Mikä on sinun pakosuunnitelmasi uuvuttavalta perhearjelta? Tee se valmiiksi jo tänään
Kymmenisen vuotta sitten olin uupunut äiti. Muistan aamun, kun jynssäsin pohjaanpalanutta kattilaa. Sitten kävelin ulos.
Vanhempien ei kuulu uupua. Uupua voi työstä, mutta vanhemmuus ei ole työtä. Vanhemmuus on seuraus siitä, että on tullut hankkineeksi lapsia. Siinähän nuo kasvavat ja elämä jatkuu kuten ennenkin. Tehdään töitä, hoidetaan kotia ja iloiten seurataan lasten kasvua samalla kun rikastutaan sekä henkisesti että taloudellisesti. Näinhän sen kuuluisi mennä.
Kuuluisiko? Kuka niin lupasi?
Verrataanpa työuupumusta ja vanhempien uupumusta. Työuupumus määritellään Terveyskirjastossa näin:
”Kokonaisvaltainen ja yleistynyt väsymys kertyy pitkään jatkuneesta pinnistelystä tavoitteiden saavuttamiseksi ilman riittäviä toimintaedellytyksiä. Väsymys ei enää hellitä vapaa-aikana normaalilla levolla eikä liity työn yksittäisiin kuormitushuippuihin.”
Työuupumukseen liittyy kyynistyminen ja ammatillisen itsetunnon romahtaminen. Uupuneelle tulee myös vahva tunne siitä, ettei työn palkka vastaa enää työn vaatimia uhrauksia.
Mikä on palkka vanhemmuudesta? Lapsen hymy voi valaista päivän, mutta entä jos palkakseen saakin kiroilua ja muksauksia? Jokainen voi miettiä, kuinka kauan jaksaisi suoraa huutoa raivoavaa lasta. Tunnin? Koko päivän? Päivästä toiseen? Toiset vanhemmat venyvät uskomattomasti, mutta kukaan ei sentään loputtomiin.
Lasta on paljon helpompi rakastaa silloin kun hän käyttäytyy hyvin. Mutta eikös se ole todellista rakkautta, että jaksaa rakastaa silloinkin, kun lapsukainen koettelee hermoja? Jos vanhemmuus on työ, silloin noita huonon käytöksen episodeja voisi pitää kuormitushuippuina. Niistä kyllä toipuu – ellei ole jo valmiiksi maahan lyöty.
Mannerheimin Lastensuojeluliitto uutisoi viikolla, miten yhteydenotot vanhempainpuhelimeen ja -nettiin kasvoivat viime vuonna huimasti.
Erityisesti psyykkiseen terveyteen liittyvät yhteydenotot lisääntyivät kaikenikäisten lasten ja nuorten vanhemmilla. Vanhempien suurimpia huolenaiheita olivat lasten tai nuorten masennus, ahdistuneisuus ja käyttäytymis- ja keskittymisvaikeudet sekä uni- ja nukahtamisvaikeudet.
Yhteistä yhteydenotoille oli monesti se, että vanhemmat kokivat jääneensä huolensa kanssa yksin. Lapsi oli alkanut oireilla ja siihen oli haettu ja saatu apua, mutta tuki vanhemmalle oli jäänyt toteutumatta tai kesken. Vanhemmat kokivat tilanteessa voimattomuutta, keinottomuutta sekä uupumusta. Osa vanhemmista koki, etteivät olleet tulleet kuulluksi omien tunteidensa kanssa tai saaneet ohjeistuksia, miten toimia arjessa lapsen tai nuoren kanssa.
Lapsen hoitamiseen voi liittyä myös toisenlaisia haasteita, kuten pitkäaikaissairauteen liittyviä pakollisia hoitotoimenpiteitä. Jaksaisitko sinä mitata lapsen verensokerin kymmenen kertaa vuorokaudessa (myös yöllä) ja annostella insuliinit 6-8 kertaa päivässä? Lisäksi siinä sivussa pelastaa lapsen hypoglykemialta muutaman kerran ja vahtia, että lapsi myös syö riittävästi? On pakko jaksaa, jotta lapsi pysyy hengissä.
Psyykkisesti oireilevien lasten vanhempien ohella pitkäaikaissairaiden vanhemmat ovat toinen vakavassa uupumusvaarassa oleva ryhmä. Itse kuulun heihin.
Lapsista ei voi ottaa lopputiliä. Sen sijaan voi alkaa haaveilla paosta, perheen jättämisestä. Pakeneminen on ihmisen luonnollinen reaktio äärimmäisen stressaaviin tilanteisiin. Ei siis ihme, että pakenemisesta haaveilu on myös yksi uupumuksen merkeistä vanhemmilla. Mutta kun ei voi enää paeta uhkaavaa tilannetta, leppoisinkin eläin turvautuu hyökkäykseen.
Pakeneminen on kuitenkin aina parempi vaihtoehto kuin hyökkääminen. Viattomimmillaan pakenemista on omiin ajatuksiin uppoutuminen, kävelylle lähteminen, vessaan sulkeutuminen tai vaikkapa päiväkirjan kirjoittaminen. Äärimmillään saatetaan jopa alkaa ajatella itsemurhaa.
Poikkeustilassa vanhempien mahdollisuudet ”varastaa” omaa aikaa ovat vähissä. Siksi uupumus uhkaa varsinkin niitä vanhempia, jotka olivat kuormittuneita jo ennen poikkeustilaa.
Olin itsekin uupumuksen puolella kymmenisen vuotta sitten. Silloin tein pakosuunnitelmia arjesta. Kerran ajatukseni olivat yhtä mustia kuin kattilaan kiinni palanut aamupuuro. Kattilan mustaa pohjaa vähän aikaa jynssättyäni, heitin tiskiharjan altaaseen ja kävelin ulos.
Kävellessäni puhisin pahan oloni ulospäin ja mietin, miten pääsisin näille karkureissuille myös silloin, kun mies ei ole kotona. Tein suunnitelman ja varasuunnitelman sekä varasuunnitelman varasuunnitelman.
Kävelylenkki on ihanteellinen karkumatka. Ja kauppareissu ilman lapsia, ah mikä rauha! Ellei ulos pääse, voi ainakin raapustella ajatuksiaan paperille suljetun vessanoven takana. Ellei sekään ole mahdollista, pitää rakentaa pakopaikka pään sisälle. Siellä loikoilen riippumatossa pilviä katsellen.
Sillä joku pakopaikka pitää vanhemmallakin aina olla. Turvapaikaksikin sitä voisi kutsua.
Mikä on sinun pakosuunnitelmasi?
Tuija Siljamäki
Lue myös:
