Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Viimeiset ennen lomia

23.05.2019

Juuri nyt istun tässä tietokoneeni ääressä, ulkona paistaa vihdoinkin taas aurinko ja Piilaakso alkaa siirtyä kesään. Kuopus laulaa selkäni takana lattialla istuen abc laulua englanniksi.
Eilen minulla pyöri täällä 3 Kuopuksen kerhokaveria aamupäivän, jotta muut äidit saivat hoidettua kiireellisä asioitaan kerhon jo suljettua ovensa viime viikolla.
Päivät tuntuvat nyt olevan täynnä lukuvuoden viimeisiä.
Viimeisiä jalkapallotreenejä, viimeisiä koulupäiviä, viimeisiä kaikkea.
Kuopuksen kerho loppui viikko sitten, Esikoisella on jäljellä enää neljä koulupäivää.
Joka päivä Esikoinen kertoo miten tänään oli viimeinen musiikkitunti, viimeinen tanssitunti, viimeinen tiedetunti.
On viimeisiä leikkitreffejä muiden lasten ja äitien kanssa, kesäisin ihmiset katoavat Piilaaksosta.

Elämä on tuntunut olevan niin täyttä ja niin kiireistä viime aikoina etten ole ehtinyt edes hengittämään kunnolla.
En ole ehtinyt pysähtymään merenrantaan kuuntelemaan aaltoja, en ole ehtinyt sulkemaan silmiä auringossa ja hengittämään syvään.
Kevät tuntuu aina olevan tällaista. Kevät ja loppusyksy.
“Pitäisi osata pririsoida, pitäisi osata jakaa työt paremmin, pitäisi osata pitää huolta itsestään” neuvovat ihmiset ympärilläni. Niin pitäisi niin paljon kaikkea.
Moni tarkoittaa hyvää neuvoillaan, moni joka kertoo miten pysähtyminen on tärkeää, läsnäolo ja perhe.

Enkä minä kiellä etteivätkö he olisi oikeassa. Mutta 37 vuoden harjoittelullakaan en ole onnistunut saamaan tiettyjä ajanjaksoja elämässä rennoimmiksi.
Joskus ne priorisointilistalla heti ensimmäisinä olevat asiat vain sattuvat tulemaan samaan aikaan.
Joskus on vain asioita joita ei voi hoitaa etukäteen tai jälkikäteen.
Sitten täytyy vain puskea läpi. Ja hengittää sitten joskus myöhemmin.

Viikon päästä me jo laskemme jalkamme Suomen kamaralle.
Lennämme neljäksi viikoksi Suomeen. Niin kauan odotettu matka tuohon metsien ja järvien maahan.
Vanhasta oppineena emme ole ladanneet neljään viikkoon liikaa odotuksia. Lähinnä olemista. Rauhaa, metsää, perhettä.
Yritän myös henkisesti valmistautua jetlagin runtelemiin päiviin ensimmäisen viikon aikana. Suuriin tunteisiin ja väsymykseen.
Heräämiseen yöttömän yön tunteina ilman että uni enää palaa.

Ajatuksissani elän jo Pohjois-Karjalan metsissä, Kolin huipulla, kävelen vaaroilla ja imen itseeni tuota lasteni synnyinmaan elämää. Haluan juoda teetä vanhempieni keittiössä, sini-valkoruudullinen lattia jalkojeni alla. Haluan istua vanhampieni kanssa olohuoneessa ja puhua tulevaisuudesta lasten jo nukkuessa ja yöttömän yön vaeltaessa ikkunan takana.
Haluan herätä kiireettömästi lasteni ja Puolison vierestä, rakastaa ja kuulla suomenkieltä ympärilläni.

Mutta ennen tätä kaikkea, on tämä koko elämä täällä.
Esikoisen koulun loppumiseen liittyvät menot, Kuopuksen syksyllä alkavaan kouluun liittyvät menot. (Kerron teille Kuopuksen koulusta sitten vähän lähemäpänä syksyä lisää, se kun on taas kerran sellainen vähän erikoisempi ohjelma johon hänet ilmoitimme. Olen selkeästi jäänyt koukkuun tähän omituiseen co-operational tapaiseen koulumalliin. Voi olla hieman outoa palata sitten Suomen koulumaailmaan tämän jälkeen)
Ja tietenkin koti.
Kotimme menee taas tutusti airbnb asiakkaille poissaolomme ajaksi.
Yksi syy tähän järjestelyyn on turvallisuus, koemme paremmaksi että joku asuttaa taloamme kuin että se seisoisi neljä viikkoa tyhjänä.
Toinen syy on taloudellinen. Vuokraamalla kotimme voimme kattaa edes osan järkyttävän kalliista Suomen lennoista ja muista kuluista joita lomailu aina tuo mukanaan.
Tämä kuitenkin tarkoittaa, että talomme pitää ennen lähtöä saattaa siihen kuntoon että sinne voi joku tulla.
Olenkin tämän viikon vapaat hetket kuluttanut siihen että olen tyhjentänyt vaatehyllyllyjä, käynyt läpi lasten koulupapereita ja järjestellyt autotallia.
Suurin urakka on edelleen edessä, eli oikeasti tämän kodin siivoaminen ja kuuraaminen.
Mutta kaikki ajallaan.
Tiedän, että viimeiset päivät ennen lähtöä ovat kiireisiä, mutta se on sen arvoista, senkin minä tiedän.

Leppeä tuuli puhaltaa Kuopuksen avaamasta olohuoneen ovesta, kolibrinpoikanen piipittää pesässään räystään alla ja minulla on hämmentävän seesteinen olo.
Kyllä tämä tästä, kaikki. Tämä sotkuinen talo, tämä lähtöpakkaus, viimeiset koulupäivät, ystävien hyvästely kesäksi. Kun me palaamme Suomesta, on Piilaaksko jo hiljentynyt. Ihmiset lähteneet pois, palatakseen vasta syksyllä. Me saamme taas asua meren rannoilla keskenämme, katsella pelikaaneja ja imeä siten itseemme viimeistä Kalifornian kesäämme.

Seuraavat kuukaudet tulevat kaikki olemaan niitä viimeisiä.
Viimeinen kesä, viimeinen syksy täällä.
Vääjäämättä aika vie meitä kohti sitä päivää kun me siivoamme tämän kodin viimeisen kerran, pakkaamme laukkumme viimeisen kerran.

Mutta se päivä ei ole vielä nyt.
Nyt on edessä vasta loma. Sen jälkeen vielä pitkä kuuma kesä ja syksy.
On koulujen aloituksia, on elämää, ystäviä, rantoja ja kukkuloita.

Hymyilen tälle ajatukselle, sille että kyllä tämä kaikki tästä.
Elämä.

Nyt otan Kuopuksen kanssa pyörät allemme ja pyöräilen kauppaan hakemaan maitoa.
Annan kesätuulen viistää kasvojani ja mietin vaatteiden sullomista muovilaatikoihin hieman myöhemmin.
Vielä viimeinen viimeistä kertaa: Me menemme nyt viimeistä kertaa LOMALLE Suomeen  täältä.
Sekin on yksi viimeinen.
Viimeiset asiat ovat aina myös uuden alkuja.
Keskitytään siihen.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »