Siirry sisältöön
Kulttuuri

Petra ja Pekko Käppi: Laulu lapsen kasvattaa

20.03.2015 Iita Kettunen Laura Vesa

Puolitoistavuotias Alli tietää tarkasti, mitä pianon ääressä tehdään.

Musiikki opettaa mielikuvituksen käyttöä, jos lapsi saa tehdä sitä vapaasti improvisoiden. Itse keksityt laulut ovat tärkeä osa maailman musiikkiperinnettä.

Petra ja Pekko Käpin koti löytyy pitkästä vanhasta puutalosta Pyynikin harjun kainalosta Tampereelta. Valoisassa olohuoneessa on paljon soittimia: piano, viulu, ksylofoni ja kaksi tansanialaista ilimba-sormipianoa sekä viisikielinen kantele.

Perheen esikoinen, kolmevuotias Miina saa soittaa vapaasti kaikkia esillä olevia soittimia. Puolitoistavuotias Allikin osallistuu jo laulamalla ja tanssimalla.

− Miinaa kiinnostaa soittaminen ja laulaminen. Hänellä on päivittäin jokin soitin kädessään ja joka päivä hän tekee uusia lauluja, välillä jopa runolaulumittaan, Petra kertoo.

Musiikki pitää lapset ja aikuiset tyytyväisinä. Näin uskovat Petra (oik.) ja Alli Käppi.

Musiikki pitää lapset ja aikuiset tyytyväisinä. Näin uskovat Petra (oik.) ja Alli Käppi.

Musiikki kuuluu olennaisena osana perheen arkeen. Vanhemmat ovat etnomusikologeja, kouluttajia ja esiintyviä taiteilijoita. Pekko laulaa ja soittaa jouhikkoa eli karjalaista jousilyyraa päätyökseen. Hän keikkailee ahkerasti ympäri Suomea ja usein ulkomaillakin.

Petra kuuluu etnomusikologien perustamaan kulttuuriosuuskunta Uuluun, jonka jäsenet esiintyvät, kouluttavat ja järjestävät työpajoja neuvoloissa, päiväkodeissa sekä kouluissa. Neuvoloiden työpajoissa pienten lasten vanhemmille opetetaan lauluja ja laululeikkejä, jotka auttavat vauva-arjessa selviytymisessä.

− Hoidin itse vauvoja paljon laulamalla, koska silloin he pysyivät tyytyväisinä, Petra sanoo.

Hänen mukaansa laulaminen on hyvä tapa kommunikoida vauvan kanssa. Jos vauva ei malta syödä tai ei anna pukea, saa hänen huomionsa, kun alkaa laulaa. Neuvolatyöpajoissa opetetaan myös kehtolauluja, joista Petra ja Pekko ovat tehneet levynkin.

Laulaminen on hyvä tapa kommunikoida vauvan kanssa.

Kaikki ihmiset ovat musikaalisia, on yksi etnomusikologian keskeisiä väittämiä. Etnomusikologia tutkii musiikkia ja siihen liittyviä ilmiöitä eri kulttuuriperinteissä.

Yksi sen keskeinen väittämä on, että kaikki musiikkikulttuurit ovat yhtä arvokkaita aboriginaalien parin kolmen sävelen lauluista Sibeliuksen sinfonioihin. Usein luullaan, että etnomusikologit ovat erityisesti suomalaisen kansanmusiikin vaalijoita, vaikka etnomusikolgia sisältää koko maailman musiikkityylien tutkimuksen.

Petra on pikkutytöstä lähtien harrastanut sambaa ja brasilialaista musiikkia.

Petra-äiti kannustaa kolmevuotiasta Miinaa kokeilemaan kaikenlaisia soittimia.

Petra-äiti kannustaa kolmevuotiasta Miinaa kokeilemaan kaikenlaisia soittimia.

− Ei suomalaiselle ole automaattisesti helppoa kuunnella suomalaista musiikkia: eri ihmisille kolahtaa erilainen musiikki. Kun pienenä tyttönä kuulin ensimmäistä kertaa brasilialaista musiikkia, oli kuin olisin tullut uskoon. Se oli mieletön kokemus!

Petra halusi opiskella etnomusikologiaa, koska siinä yhdistyivät tutkimukseen hänen rakkaimmat harrastuksensa musiikki ja tanssi.

Viime syksyn suurin työ oli Vilppulankosken koululla toteutettu levytysprojekti lasten kanssa. Jokainen luokka teki äänitteelle oman laulun jostain koko luokalle mieleisestä aiheesta. Lapset sanoittivat, sävelsivät ja sovittivat laulunsa itse.

Lisäksi Petra osallistuu yläluokkien Myrsky-kulttuurikasvatushankkeeseen, jossa on erilaisista taustoista tulevia oppilaita. Hankkeessa luodaan fantasiaheimoja, joiden avulla oudot ja erikoiset tavat pyritään esittämään ymmärrettävinä ja mielenkiintoisina.

− Olisi hyvä, että suomalaiset oppilaat kiinnostuisivat siitä, millaiset juuret vaikkapa Irakista tulleella luokkakaverilla on, ja että maahanmuuttajaoppilas olisi kiinnostunut sekä omista juuristaan että suomalaisen kulttuurin juurista.

