Älä tyri taakanjakoa
Unsplash
Kirjoitin aiemmassa postauksessa vanhempien stressistä, joka piinaa pitkäaikaissairaiden lasten vanhempia. Ja usean tutkimuksen mukaan erityisesti äitejä. Onko isillä parempi stressinsietokyky? Mahdollisesti. Vai onko kyse siitä, miten kuormitus on jaettu vanhempien kesken?
Amerikkalaistutkimuksen mukaan diabetekseen sairastuneiden lasten perheissä hoitotoimenpiteistä 80 prosentista vastaa perheen äiti. Tosin toisen tutkimuksen mukaan isät kompensoivat äidin isompaa hoitovastuuta ottamalla enemmän vastuuta muista kodin töistä. Suomessa tilanne lienee toinen. Vai onko?
Suomalaiset järjestöt kysyivät erityislapsiperheiden vanhemmilta heidän parisuhteestaan viime vuonna. Mukana oli muun muassa diabetesta ja allergiaa sairastavien lasten perheitä. Pääasiassa parisuhteeseen oltiin tyytyväisiä, mutta huomattavan paljon koettiin myös yksinäisyyttä ja uupumusta. Suhdetta söivät kiire, lapsen hoidon kuormittavuus ja yhteisen ajan puute. Uupuneenakin pitää jaksaa hoitaa lapset, mutta parisuhteeseen ei sitten enää riitäkään kipinää.
Suurin osa kyselyn vastaajista oli äitejä, ja he kokivat, että kotitöiden ja lasten hoitotoimenpiteiden tasaisempi jakaminen parantaisi suhdetta. Osa vastaajista oli yksinhuoltajaäitejä, ja heidän mielestään eroon oli johtanut juuri vastuun ja arjen kuormituksen kasautuminen äidin harteille. Eron jälkeen monet äidit saivat kaipaamaansa kotiapua. Osa eronneista isistä myös otti erityislapsen välillä luokseen, jolloin äiti sai vapaapäiviä.
Näinkö Suomessa tuetaan erityislapsiperheiden jaksamista?
Suljetuissa keskusteluryhmissä huomaa aiheen kipeyden. Epätasainen taakanjako synnyttää katkeruutta, joka saattaa päästä kasvamaan salakavalasti, ellei pariskunta löydä siihen ratkaisua. Eräs allergia-arjen uuvuttama äiti sanoi: ”parempi olisi erota, niin pääsee lepäämään ainakin sen ajan, kun lapset ovat isällään”. Yksinhuoltajaäiti taas totesi: ”kun erosimme, arki helpottui, kun ei tarvinnut riidellä, vaikka tehtävää on yhtä paljon kuin ennenkin”. Ristiriidat kalvavat suhdetta ja syövät jaksamista. On surullista, jos äidit kokevat, että vain eroamalla he pääsevät lepäämään.
On surullista, jos isät kokevat, ettei heidän panoksellaan ole merkitystä lapsen terveydelle. Sillä nimittäin on iso merkitys! Kun tutkittiin isän hoitoon osallistumisen vaikutusta nuoren hoitoon sitoutumiseen ja elämänlaatuun kuudessa eri pitkäaikaissairaudessa, huomattiin että isät vaikuttavat myönteisesti sekä nuoren hoitomotivaatioon että elämänlaatuun. Sen sijaan isän osallistumattomuus oli suorastaan riski, joka huononsi lapsen hoitotasapainoa. Lisäksi isän osallistuminen lapsen hoitoon parantaa äidin, parisuhteen ja koko perheen hyvinvointia. Haastatteluaineiston perusteella isät kuitenkin tuntuivat aliarvioivan osuuttaan lapsen terveyden edistämisessä.
Eräässä tutkimuksessa kysyttiin pitkäaikaissairauksia sairastavilta lapsilta, miten he kokivat sairautensa. 12-vuotias tyypin 1 diabetekseen sairastunut tyttö kertoi, miten hänen isänsä oli kaivanut esiin kaikki tyypin 1 diabetesta sairastavat olympiaurheilijat osoittaakseen, ettei tytön tarvitse luopua unelmistaan diabeteksen vuoksi. Se oli helpottanut tytön oloa suuresti.
Isillä ei ole siis mitään syytä vähätellä itseään!
Niin suljetuista keskusteluryhmistä kuin tutkimuksistakin löytyy myös paljon hyviä kokemuksia perheen vastuunjaon onnistumisesta. Parhaimmillaan pariskunnasta tulee tiimi. On helpottavaa, kun päätöksiä ei tarvitse tehdä yksin ja vastuu niistä kannetaan yhdessä. Kun kumpikin osaa hoidon, voidaan vuorotella ja toinen saa välillä huilia. Kun toinen uhkaa uupua, voi toinen ottaa väliaikaisesti vetovastuun.
Taakanjaosta kannattaa neuvotella yhä uudelleen ettei kumpikaan pääse kuormittumaan liikaa. On kamalaa puhua ”taakasta”, mutta eihän se siitä kaunistelemalla kevene: sairaus tuo lisää työtä ja kuormitusta perheen arkeen. Lapsi ei ole taakka, mutta sairaus kyllä usein on.
Taakanjaon ristiriidat helpottavat sitä mukaa kun lapset kasvavat. Mutta onko silloin jo myöhäistä kuroa umpeen parisuhteeseen revennyt kuilu?
Tuija Siljamäki
Luitko jo vertaistukea ja ystävyyttä käsittelevän Ollaan enkeleitä toisillemme?
