Kiitos päiväkodille, joka tuki perheen kriisissä
Tästä on jo aikaa, kun perheeni kohtasi kriisin. En silti unohda sitä. Elämän perustusten murenemista ei unohda koskaan. Kuten en koskaan unohda heitä, jotka auttoivat silloin.
Harva perhe välttyy kriisiltä. Perheenjäsen sairastuu, työpaikka menee, lähiomainen kuolee. Silti ajattelemme, ettei meille voi käydä niin. Leijumme haavoittumattomuuden usvassa siihen saakka, kunnes. Ja hyvä niin, sillä muu olisi hölmöä.
Myrskyn silmässä tarpova toivoo enemmän kuin mitään, ettei häntä jätetä yksin. Kun perheemme kuopus sairastui tyypin 1 diabetekseen, päiväkodissa oltiin heti tukena. He tiesivät, miksei isosisko ollut oma itsensä ja osasivat tukea häntä. Lisäksi he osasivat neuvoa, miten minä voin äitinä tukea lapsiani. Siitä olen lasteni pienelle päiväkodille ikuisesti kiitollinen.
Päiväkodeissa huomataan perheen kriisi, toivottavasti. Lapset kun viettävät arkipäivisin usein valtaosan valveillaoloajastaan varhaiskasvatuksen hellässä huomassa. Perheen kriisistä kannattaa puhua avoimesti aikuisten kesken, lapsille toki ikätasoisesti.
Varhaiskasvatuksen asiantuntija Kaisu Muuronen harmittelee Lapsen Maailman haastattelussa, että perheen kriiseihin liittyy yhä turhaa häpeää, joka vaikeuttaa ongelmista puhumista. Ilmeisesti monet vanhemmat itsekin ajattelevat, että pitää jaksaa hoitaa kaikki yksin, sillä itsehän he ovat päättäneet perheen perustaa.
Muutaman kuukauden päästä pieni diabeetikkomme palasi päiväkotiin. Olin opetellut hoidon ja yhdessä sairaalan kuntoutusohjaajan kanssa järjestimme koulutuksen päiväkodin henkilökunnalle.
Ensimmäisenä päivänä olin pojan mukana päiväkodissa. Se oli silmät avaava kokemus. Näin millaista on päiväkodin arki. Se on ruokailurumbaa, pukemissambaa ja pienimpien aikuisennälkää, mutta myös laulua, leikkiä ja ystävyyden iloa. Pedagogiset tavoitteet on ujutettu siihen lomaan. Oli vain luotettava siihen, että myös pienen diabeetikon hoito onnistuisi.
Näin jälkikäteen voin olla kiitollinen päiväkodin ihmisille siitä, että lapseni otettiin mukaan retkille, luistelemaan, teatteriin ja kaikkialle, mihin hänen ystävänsäkin pääsivät. Olen kuullut joiltakin vanhemmilta, että tämä on ylellisyyttä, johon kaikissa päiväkodeissa ei ole enää varaa, sillä lapsiryhmät ovat niin isoja ja henkilökuntaa niukalti.
Meillä on pulaa lapsista. Eikö meillä muka ole varaa satsata heidän hoitoonsa? Päiväkodit eivät ole lasten päiväsäilöjä. Ei ole samantekevää, miten siellä hoidetaan ja kasvatetaan kalleimpia aarteitamme. Päiväkodeissa kasvaa kultaa. Meidän tulevaisuutemme.
Tuija Siljamäki
Aiemmin samasta aiheesta:
