Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Viimeinen vapaa kesä

03.07.2019

Aamu.
Hiivin makuuhuoneesta olohuoneeseen johon levitän pilatesmattoni. Kesäloma tai ei, jotkut rutiinit eivät vaihdu.
Lapset heräävät edelleen aikaisin, yleensä kello seitsemän. Jos minä haluan yhtään omaa aikaa, on se otettava aamusta.
Kesäloman kuuluisi kai perinteisesti olla sitä että nukutaan kunnes herätään itsestään, tehdään asioita ilman aikatauluja ja spontaanisti ilman suunnitelmia.
Lasten kesälomassa on kuitenkin aina tämä pieni nurja puoli, se intensiivinen yhdessäolo jota ei oikein voi tällä puolen maapalloa kiertää.
Olen lasten kanssa jatkuvasti yhdessä. Enää ei tässä perheessä ole vuosiin nukuttu päiväunia, joten lasten ollessa päivisin kotona, olen minä heidän välittömässä läheisyydessään, heidän ääniensä ja tarpeidensa lähellä jatkuvasti.

Tähän tilanteeseen liittyy ristiriitojen kirjo.
Minä ihan oikeasti ja rehellisesti rakastan viettää aikaa lastemme kanssa.
Olen jo kauan aikaa sitten tottunut vetämään päivät läpi ilman Puolisoa, olen tottunut että ympärilläni ei ole hetkeäkään hiljaista jos lapset ovat kotona.
Olen tottunut olemaan heidän tarpeisiinsa vastaava aikuinen aamuvarhaisesta siihen hetkeen että Puoliso tulee iltaisin joskus kello kuuden jälkeen kotiin.
Mikä ihme sitten nyt olisi toisin.
Totuus on se, että ensimmäistä kertaa huomaan millainen ero on siinä että Esikoinen on ollut päivät koulussa ja Kuopus kahtena aamuna 2,5tunnin ajan kerhossa.
Minulla on ollut aikaa tehdä työt päivisin.
Koko menneen vuoden olen oppinut takaisin normaalin ihmisen työaikoihin. Olen tehnyt töitäni aamuisin ja iltaisin olen saanut yhä useammin lukea kirjaa, katsoa Puolison vieressä tv-sarjaa tai käsitellä kuvia ihan vain huvikseen.
Ja nyt onkin yllättäen edessä tämä lähes kuuden viikon lasten kesäloma. Siinä missä iloitsen tästä ajasta, tästä vapaudesta ilman koulujen aikatauluja, huomaan myös tuskastuvani, väsyväni ja närkästyväni siitä ettei minulla ole lainkaan omaa tilaa tai aikaa. Huomaan ärsyyntyväni siitä.

Aluksi kuvittelin jostain syystä voivani ihan oikeasti tehdä tästä sellaista rentoa, tehdään sitä mitä huvittaa, tyyppistä oleilua.
Kunnes jo Suomessa lapset palauttivat minut hyvin raadollisesti maanpinnalle.

Eihän meillä elämä ollut aikataulutonta olemista silloinkaan kun lapset olivat vielä kotona.
En tiedä miksi aina välillä yritän itselleni niin uskotella. Eivät meidän lapsemme kestä epämääräisyyttä, epätietoisuutta mitä tehdään. Heidän päivissään täytyy olla rakenne, toimintaa, energianpurkua. Eivät meidän lapsemme ole heitä jotka voivat olla yhdessä paikassa koko päivän, lukea kirjoja aamun ja leikkiä legoilla iltapäivän. Ehei.

Minä itsehän en kestä sitä täysin aikataulutonta suunnitttelmatonta kotona olemista. Minulla täytyy olla joku raami päivissä, on aina täytynyt.
Silti löysin itseni ensimmäisenä päivänä täällä laaksossa,  Puolison palattaua töihin, huokailemasta ja pyörittelmästä silmiäni.
Tätäkö tämä nyt sitten olisi. Tauotonta riitojen selvittelyä ja tekemisen keksimistä lapsille.
Lopulta muistutin itseäni siitä miten minä olen aina ennenkin nämä lasten loma-ajat, tai silloin ennen meidän arjen, rakentanut.
Ei se sen kummoisempaa olisi nytkään.

Tein siis  päätöksen olla päästämättä itseäni sen suurempaan lomarytmiin, heräisin edelleen ajoissa jotta saisin päiviini sen oman hetken aamuisin.
Aamupäiviin suunnittelisin aina jonkun aktiviteetin lasten kanssa ja iltapäivät voisimme sitten ottaa rennommin ja tehdä asioita kotona, käydä kirjastossa tai vaikkapa jäätelökioskilla.
Niinpä löydämme itsemme tänäänkin kello yksitoista meren rannalta seisomasta. Katselemme valkoisia vaahtopäitä joita tuuli kuljettaa rantahiekalle ja nauramme meren pauhun mukana.

Lapset juoksevat pitkin auringon kuumaksi lämmittämää hiekkaa ja vaikka aluksi he halusivat pukea useamman pitkähihaisen päällekkäin kun viileä tuuli sai heidät hytisemään kylmästä, riisuvat he pian paidat ja juoksevat laskuvesialtaille etsimään rapuja.
Pilvet, joita laaksossa ei näkynyt, laukkaavat taivaankantta pitkin, ja aaltojen kohina peittää alleen kaikki muut äänet.

