Hyppää sisältöön

Mitä sulle kuuluu?

Ennen lapsia tiesin, että elämä muuttuu lasten myötä, mutta kaikkea en osannut kuvitella.
Julkaistu

Kun esikoisemme syntyi 11 vuotta sitten, osasin odottaa yövalvomisia ja vaipanvaihtoja, ensihymyjä, vatsanpuruja. Suuren rakkauden osasin kuvitella. Symbioosistakin olin kuullut ja lukenut. Sitä en vain tiennyt, että varsinaisen symbioosin ja vauvavuoden  jälkeenkin lapsi on edelleen yhtä kuin minä. Että minuudesta tulee yhtä kuin äitiys.

Sen jälkeen, kun olen tullut äidiksi (jo viisi kertaa siis) olen menettänyt nimeni monessa yhteydessä. Olen Onnin, Oivan, Helmin, Auran ja Viljan äiti, mutta monelle en ole Anni. Päiväkodilla ja koululla jutellaan toisten vanhempien kanssa sujuvasti tietämättä toistemme nimiä. Olemme lasten äitejä ja isiä. Oma lapsenikin luuli, että nimeni on Äiti. Hämmästyi, kun kuuli, että ei, että olenkin Anni. Käydessäni lapsen kanssa lääkärissä lääkärikin puhutteli minua äidiksi:”Mitä mieltä äiti on tästä asiasta?” En ollut “sinä”, vaan äiti.

Eilen aamulla sitten tempaisin. Seisoin päiväkodin eteisessä ja juttelin lastemme päiväkotikaverin äidin kanssa ihan niin kuin joka aamu. Jaettiin aamukiukut, lapsen vaikeudet saada uni illasta. Mietitään, mikä se Viljaa noin kiukuttaa. Sitten tein kysymyksen: “Mikä muuten sinun nimesi on?”. Äiti kertoi olevansa Maija ja minä kerroin oman nimeni. Nyt olemme toisillemme muutakin kuin äitejä, meillä on nimet toisillemme.

Muutakin kuin äiti

Kun tapaa ihmisiä, kysellään totta kai kuulumisia. Vastaan kertoen yksitellen jokaisen lapsen kuulumiset. Onnin koripallon, Oivan seinäkiipeilyn, Helmin piirtämiset, Auran jalkapallon, Vilja leikit, lasten hauskat sutjautukset. Kerron, kuinka syödään, kuinka meillä nukutaan, miten ollaan pysytty terveinä. Pohdin, kärsiiköhän Vilja kissa-allergiasta. Juttua riittää. Sitten kerran minut yllätettiin. Kerrottuani lapsista sain vastaukseksi yllättäen kysymyksen: “Mutta mitä SULLE kuuluu?” Olin aivan hämmästynyt. Niin! Minulle. Mitä ihmettä muuta minulle kuuluu kuin lasten kuulumiset. 

Vilja on nyt kolmevuotias, Onni 11, muut kolme siltä väliltä. Tuon kysymyksen jälkeen olen alkanut vakavasti pohtia, kuka minä oikeastaan olen, mitä haluan, mistä pidän. Olen muutakin kuin äiti. Vähitellen, hapuillen palaan sen nuoren naisen luo, joka olin 11 vuotta sitten. Mitä samaa minussa on? Mikä on muuttunut? Harjoittelen olemaan yhtä aikaa sekä äiti että Anni. 

 

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.