Mitä bändin perustaminen opettaa? 1/4
Musiikki voi kasvattaa yllättävillä tavoilla, tajusin kun kuopuksen bändileiri alkoi.
Jostakin olimme saaneet päähämme, että se alkaa kello yhdeksän aamulla. ”Ei kannata myöhästyä, sillä bändit kootaan heti aamusta”, isänsä evästi poikaa.
Herättelen 8.15. Uninen rokkari vääntäytyy alakertaan 8.30. Puuroa pötsiin ja kahvia kiduksiin sormirummutuksen säestyksellä. Pino voileipiä mukaan? Pillimehu?
”Sinne voi koko jääkaapin sisältöä mukaan ottaa!!” tuiskauttaa rokkari, vetää resuisen farkkuliivin päälleen ja mustat tennarit jalkaansa kello 8.50.
Juu älä suotta kiirehdi, vielä on monta minuuttia aikaa leirin alkuun, jupisen itsekseni. Kyllä kahden kilometrin pyörämatkan suhauttaa parissa minuutissa.
”Moikka!” Hän huikkaa mennessään.
Nautin kesäaamun rauhasta. Kastelen kukat. Ruokin koiran. Laitan pyykkikoneen hyrräämään. Selailen kännykän viestejä. Leiriohjelma tulee vastaan sattumalta. Alkaakin joka aamu kello 10. Naurattaa. Kerrankin meidän poika on ajoissa. Mahtaa häntä harmittaa, kun joutui heräämään peräti tunnin liian aikaisin.
Viiden maissa pölähtää Rumpalimme kotiin seuranaan Kitaristi. Kitaristilla on pitkä, vaalea luonnonkihara tukka ja valloittava hymy. Hän on vähän nuorempi kuin Rumpali, mutta vähintään yhtä intohimoinen soittaja. Monta tuntia joka päivä, kuulemma. He aikovat suunnata suoraan treeniluolaansa, pihamökkiin. Tartun Rumpalia farkkuliivin liepeestä ja istutan hänet ruokapöytään. Kitaristi kuulemma haki kaupasta pitsan ja söi sen jo.
”No, harmittiko?” kysyn.
”Ai mikä?”
”Että olit aamulla tuntia liian aikaisin paikalla.”
”Ai se. Ei yhtään. Otin siinä alkulämmittelyt.”
”Noin toimii ammattilainen”, sanoo isänsä tyytyväisenä ja silittää Rumpalia sivusiilistä.
Opetus numero 1 osuu äidin nilkkaan. Ei pitäisi koskaan aliarvioida tulevan ammattilaisen tulta.
Lue sarjan seuraava osa tästä.
