähtisi korjaamaan tilannetta kolmesta suunnasta: nuorten kohtaamisen kokonaisvaltaisuudesta, monialaisten palveluketjujen kuntoon laittamisesta sekä sektorirajat ylittävästä johtajuudesta.

Myös kohtaamis- ja mielenterveysosaamista tulisi vahvistaa nuorten kanssa työskentelevien keskuudessa.

2 vastausta artikkeliin “Lastenkodeissa asuneet Reetta ja Tiia kiittävät ohjaajia, jotka kohtasivat ja kuuntelivat ilman vähättelyä”

  1. Marita Järvinen sanoo:

    Hyvä kirjoitus siitä miten nuoret ovat selviytyneet, vaikka lähtökohdat eivät ole olleet kovin hääppöiset. Se, että ovat tulleet kuulluksi on auttanut heitä. Eivät ole kaykeroituneet tai joutuneet ihan pois raiteiltaan. On ollut osaavaa, ammattitaitoista henkilökuntaa. Turvaihminen johon on voinut luottaa. Nuoret ovat kehittyneet vahvoiksi ja itsenäisiksi. Nyt väovat oman elämänsä itsenäisinä hallitsijoita, perusturvallisuus on vahvistunut. Näkevät menneisyyden haasteena tulevaisuuteen. Myös omiin vanhempiinsa on ajatukset selkeytyneet. Tarvitsevat vielä paljon tukea arjessa ja tunteiden kohtaamisessa. Toivottavasti heillä on oikeita ystäviä ja pääsevät elämässään eteenpäin. Minua kosketti tämä kirjoitus siksi, koska olen toiminut lastenkodissa ja myöhemmin lastensuojelun alalla. Hyvä kirjoitus, kiitos! ❤️

  2. Marita Järvinen sanoo:

    Hyvä kirjoitus

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »