Vanhemmuuden parhaat vuodet alkamassa

Tilannekuvia arjestamme.
Lapset leikkivät omassa huoneessaan jotain. Ovat menneen sinne ehkä kaksi minuuttia sitten.
Itse siivoan aamupalapöytää ja yritän samalla saada valmiiksi mukaan otettavan lounaan.
Lastenhuoneesta kuuluu kamala huuto.
Tunnistan karjumisen lähteen Kuopukseksi.
Huokaan syvään.
Huoneessa Kuopus istuu lattialla ja huutaa pää punaisena ja suu auki.
Esikoinen on kömpinyt sänkyyn peittojen alle piiloon.
Kysyn mitä tapahtui.
Kuopus huutaa, että häneen sattui, mutta hän ei tiedä mitä tapahtui. Kuulen hänen huutonsa sävystä että kipu ei ole todellakaan niin kova kuin mitä hän yrittää väittää.
Samalla tuskastun kun lapsi ei kuitenkaan myöskään kerro mitä tapahtui.
Kysyn Esikoiselta mitä tapahtui.
“En tiedä!” Karjuu lapsi peiton alta.
Tilannetta ratkotaan kymmenen minuuttia. Sovitaan ettei toisia lyödä eikä potkita, sovitaan että toiselle voi sanoa että en pidä tuosta, lopeta.
Samat lauseet, joita olemme toistelleet vuodesta toiseen.
Sama tilanne vuodesta toiseen: Toinen kiusaa turhan herkästi, toinen huutaa turhan herkästi.

Aamuyö.
Pimeyttä halkovat pienen lapsen paljaiden jalkojen läpse puulattiaa vasten.
Kuuntelen miten askeleet lähestyvät sänkyäni, käännyn jo valmiiksi niiden tulosuuntaan.
Kuopus seisoo sängyn vierellä, kuten lähes joka yö “Pissahätä, hän kuiskaa”. Lapsi on ollut yökuiva oikeastaan jo puolitoistavuotiaasta saakka.
Hän herää pissahätäänsä, ihan sama kuinka syvässä unessa hän olisi.
Keho hälyttää, mieli keskityy hälytykseen.
Vien lapsen vessaan. Sieltä hän suunnistaa suoraan meidän sänkyymme, minun ja Puolison väliin. Kuten lähes joka yö. Jos jaksaisimme, veisimme omaan sänkyyn, nukuttaisimme sinne.
Mutta se vaatisi, että valvoisi siinä rinnalla kunnes lapsi nukahtaa. Emmekä me oikein jaksa. Kun ei siitä nyt erityisen vaivaa ole, muka. Tosiasiassa olemme vain käsittämättömän laiskoja ja nihkeitä luopumaan niistä vähistä yöunista joita saamme ihan vain tälläkin järjestelyllä.
Kömmin peittoni alle ja suljen silmäni.
Juuri kun olen nukahtamassa alkaa Kuopus vikistä vieressäni “Kutittaa….” Atooppinen iho ei pidä siitä ettei se ole saanut kahteen kuukauteen auringonvaloa, eikä kuivasta lämmitysilmasta.
Nousen ylös ja rasvaan lapsen. Hermostunut kitinä jatkuu “Kutittaa vieläkin.” Puolisokin havahtuu, sanoo lapselle että pitää odottaa että kutina lakkaa. Rasvaan uudelleen. Kitinä yltyy huudoksi. Lapsen koko keho hälyttää ja keskittyy kutitukseen. Siinä missä lapsen kyky aina huomata pissahätä ajoissa on samasta syystä ihanaa, ovat tämänkaltaiset tilanteet missä koko hermosto ja keskittyminen ovat 100% kiinni vain siinä yhdessä tunteessa, hermojaraastava kamalia. 
Lopulta lapsi karjuu desibelit raikuen ja koko talo kaikuen “KUTITTAA!!!!! “  Esikoinen herää, tottakai.
Lapsi rauhoittuu vasta 45minuutin huudon päätteeksi. Kuulen kuinka hänen äänensä hiljenee ja lopulta makuuhuoneesta kaikuu enää uninen hiljaisuus.
Itse makaan valveilla lastenhuoneessa jonne olen mennyt Esikoisen kanssa jotta hän saisi uudestaan nukahdettua, kestää kaksi tuntia että Esikoinen löytää unen uudelleen.

Olemme syöneet iltaruuan, siivonneet yhdessä olohuoneen, lapset ovat menossa hammaspesulle ja nukkumaan.
Siivoan keittiötä ja Puoliso etsii lasten yövaatteita.
Kuopus tulee silmät ilosta loistaen keittiöön. “Minä ajattelin että me voisimme nyt pelata! “ hän sanoo ja näyttää kädessään olevaa x box levyä.
Katson lasta ja naurahdan, en ole varma pilaileeko hän.
Sanon, että nyt on ilta. Nyt mennään nukkumaan. Lapsen silmiin leviää tyrmistys.
“Mutta minä haluan pelata” Selitän että ymmärrän hänen halunsa, mutta että nyt on aika mennä nukkumaan. Muistutan ettei meillä koskaan pelata iltaruuan jälkeen.
Kuopuksen suu taittuu alaspäin ja häneltä pääsee se niin tuttu parku.
Pahanmielen parku.
Hän huutaa pettymystään ulos keuhkojensa voimalla.
Nostan lapsen syliin ja selitän, taas kerran miksi nyt ei pelata.
Lapsi huutaa. Huutaa  ja huutaa.
Lopulta lopettaa. Ja hypättyään sylistäni alas hän on sekunneissa unohtanut huutonsa ja nauraa Esikoisen vitsille.

On päiviä kun molemmat lapset ovat valehtelematta niin hirveitä että voisin hyvin kävellä koko perheasetelmasta ulos. Lähteä taakseni katsomatta.
On päiviä kun molemmat kiukuttelevat, tappelevat, vinisevät ja mököttävät.
Päiviä kun kaikkeen sanotaan EI!! Ei, ei ja vielä kerran ei.
Mikään ei kelpaa, mikään ei ole hyvä.
Ruoka on pahaa, sukat väärin ja alushousutkin kiristävät.
Päiviä kun kaikesta, aivan kaikesta, joka ei mene niin kuin lapset toivovat sen menevän huudetaan kurkku suorana ja itketään krokotiilin kyyneleitä.
Päiviä kun mitään omaa ei saa aikaiseksi koska kaikki aika kuluu siihen, että setvin lasten riitoja ja eripuraisuuksia.
Hetkiä kun tuntuu, ettei elämässä ole mitään muuta kuin lapset, lapset, lapset.

Mutta sitten.
Sitten on niitä hetkiä kun minä huomaan, näen ja koen miten verrattain helppoa ja ihanaakin meidän elämämme juuri nyt näiden 4 ja piirua vaille 6 vuotiaan kanssa on.
Miten he ovat jo niin kovin itsenäisiä.
Enää ei tarvitse auttaa heitä vessassa, enää ei tarvitse auttaa käsienpesussa, ei tarvitse auttaa syömisessä, ei tarvitse riisua ja pukea.
Lapset viihtyvät välillä pitkiäkin aikoja saman asian äärellä, keksivät omia leikkejään ja ovat tyytyväisiä toistensa seurasta.

Nyt on sunnuntai-iltapäivä.
Ulkona sataa. On satanut koko viikonlopun.
Vettä valuu tasaisena massana harmaasta pilvimassasta, tuuli heiluttaa pihapuiden paljaita oksia ja veden lotina kuuluu sisälle asti.
Takana on kotiviikonloppu. Ilman mitään suurta ohjelmaa.
Yleensä nämä tällaiset viikonloput ovat olleet meille vähemmän nautinnollisia.
Kun ulkonaolo rajoittuu siihen 2 tuntiin jonka kuravaatteet säilyvät kuivina ja loput ajasta vietetään sisällä alkaa hyvin pian jokaisen hermo kiristyä.

Ja se hermo siis useinmiten kiristyy siksi, että lapset, no ovat lapsia.
Riitelevät, kiistelevät, kiusaavat ja uhmaavat.
Mutta tiedättekö. Nuo meidän kaksi aina välillä suoraa huutoa huutavaa pientä epeliä, nuo jotka saattavat vänkäämisellään ja valituksellaan saada meidät vanhemmat lähes hulluuden partaalle, he ovatkin tänä viikonloppuna antaneet upean esimerkin siitä mitä voikaan olla elämä 4 ja 6 vuotiaan kanssa.

Koko lauantain he leikkivät yhdessä, riitelemättä. Aluksi he pelasivat lautapelejä, sitten legoilla. Vanusivat yöpaidoissa puoleenpäivään ja heti lounaan jälkeen he taas jatkoivat legoleikkiään.
Yhtä tai kahta pientä romahdusta lukuunottamatta koko päivä sujui ilman huutoa tai kiistaa.
Ulkoilemaan ehdimme vasta päivän jo taittuessa iltaan ja taivaan pimentyessä, aikaisemmin emme halunneet rikkoa lasten upeaa leikkiharmoniaa.

Ja tänään sama on jatkunut.
Olemme ulkoilleet ja lapset ovat maalanneet pikkufiguureita Puolison kanssa. Sen lisäksi he ovat leikkineet keskenään, tappelematta.
Minä ja Puoliso olemme ehkä ensimmäistä kertaa koko 6 vuotisen vanhemmuuselämämme aikana saaneet tehdä omia asioitamme lasten leikkiessä keskenään.
Olemme oleilleet kotona koko viikonlopun, eikä kukaa ole vielä menettänyt hermojaan enkä minä ole vannonut etten tee tätä enää ikinä.
Päinvastoin.

Olen ajatellut että jos tämä tällainen rento yhdessäolo, se että jokainen tekee omiaan rinnakkain samassa tilassa, alkaa sujua, niin meillähän on edessä huikea vuosi.
Ystävä-äiti sanoi juuri muutama päivä takaperin että me elämme nyt ehkä sitä parasta aikaa lasten lapsuudessa.
Sitä kun ne raskaimmat pikkulapsivuodet ovat takanapäin, lapset ovat itsänäisiä, mutta edelleen tarpeeksi pieniä että ne murheetkin ovat vielä tarpeeksi pieniä meille.
Tämä on varmasti totta.
Tämä on varmasti omalla tavallaan tätä aivan parasta aikaa lasten kanssa.

Heidän kanssaan voi puhua, heidän kanssaan voi vitsailla. He osaavat jo sanoittaa tunteitaan, heidän kanssaan voi käydä järkisyihin perustuvia väittelyitä.
He osaavat jo itse löytää itselleen tekemistä, he eivät tarvitse meitä enää kokoajan rinnallaan.
Samaan aikaan he kuitenkin tarvitsevat meitä vielä niin moneen. Me saamme kokea olevamme tarpeellisia. Saamme kokea että meillä on merkitys. Lapset edelleen rakastavat viettää aikaansa nimenomaan meidän kanssamme.
He haluavat kiivetä vieläkin Puolison syliin ja käpertyä pieneksi palloksi hänen syliinsä. He tulevat aamuisin minun luokseni ja painavat päänsä lanteilleni toivottaessaan hyvää huomenta.

Joten minä haluaisin kertoa teille kaikille, jotka tuskailette vielä pienten kanssa, kun he huutavat, imevät rintaa, vaativat vierelleen joka askeleelle; kun he eivät keskity mihinkään 15 minuuttia pidempään, tarvitsevat kaikkeen apua; kun he tappelevat keskenään ja elämä tuntuu valuvan hukkaan sinun istuessa siinä lastenhuoneen lattialla sanoittamassa lastesi tunteita ja ratkomassa sisarusten välisiä riitoja, kerta toisensa jälkeen; teille kaikille minä haluan kertoa, se helpottaa.
Se ihan oikeasti helpottaa.

Ne huonot hetket eivät katoa. Niitä on aina. Niitä on meidän arki edelleen täynnä. On itkua, huutoa, hermostumista, tappelua, sisarusten välistä kiusaamista, täysin käsittämättömiä riitoja, ruuasta valittamista, vininää… lista on loputon.
Mutta sitten tulee näitä hetkiä, näitä tällaisia viikonloppuja.

Ja näiden aikana minä mietin: 6 vuotta, se on niin lyhyt aika ihmisen elämässä. Jos minä olen antanut 6 vuotta herkeämättä huomiota lapsilleni, pistänyt itseni alati sivuun, ollut tekemättä mitään omaa. Onko se lopulta mitään, ihmisen koko elämän perspektiivissä?

Aina välillä saan itseni kiinni haikailemasta niitä aikoja kun lapset olivat vielä aivan pieniä. Katselen videopätkää missä Kuopus osaa puhua vasta muutaman sanan ja sydämeni muljahtaa haikeudesta. Katselen kuvia 3 vuoden takaa kun tulimme ensimmäistä kertaa tähän maahan, Esikoinen vasta 3 vuotias ja Kuopus vasta vuoden vanha. Pienet tatit.
Samalla muistutan itseäni siitä miten raskasta aika tuolloin myös oli. Miten paljon lapset tarvitsivat minun huomiota.

Ja nyt kääntäessäni katseeni lapsiimme jotka katsovat sadepäivän kunniaksi elokuvaa ja syövät popcornia, Puolison puuhatessa omiaan ja minun kirjoittaessa tätä minä teen pienen lupauksen itselleni. Lupaan haikailun sijaan ihan aidon oikeasti nauttia tästä missä me juuri nyt olemme. Tästä ajasta, hetkestä, lasten loputtomasta uteliaisuudesta ja kyvystä olla itsenäisiä mutta silti vielä niin kovin pieniä siellä syvällä sisällään.

Minä itseasiassa uskon, että se ihan paras on vasta edessä.
Tästä se vasta alkaa, se paras seikkailu.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com