Voisin varmasti keskittyä valittamaan siitä miten pitkältä nämä päivät tuntuvat yksin lasten kanssa. Voisin valittaa siitä miten suurin osa ystävistämme on lähtenyt laaksosta pois tai on juuri näinä päivinä lähtenyt, jättäen meidät olemaan itseksemme omassa seurassamme tämänkin kesän. Voisin valittaa siitä miten päiväni täyttyvät pelkkänä ohjelmatoimistona olemisesta enkä saa todennäköisesti kesän aikana edistettyä omia töitäni kuin sen pakollisen verran.
Mutta seistessäni siinä merituulen hyväiltävänä, aaltojen pyyhkiessä jalkojani ja hiekan kaivautuessa syvälle varpaideni väleihin, mietin miten turhaa onkaan tarttua edellämainittuihin asiohin.

Samalla tavalla kuin olisin voinut valittaa Suomenlomamme aikana siitä miten olin yli puolet lomasta flunssassa, nuhainen, yskäinen ja kurkkukipuinen, miten lapsemme onnistuivat nappaamaan täitä mukaan täältä Suomeen viemisiksi ja sain ensimmäiset puolitoista viikkoa harjata Esikoisen pitkiä hiuksia tunnin joka ikinen päivä varmistaakseeni ettei sieltä löydy uusia täitä tai saivareita, miten en nuhani takia saanut varmaan koko loman aikana kunnolla nukuttua, miten airbnb kotimme oli kaikkea muuta kuin erityisen siisti tai miten en onnistunut lopulta näkemään tai tekemään murto-osaa niistä asioista joita olisin halunnut, samalla tavalla voisin toki nytkin valittaa elämästäni.
En kuitenkaan nähnyt millään tavalla olennaiseksi tarttua Suomilomamme aikana näihin mainitsemiini seikkoihin, koska loppujen lopuksi niillä ei ollut merkitystä minun onnellisuuttani mitattaessa.
Siksi en nytkään halua liikaa tarttua näiden tulevien viikkojen rankkuuteen.

Rankkaa se varmasti ajoittain on. Sen myönnän.
Mutta muistutan itseäni myös siitä, että tämä on meidän viimeinen Kalifornia kesämme. Viimeinen kesä näillä hiekkarannoilla. Viimeinen kesä kuuman auringon paahtamilla bmx radoilla, viimeinen kesä punapuumetsien kätköissä telttaillen.
Viimeinen kesä tässä laaksossa, viimeinen kesä kun saan seurata kiireettömästi pelikaanien lentoa, viimeinen kesä kun minulla ei loppujen lopuksi ole kiire mihinkään. Tämä on myös viimeinen kesä kun introvertti minäni saa kaikessa rauhassa olla itsekseen, päivätolkulla, vain lasten kanssa.
Viimeinen kesä kun minun ei tarvitse olla sosiaalinen moneen viikkoon, saan vain mennä ja tulla omien päätösteni mukaan. Saan vaieta ja  tuijottaa eteeni ilman, että se on epäkohteliasta, eikä minun tarvitse edes yrittää olla sosiaalisempi kuin mitä olen.
Muistutan itseäni siitä, että tämä on todennäköisesti viimeinen kesä kun saan olla koko kesän lasten kanssa kotona, ilman että työmaa kutsuu.

Tämä on Kesä joka maistuu jäätelölle, tuoksuu meren tyrskyille, tuntuu viileille kirjaston penkeille ja kuumille pyöräretkille. Kesä, jonka aikana sukkien olemassaolo unohtuu ja sade on vain vieno muisto talvesta.
Kesä, jonka minä haluan muistaa onnellisena.
Kesä, jota haluan elää juuri sillä voimalla mitä se on, viimeinen kesä tämän kuuman maan kamaralla.
Viimeinen kesä lasteni ollessa vielä enemmän meidän kuin ympäröivän maailman.
Viimeinen kesä kun minua ei kaipaa kukaan kotiin meren rannoilta.
Viimeinen kesä kun päiväni voivat soljua ohitseni jättäen ainoastaan kultaisen rusketuksen iholleni merkiksi ajan kulumisesta.

Ilta.
Ulkona pimeää.
Esikoinen lukee vielä sängyssä, Kuopus nukkuu jo. Olemme siirtyneet siihen ettemme enää istu heidän huoneessaan odottamassa että he nukahtaisivat.
Tämänkin kesä ja loma sallii, siirtyä vihdoinkin siihen että lapset nukuttavat itse itsensä, Esikoinen lukemalla itsensä uneen. Ei haittaa vaikka ilta venyy, seuraavana aamun ei tarvitse olla heti kello seitsemän aamupalapöydässä lähdössä kouluun.
Ja kun se aika tulee, onnistuu jo nukahtaminenkin varmasti jo nopeammin.

Kaipaan yötöntä yötä, satakielen laulua Suomen vaaleassa yössä.
Toisaalta tiedän, että rakkauteni kaskaiden soittoon ei tule koskaan sammumaan. Rakastan tätä laakson öiden viileyttä ja hedelmäpuiden tuoksua.
Mikään ei ole koskaan aivan täydellistä, mutta suuressa osassa asioita löytyy aina myös asioita jotka me tulemme muistamaan lopun elämäämme.
Hyvässä ja pahassa.

Minä päätän että tämän kesän asiat ovat hyviä.
Kaiken muun annan valua rantahiekkaan ja öiseen pimeyteen.
Mukanani muistojen lehtoon minä vien tästä kesästä vain ne kauniit hetket.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »