Kuinka bataattiranskalaiset tehdään?
Esikoinen haluaa olla vegaani, mutta ei ole hirveän innostunut kokkaamaan. Se on hankala yhtälö paitsi perheen taloudelle, myös minulle, koska olen pikkuisen kyllästynyt kokkaamaan (katso vaikka Hellahirmurock). Siksi päätän sanoutua irti kokinpestistäni, onhan tytär jo oikeastaan aikuinen täytettyään 18.
”No, ei ne pahasti tarttuneet”, koetan lohduttaa, kun hän unohti bataattiranskalaiset uuniin liian pitkäksi aikaa.
”Ai ei vai?” esikoinen tuhahtaa rapsutellessaan suikeroita irti vuoasta. (Leivinpaperi oli loppu).
”Yritin vaan olla positiivinen.”
”Just. Voi olla positiivinen realistisesti.”
”Ai miten? Ootas ku mietin. Ainaki uuni oli riittävän kuuma.”
”Hah-hah-haa”, esikoinen nauraa. ”Ei tolleen.”
Mietitään yhdessä milleen ollaan positiivisia realistisesti. Silleen kuulemma, että oikeasti löydetään positiivinen seikka epäonnistumisesta. Kuten että tällä kertaa ranskikset ei palaneet, vaikkakin tarttuivat vuokaan kiinni. Esikoinen on tarkka. Ei voi heittää mitä vaan puolihuolimattomasti.
”Tiedätkö, miksi kutsutaan realistia?” kysyn.
”En.”
”Masentuneeksi.”
”Höh.”
Hän googlaa, löytyykö siitä tutkimusta. Ei löydy.
”Missä noin sanottiin?”
”En mä muista. Jossakin psykologian oppikirjassa.”
”Jaa. Toi on taas noita sun epämääräsiä juttuja.”
Mietitääs, mitä positiivista löytäisin siitä, että vegaanimme ei halua kokkailla.
Kuitenkin hyvä, että hän ajattelee maapallon tulevaisuutta.
Ihanaa, että hän ajattelee terveyttään.
Ihana, että hän ajattelee.
Ihana, että hän on.
Kuitenkin ihana.
