Viimeinen etappi

Se tunne kun avaat portin kotiisi ensimmäisen kerran vuoteen. Se tuttu ääni, pieni kirahdus kun rauta hinkkaa rautaa vasten saranassa.
Roska-astiat vasemmalla, aita oikealla, hassun vaalenaruskeaksi värjätty talo roskisten takana.
Keittiönoven viereen on ripustettu “WELCOME HOME” banderolli. Sisälläni läikähtää liikutus.

Luumupuuu kukkii pihalla, Lime-tangerinipuun oksat taipuvat oranssien hedelmien painosta. Nurmikko on vihreä ja rosmariinipensas kukkii sinisenä merenä.

Avaan oven ja astun keittiöön. Sisäänkäynti on epävirallinen mutta kaikki käyttävät sitä, eivätkä virallista ovea toisella puolella taloa.
Talo tuoksuu tutulle. Jopa se tuttu outo marokkolainen mauste tuntuu edelleen tuoksuvan talossa, se jolle se lemusi kun siihen muutimme kaksi vuotta sitten. Luulin hajun sittemmin siivouksen avulla hävinneen, mutta ilmeisesti olimme vain tottuneet siihen.
Ruokapöydällä odottaa suuren suuri kimppu kukkia ja viesti ystäviltä.
Kyyneleet nousevat uudelleen silmiini. Ihmisten hyvyys, välittämisen osoitukset ovat olleet hämmentäviä ja merkityksellisiä.
Meidät kentältä hakenut ystävä tulee keittiöön, hymyilee ja halaa. Halaan takaisin,nyyhkäisen hänen kaulaansa vasten, tuntuu niin käsittämättömältä, että olemme viimein täällä.

Paluumatkamme alkoi maanantaina aamulla.
Kaikki sujui helposti, liiankin helposti.

Taksi tuli sovittuun aikaan klo 7, painoimme viimeisen kerran Kaurilan Aseman ulko-oven kiinni perässämme ja kävelimme vaahteroiden reunustamaa lumista pihatietä rautaportille.
Pieni haikeus painoi rintaa, yksi kappale elämästämme oli juuri viimeisillä metreillään. Aika osana Kaurilan Asemaa oli aika elämässämme jota vahvasti leimasi välitilan tuoma epävarmuus ja ahdinkokin. Samalla sitä aikaa leimasi ystävyys, rakkaus puutaloon, rakkaus yksinkeraiseen elämään. Tuon talon portailla minä sain kuulla Ystävän menehtyneen, tuon talon saunassa me saunoimme Ystävän kanssa viimeisen kerran. Tuon talon keittöissä solmittiin ystävyyssuhteita, joiden uskon kantavan läpi elämän. Tuon talon puupöytien ääressä me istuimme elämässä arkea, odottamassa tätä päivää.

Lento sujuu leikiten, laskeudumme etuajassa lumimyräkän ja sumun täyttämään Kööpenhaminaan.
Ehkä siitä, että kaikki on sujunut niin hyvin olisi pitänyt ymmärtää ettei kaikki voi sujua loppuun asti hyvin.
Mutta kai me vain toivoimme, että meidän epäonnemme olisi kääntynyt, että vihdoinkin asiat olisivat helppoja.

Vaihtoaikaa on kaksi tuntia. Ehdimme käydä legokaupassa ja syömässä. Syötyämme istumme pöydän ääressä ja käymme vuorotellen vessassa. Ihmettelemme ohikulkevia ihmisiä ja koitamme makustella tosiasiaa että olemme matkalla kotiin. Vihdoinkin. Puoliso vilkaisee näyttötaulua ja kiirehtii sanomaan että nyt jo boardadtaan, pitää mennä.
Tulee kiire, Puoliso juoksee Esikoisen kanssa edeltä, minä tulen hitaammin Kuopuksen kanssa perästä.
Ei se lento vielä lähdössä ole, mutta sitähän me emme tienneet sillon.
Lopulta istumme koneessa ja järjestelemme tavaroitamme. Kapteeni esittäytyy ja kertoo että olemme hieman myöhässä huonon sään takia. Puoliso toteaa minulle että edellisenä päivänä sama kone oli pääsyt lähtemään kaksi tuntia myöhässä lumimyräkän takia.
Huokaan, mutten sano mitään.
Aika kuluu, pidämme lapsia tyytyväisenä, mutten voi olla ajattelematta että kaikki tämä aika ei ole poissa lentoajasta joka on pitkä. Lopulta, kaksi tuntia myöhässä, lähdemme rullaamaan kohti kiitorataa.
Kiitoradalla pysähdymme ja olemme pysähdyksissä pitkään. Liian pitkään.
Viimein kapteeni kuuluttaa, että emme pääse lähtemään nyt, koska yksi moottoroista ei käynnisty. Rullaamme takaisin lähtöpaikkan jotta teknikot pääsevät katsomaan missä vika. Kaksi tuntia meitä pidetään koneessa, eikä muuta tietoa ole kuin että vikaa yritetään paikallistaa.
Päänsärky hiipii hiljaa olkapäiltäni kohti ohimoita.
Puoliso kiroilee äänettömästi eteensä jokaisen kuulutuksen jälkeen. Kun aikataulun mukaisesta lähtöhetkestä on kulunut lähes neljä tuntia meidät käsketään ulos koneesta, kerrotaan että lisätietoa saadaan tunnin päästä. Tiedän jo siinä vaiheessa että emme enää tähän koneeseen nouse. Pakkaamme tavaramme ja selitämme lapsille lentokoneen hajonneen.

Kävelemme infotiskien luo odottamaan että kello tulsi luvatun 17 jolloin saisimme tietää mille lennolle meidät sijoitetaan.
Päänsärky säteilee kohti niskaa, tiedän sen johtuvan stressistä. Odotushallissa on suuria eläviä puita isoissa ruukuissa.
Astetumme yhden juurelle, yläpuolellamme avautuu lasikatto, ympärillä istuu ihmisiä odottamssa samaa tietoa kuin mekin.
Lapset katsovat ipadilta my little pony-ohjelmaa, Puoliso halaa. Hänessä tuoksuu matka, se sama tuttu tuoksu, joka on siivittänyt meidät niin monen maan, meren ja mantereen poikki. Tuoksu jossa on sekoitus hikeä, nuhjaantunutta vaatetta, satoja muiden ohikävelleiden ihmisten tuoksuja ja sitten sitä Puolison ihan omaa uniikkia tuoksua. Hengitän tuota tuoksua hänen  hupparinsa kauluksesta syvään sisälle keuhkoihini, annan sen rauhoittaa mieleni, muistutan että olemme selvinneet pahemmistakin matkatakaiskuista kuin yhdestä perutusta lennosta.

Puoliso veikkaa, että meidät siirretään seuraavalle päivälle, sama lento, eri päivä.
Huokaan, enkä sano mitään. Tuntemattomasta syystä ylitseni vyöryää pettymys, uupumus ja miljoona muuta tunnetta. Kyyneleet kihoavat silmiini ja haluaisin itkeä. En kuitenkaan itke. En tietenkään. Hengitän syvään ja katselen miten lasikaton toisella puolella päivä taittuu illaksi ja valo vähenee. Kello lähenee 17, pian se on ylikin, emmekä vieläkään tiedä miten meidän matkamme käy.

Lopulta kello 18 on meidän vuoromme. Saamme siirtoliput seuraavan päivän lennolle, aivan kuten Puoliso uumoilikin. Matkatavarat on haettava hihnalta ja tehtävä uusi check in. Pääsisimme lentoyhtiön laskuun hotelliin yöksi, ruuat ja taksimatkat kuuluivat samaan pakettiin. Haemme matkalaukut, kaikki kuusi. Lapset marisevat, heitä väsyttää, eivät ymmärrä miksi nyt ei lähdettäkään vielä kohti Amerikkaa. Päätämme tehdä check innin nyt, ettei tarvitsisi raahata laukkuja ympäri Kööpenhaminaa, en myöskään halunnut arpoa kuka taksi edes suostuisi kyyditsemään meitä kun meillä olisi kuusi matkalaukkua ja neljä käsimatkatavaralaukkua. Olen väsynyt, ärsyyntynt ja äreä. Lapset ovat yliväsyneitä, huonosti syöneitä ja käyvät täysin ylikierroksilla. He käyttäytyvät juuri niin huonosti kuin ne lapset joita kaikki aina katsovat epäuskoisena ja pohtivat että noiden lasten vanhemmat varmaan harrastavat vapaata kasvatusta.

Check in tiskillä kaksi asiakaspalvelijaa säätää lippujamme, mikään ei ole helppoa, kaikki tuntuu olevan hankalaa ja monimutkaista.
Odotellessamme lasken laukkujamme. Lasken uudestaan. Totean Puolisolle että yksi matkatavaralaukku on jäänyt matkatavarahalliin
Puoliso lähtee hakemaan apua tilanteeseen että löytäisi minun unohtamani laukun hallista.
En kehtaa kertoa hänelle, että se laukku on juuri se jossa on kaikki meidän pankkipaperit. Väsymys on ylitsevuotavaa ja tiedostan olevani kireä ja ahdistunut, mutta en kykene tekemään asialle juuri sillä hetkellä mitään.
Tiskin takana asiakaspalvelija kysyy tutut turvakysymykset. Kysyy ovatko matkalaukkumme olleet kokoajan valvontamme alaisena.
Kerron, että ne ovat seisseet monta tuntia matkatavarahallissa, eli eivät ole. Nainen katsoo minua, toistaa kysymyksen. Ilmoitan etten voi antaa lausuntoa jonka vastaus olisi kyllä, koska laukut ovat olleet poissa meidän kontrollista usean tunnin ajan kun odotimme tilanteemme selviämistä.
Asiakaspalvelija katsoo minua hetken, jonka jälkeen hän nyökkää ja kirjaa sanomani koneelle. Tiedän olevan jäärä, mutta pysyn kannassani. En suostu antamaan lausuntoa asiasta joka ei pidä paikkaansa.
Lopulta laukut ovat heillä säilössä, odottamassa huomista lentoa.