Petran mielestä olisi hyvin tärkeää, että kulttuurit eri puolilla maailmaa säilyisivät mahdollisimman monipuolisina.

− Etnomusikologit vaalivat ajatusta siitä, että valtakulttuurit eivät saa nielaista marginaalisia kulttuureja alleen.

Suomalainen kansanmusiikki on lähellä Pekko Käpin sydäntä, se on hänelle taiteellinen luonnonvara. Keikkailun lisäksi hän opettaa sivutoimisesti Sibelius-Akatemiassa. Kolmivuotinen valtion säveltaiteen apuraha mahdollistaa keskittymisen säveltämiseen sekä jouhikoiden, niiden sovellusten ja soittotekniikoiden kehittämiseen.

Paitsi vanhaa kansanmusiikkia Pekko esittää keikoillaan myös omia laulujaan, joiden sanoituksiin hän kerää aiheita kansanperinteen arkistoista.

Kotona soi usein jouhikko, joka on Pekko-isän työväline.

Kotona soi usein jouhikko, joka on Pekko-isän työväline.

− Oma musiikkini on uutta, jossa on paljon vanhaa. Siinä voi olla melodisia aineksia vaikkapa Karjalasta ja samanaikaisesti elementtejä Afrikasta, Amerikasta tai Kiinasta.

Pekko kertoo, että vanhoissa karjalaisissa jouhikkosävelmissä on eri alueiden, esimerkiksi venäläisen kansanmusiikin elementtejä.

− 1800-luvulla, jolloin ”viimeiset” jouhikkomuusikot syntyivät, jouhikkomusiikki ei suinkaan ollut kansanmusiikkia, vaan nuorisomusiikkia, jolla ehkä uhmattiin vanhempia.

Pekko alkoi soittaa jouhikkoa lukion jälkeen opiskellessaan vuoden Ala-Könni-opistossa. Nykyisin häntä kutsutaan ahkerasti maailmanmusiikkifestivaaleille ympäri maailman, ja yhä useammin kansanmuusikoita tilataan myös rokkifestareille. Pekon jouhikkomusiikki tuokin festareille tuulahduksen alkuperäiskansojen musiikista. Suosiota ei vähennä se, että hän laulaa ulkomaillakin laulunsa suomeksi.

− Kerron heille aina, että älkää välittäkö, eivät suomalaisetkaan ymmärrä mitä laulan, koska artikuloin niin huonosti, Pekko nauraa.

Miinalle ja Allille ei tuputeta klassista musiikkikasvatusta, vaikka Petralla on siitä hyviäkin muistoja. Hänellä oli ankara pianonsoiton opettaja, joka opetti kurinalaisuuteen:

− Kurinalaisuus palvelee lasta muussakin elämässä.

Lapsen kannattaa antaa kokeilla ja tutkia mahdollisimman paljon erilaisia soittimia.

Pekko ei ole saanut klassista musiikkikasvatusta, eikä osaa sitoutua mihinkään valmiiseen varhaiskasvatuksen malliin, vaikka hän Petran lailla suositteleekin lapsille muskaria.

Kun pieni lapsi saa käteensä jonkin instrumentin, ei häntä tarvitse heti alkaa neuvoa, kuinka sitä täytyisi soittaa, muistuttaa Pekko.

− Minulle musiikki ei ole pyhää. Ei ole universaalia sääntöä, jonka mukaan soitinta saa soittaa vasta, kun osaa. Sitä täytyy saada tutkia ja räplätä, Pekko sanoo.

Petran mielestä on parasta tuoda musiikki perheen arkeen, siitä kun löytyy jokaiselle jotakin: laulamista, soittamista tai tanssimista. Vanhempien tulisi olla herkkiä sen suhteen, mikä musiikin tekemisen tapa on heidän lapselleen paras, sillä kaikenlainen musiikin tekeminen lisää lapsen mielikuvitusta.

− Miina laulaa jo omia lauluja, joihin hän keksii sanat ja melodian laulaessaan. Allikin jo tehnyt ensimmäisen oman laulunsa Juhlapäivä, joo! Laulujen keksiminen hetkessä on edelleen hyvin tavallinen tapa laulaa eri puolilla maailmaa, Petra kertoo.

Musiikki siirtää myös kulttuuriperinnettä. Vanhat kansanlaulut ovat kuin historiankirjoitusta: niissä saatetaan kertoa vaikkapa Kuru-laivan haaksirikosta tai haavojen hoidosta. Lauluja käytetään historiallisen perspektiivin luojana. Pekko muistelee, kuinka hänen tätinsä lauloi jo edesmenneen isoisän tekemää laulua.

− Tuntui hienolta, kun siitä laulusta sai vähän lihaa oman henkilöhistoriansa ympärille.

Petran mielestä kaikkia ihmisiä palvelee, että heillä on jokin käsitys omista juuristaan. Siksi on tärkeää pitää suomalaisuutta yllä musiikkikasvatuksessakin. Nykyisin monen lapsen vanhemmat ovat eri kulttuureista, joten opetuksenkin olisi uudistuttava monikulttuurisemmaksi.

− Vaikka lapsi soittaa kannelta, hän voi hyvin käydä rummuttamassa kavereiden kanssa djembeä. Eivät ne sulje toisiaan mitenkään pois.

www.uulu.fi

www.pekkokappi.com

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »