Voihan sukupuoli sentään, taas

Minun piti kertoa teille jotain helppoa, jotain kevyttä päivästämme. Päivästä joka oli oikeastaan lähes kuin mikä tahansa päivä päivien pitkissä jonoissa. Ei mitenkään erityisen mainitsemisen arvoinen. Lämmin ja raukea. Päivä yksin lasten kanssa. 

Kuitenkin Esikoisen jalkapalloharjoituksissa sattunut tapaus toi minut taas tämän aiheen äärelle josta olen jauhanut teillekin jo niin monet kerrat: sukupuolisensitiivisyys ja sukupuolen tarpeeton alleviivaaminen lapsilla. 

Eli toiston uhallakin kerronpa teille pari esimerkkitapausta tästä aiheesta viimeisten viikkojen ajalta:

Tilannekuvaus:

Seison kaupassa koulutarvikehyllyn edessä ja katselen penaalirivistöjä ja etsin katseellani terottimia.
Lapset tulevat viereeni seisomaan ja Esikoinen ihmettelee ääneen “Miksi tässä on vain vaaleanpunaisia penaaleita ja tuossa toisella puolella vain sinisiä?” Mutisen jotain että ne on värikoodattu näin päin.

Kuopus toteaa siihen jotenkin lakonisesti “Tämä on tyttöasioiden puoli ja tuo toinen on poika-asioiden puoli” Katson lasta vähän ihmeissäni ja kysyn mistä hän niin päättelee.
Hän osoittaa penaalien alapuolella olevia vihkoja ja sanoo “Katso tässä on tyttöihmisiä ja tuolla on poikaihmisiä” Niin, todentotta, vihkoissa on vaaleanpunaisella puolella arieleita ja isosilmäisiä ja-ripsisiä my little poneja ja hahmoja joita en edes nimeltä tiedä, mutta selvästi tyttöjä kaikki. Sinisellä puolella on toimintahahmoja ja ritareita.
Huokaisen ja sanon, että nämä on nyt vain järjestetty tähän tällä tavalla mutta ei nämä tavarat ole mitenkään toiset tytöille toiset pojille. Tuijotan hyllyä hieman epätoivoisena ja samalla toivon, että lapset uskovat ontuvaa selitystäni eivätkä ala tehdä omia johtopäätöksiä järjestelystä, joka toki on ihan oikea heidän tulkitsemana, mutta silti niin väärä.

Tilannekuvaus:
Seison Esikoisen tulevan koulun leikkipihalla ja katselen kuinka tulevat koululaiset kiipeävät telineissä ja juoksevat ympäriinsä nimilaput rintapieliin lätkättyinä.
Kävelen pienenä ryhmänä seisovan äitijoukon luokse ja esittelen itseni heille. Toistellaan nimiä ja hymyillään. Osoitellaan omia lapsiamme lapsilauman keskeltä ja kerrotaan nimiä.
Ei kestä kauaa kun pyytää minua toistamaan tyttäreni nimen. Korjaan kysyjää että kyseessä on poika ja kerron nimen. Ryhmän kaikki naiset hämmentyvät hetkeksi, naurahtavat vähän ja kertovat luullensa häntä tytöksi. Naurahdan itsekin muka-kevyesti ja kerron, että ei se mitään, niin käy monelle. Pitkät hiukset hämäävät lisään.
Äidit jäävät hetkeksi hieman nolona pehmentämään puheitaan, ihailevat Esikoisen hiuksia, niin pitkä letti. Voi kun minunkin tyttärellä olisi. Menee melkein hukkaan pojalla tuollaiset hiukset.
Vaihdan puheenaihetta.

Tilannekuvaus:
Olen poikkeuksellisesti Esikoisen jalkapallokoulun harjoituksissa. Yleensä Puoliso hoitaa tämän lapsen kanssa, tämä on heidän yhteinen juttunsa. Nyt Puoliso on New Yorkissa joten tässä minä olen, nurmikentän laidalla Kuopuksen kanssa seuraamassa harjoituksia. Treeneissä lapset ovat sekaisin tyttöjä ja poikia. Kun on aika ruveta pelaamaan jaetaan lapset joukkueisiin,  tyttöihin ja poikiin. Esikoinen menee poikien puolelle, mutta valmentaja ohjaa hänet tyttöjen sekaan.
Lapset aloittavat pelaamisen.
Esikoinen tekee maalin. Valmentaja huutaa ” yeeesss!!! Go girlpowerrrr!!”

Tilanne särähtää korvaan, ja pahasti. Pohdin onko tämä nyt se hetki kun minun kuuluu puuttua, en jaksaisi,
en haluaisi olla se hankala tyyppi joka nipottaa aina kaikesta pienestä, mutta jokin tilanteessa hiertää ja kovasti.
Haluan sanoa asiasta ennen kuin tyttö-poika jako korostuu entisestään joten käyn kentän laidalla ystävällisesti sanomassa apuvalmentajalle ja valmentajalle,että kai he muistaa että Esikoinen on poika. Saan vastaani hämmentyneen katseen. Juu juu tottakai. Sanon, että tyttö-poika jako ei ehkä kuulu tähän päivään.
Valmentaja väittää, että on sekajoukkueet, siksi hän Esikoisen laittoi sinne toiselle puolelle. Nyökkään enkä lähde väittämään vastaan vaikka olen tilanteesta eri mieltä.
Sanon kuitenkin vielä, että jos vaikka ei sitten tulevaisuudessa huudettas girlpoweria kun Esikoinen tekee maalin. Tai kukaan. Jos vaikka vaan huudettaisi well done!
Sain sen tutun katseen kun joku sisäisesti pyörittää silmiään.
Tunsin itseni idiootiksi, ylireagoijaksi ja nipottajaksi ja sanoin puolustellen olevani vähän herkkä tämmösissä asioissa.
”Ok, sorry” oli vastaus.
Lopputreenien ajan valmentaja ei sitten huutanut enää mitään. Ei edes ”yes! ”
Kotona Esikoinen kysyi minulta hieman hämillään, että miksi se valmentaja kutsui häntä monta kertaa tytöksi?

Niin.
Miksi?
Miksi vielä vuonna 2018 joku tekee päätelmän pitkien hiusten perusteella?
Minusta se on pirun hyvä kysymys.

Minulta on nyt useamman kerran kysytty miten olen valmistellut lastani koulua varten? Että olemmehan me puhuneet hänelle siitä, että vaikka hän tykkääkin vaaleanpunaisesta ja kukkasista niin ei se haittaa, vaikka yleensä pojat ei niistä tykkääkään. Puolituttu isä kehoitti minua valmistelemaan lastani ja kertomaan hänelle, että me rakastamme häntä vaikka hän onkin vähän erikoinen pitkine hiuksineen ja hassuine värimieltymyksineen. 

Mutta kun ei minun mielestäni Esikoisen värimieltymyksissä ole mitään hassua. Mielestäni hän ei ole myöskään erikoinen.
Tiedän heittämällä tuttavapiiristäni kymmeniä pitkähiuksisisa miehiä, he ovat sillä stereotyyppisellä tavalla miehekkäitä miehiä, on karvaa, möreä ääni, lihaksia äijämäisyyttä vaikka muille jakaa. Ja pitkät hiukset.
Tiedän myös kymmeniä miehiä, jotka pitävät vaaleanpunaisesta ja joiden juhlapaidoista  ja kravateista löytyy kukkakuvioita. Eivät hekään ole mielestäni erikoisia. Ihan vaan miehiä.

Miksi siis edelleen, vuonna 2018, meillä on hillitön tarve tunkea lapsiamme ikivanhoihin muotteihin joissa tytöllä on pitkät hiukset ja vaaleanpunainen mekko, pojilla lyhyeksi kynityt hiukset ja sininen paita harmaiden hosujen sisään tungettuna. Muotti jossa tyttö voi kyllä olla supersankari, mutta kyllä se silti on vaaleanpunainen ja jossain on jotain blignblingiä. Ja poika taas ei oikeastaan kyllä mielellään voi olla mitään muuta kuin toimintahahmo tai ritari. Kaikki muu on hieman hassua. 

Olen aina ihmetellyt mistä lapset sitten omivat niitä eroja tyttöjen ja poikien välillä. Pikkuhiljaa alan ymmärtää. Jos koko ympäröivä maailma vihjailee jatkuvasti että tuo sinun luonnollinen mieltymyksesi ei nyt kyllä täsmääkään sen kanssa mitä jalkojen välistä löytyy, vaan oikeastaan se on vähän väärin, tai vähintäänkin outoa. Ei ehkä mene kovin kauaa kun lapsi alkaa muokata mielipiteitään ja mieltymyksiään vastaamaan sitä mistä saa enemmän kehuja tai sitä mikä ei aiheuta huvittunutta kulmienkohottelua.

Muutoksen aikaansaaminen ei ole helppoa. Se vaati hirmuisesti töitä. Joudun minäkin myöntämään, että ensimmäistä kertaa lapsen pyytäessä vaaleanpunaista toppahaalaria sen sinisen sijaan (värivaihtoehtoja oli tasan nuo kaksi) minä hieman kakistelin, että oletko varma että haluat tämän? Sitten kysyin itseltäni miksi oikein vastustelen, miksi ihmeessä sillä olisi väliä että lapsi haluaa vaaleanpunaisen haalarin, vaaleanpunaiset kengät ja vaaleanpunaiset talvihanskat? Jos hän tykkää niistä ja pitää niitä niin kuka minä olen sanomaan että ei saisi?

En kukaan.

Ei se riitä että lapsen vanhemmat antavat lapsen olla mikä hän on, poika, tyttö, muu. Tykätä mistä väristä vaan, olla poika joka rakastaa toimintaleikkejä ja silti valitsee vaaleanpunaisen kukkasoittokellon pyöräänsä. Olla poika joka painii ja tykkää moottoriajoneuvoista, mutta rakastaa pinnejä ja pitkiä hiuksiaan. 

Tarvitaan myös muu maailma ympärillä indikoimaan, ettei tässä ole mitään outoa. Koska siinä ei ole, siinä ei ole kerrassaan mitään outoa. Eiväthän tytötkään saa pukeutua vain vaaleanpunaiseen tai vain mekkoihin. Saavathan hekin käyttää sinisiä housuja ja leikata hiuksensa lyhyeksi halutessaan. Tosin uskon tyttölastenkin saavan siitä osansa katseista, huomautuksista ja erikoisen leimasta. 

Mutta tämä vaatii jatkuvaa ylläpitoa, meidät on kasvatettu vielä hyvin erilaiseen maailmaan. Me olemme vielä kasvaneet maailmaan jossa oli kaksi lokeroa, tyttö ja poika.
Nyt ei ole enää niin.
Ei tarvitse olla.
Ei saa olla.

Enkä minä sano, että itse onnistuisin aina tässä. Lipsahtaa minultakin steretypioihin nojautuvia sammakoita, teen joskus päätelmiä jotka pohjautuvat juurikin niin yksinkertaiselle ajatuskaavalle kuin vaaleanpunainen= tyttö, sininen= poika. Mutta pyrin korjaamaan itseäni jatkuvasti. Kuuntelmaan itseäni, kysymään itseltäni miksi ajattelin noin, kysymään onko sukupuoli mitenkään relevantti tässä aiheessa, miksi se pitäisi edes tuoda esille ja jos pitää miksi oletan asian olevan tiettyä sukupuolta. Se ei ole helppoa, mutta mitä enemmän sitä tekee sen helpommaksi se muuttuu. 

Tämä maailma täällä koostuu meistä. Ja juuri nyt me aikuiset vaikutamme hyvin vahvasti tämän hetken lapsiin ja siihen millaisia ihmisiä heistä kehittyy. On siis meistä ja meidän jokapäiväisistä teoistamme kiinni, että se maailma johon lapsemme kasvavat antaa heille tilaa olla juurikin sitä mitä he ovat. 

Joten toistan, taas kerran, jankuttamisen uhallakin: Annetaan lapsille kasvurauha. Ihan kaikille.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com