Menemme sivuun odottamaan Puolisoa, joka on viipynyt epäilyttävän pitkään. Pelkään pahinta. Lapset tappelevat siitä kuka saa istua matkatavarakärryn päällä. Yritän selittää heille että ei kestä enää kauaa, mutta vähän pitäisi vielä jaksaa. Eivät he jaksa.
Tuskanhiki valuu selkärankaani pitkin, en jaksaisi, en mitään, en ketään. Lopulta näen Puolison joka kävelee ripein askelin meitä kohti, käsimatkalaukku toisessa kädessä. Huokaan helpotuksesta.
Laukun sisällöstä tosin uskallan kertoa hänelle vasta hotellissa. Ei hän moiti, ei sano mitään, toteaa vaan että hyvä että se löytyi.
Sellainen hän on, Puoliso. Ei syytä, ei paheksu. Yksi syy tuhannesta rakastaa häntä.

Taksimatka halki pimeän Kööpenhaminan.
Hotellissa iltapala. Kaadan itselleni ison lasin valkoviiniä.
Lapset nukahtavat nopeasti, vaikken löytänyt hammasharjoja ja he joutuivat jättämään iltarutiinin väliin.
Nukahdamme itsekin nopeasti, sänky on epämukava, kaksi kapaa sänkyä vierekkäin, keskellä kämmenen levyinen rako. Ei mitään mahdollisuutta käpertyä toiseen kiinni lohdun saamiseksi.
Ilmastointi huutaa katonrajassa ja kuivattaa ilman tekemättä siitä kuitenkaan kovin paljoa viileämpää.

Aamu valkenee, ulkona paistaa aurinko. Kööpenhamina on kaunis.
Aamupala on runsas ja hyvä.
Huomaan hymyileväni, olevani taas luottavainen sen suhteen että tänään kaikki on toisin.
Lento on ajoissa, lähtee ajoissa.
Siinä pelossa, että taas tulee mutka matkaan muistan vasta kun olemme jo ilmassa että en varmistanut kenellekkään että tulemme tällä lennolla. Toivon että vastaan lupautunut ystävä osaa tulkita edellisen päivän viesteistäni että meidät sijoitettiin tälle lennolle.

Lento on pitkä, 11 tuntia on pitkä aika, kokonainen päivä. Lapset nukkuvat siitä ajasta 2 tuntia. Rakennamme legoilla, sillä sai omankin ajan kulumaan. Teemme tehtäväkirjoja, luemme, katsomme elokuvia ja sarjoja, väritämme, syömme, pelaamme tietokonepelejä. Kun kone viimein laskeutuu, väsymys kirveltää silmiä. Vielä viimeinen rutistus, viimeinen etappi.

Jonotus rajatarkastukseen. Sormenjäljet, valokuvaus. Puolisolta kysytään kysymyksiä. Ja sitten se on siinä.
Leimat passeihin ja me ylitämme rajan Amerikkaan.
Katson Puolisoa silmiin, voisin itkeä. Itksin varmasti ellei minulla olisi sylissä väsynyttä ja kitisevää Kuopusta.

Ja nyt me olemme täällä. Kotona.
Lasipöydän äärellä vaivalla ympäri Piilaaksoa hankkimamme designtuoleja, olohuoneessa antiikkipöydät joista olen hionut pinnat sileiksi. Huonekasvit ovat vähentyneet, parkettilattia on niin tutun tuntuine jalkojen alla.
Takapihan nurmikko tuntuu viileältä ja minttu tuoksuu huumaavan vahvana.
Kaikki on niin tuttua, niin tutun nuhjuista ja niin meidän kotiamme.
Tämän me jätimme vuosi sitten taaksemme. Tänne me nyt palasimme, vuosi myöhemmin, ja silti voisi kuvitella että sitä vuotta ei oikeasti olisi olemassakaan.

Kello kahdeksan illalla kömmin sänkyyn, väsyneenä, silmät kirveltävinä. Ei enää kuoppia sängyn keskellä, ei enää selkäkipua sen takia. Puolison kehon lämpö, hiljaisuus ulkona, jossain kuuluu lentokoneen ääni.
Talo on hiljaa, koti on hiljaa.

Kevät on tullut, kohta kaskaat aloittavat taas yölalulunsa.

Minun pieni sielunlintuni venyttää siipensä levälleen, katselee hetken ympärilleen ja nousee lentoon. Ensin matalalle, sitten aina vain korkeammalle. Ihan kohta se on taas niin korkealla että se näkee kaiken, kontrolloi liikkeitään ja tietää mitä seuraavan metsän takana on.

Välitilavuosi on nyt viimein ohi.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com