Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Vanhemmuuden kompromissit

08.05.2017

Kävelemme kaupasta kotiin, pitkän päivän jälkeen.

Esikoinen hyppelee rattaiden edellä ja pulisee jotain. Kuuntelen häntä puolella korvalla ja mietin samalla iltaruokaa, pyykkejä, käsittelemättömiä kuvatiedostoja ja muita työasioita. Kuopus vastailee Esikoiselle rattaista käsin omiaan.

“ Käykö kaikki isät aina töissä ja äidit on kotona ja tekee töitä lasten kanssa?” Esikoinen kysyy.

Pysähdyn. Ravistan omat ajatukseni päästäni taka-alalle ja katson Esikoista joka seisoo suojatien edessä tuijottaen punaista liikennemerkkiä. “Ei, on paljon äitejä jotka käy töissä niin että lapset on hoidossa. Sitten on perheitä joissa isä on kotona ja äiti käy töissä.”

“Mutta sinun tehtäväsi on hoitaa meitä, tehdä omia töitä ja tehdä ruokaa ja siivota, eikö? Ja Isä tekee sitten niitä muita töitä, niistä joista saa oikeaa rahaa?”

Katson lastani ja pohdin miten vastaisin kysymykseen rehellisesti mutta siten ettei hänelle jäisi väärää mielikuvaa asetelmasta.

“No tällä hetkellä se menee suurinpiirtein noin. Kun jonkun on sitä rahaakin hankittava elämiseen. Ja jonkun on pidettävä huoli teistä ja kodista, niin me olemme jakaneet tämän asian nyt tällä hetkellä näin.” Esikoinen on hiljaa.

Ylitämme suojatien.

“Onko se sitten reilua? Eikö teidänkin pitäsi vuorotella? Niinkuin minun ja Kuopuksen pitää vuorotella kaiken kanssa?”

Mykistyn lapsen ajatuksenjuoksusta.
Olen hiljaa.


Lapsi on esittänyt kysymyksen joka on pirun hankala.
Niin.
Pitäisikö meidän vuorotella?
Pitäisikö ihmisten ylipäätään vuorotella siitä kenellä on kotona vetovastuu?
Vai pitäisikö se jakaa tasaisemmin alunperinkin?

Hyviä kysymyksiä.
Tärkeitä kysymyksiä.
Ja samalla niin pirun vaikeita.
Koska tottakai vastaus on:PITÄISI.

Mutta entä käytäntö.
Niin, se käytäntö.

Tasavertainen vanhemmuus. Niin yksinkertaisen kuuloinen malli. Jaetaan vastuu ja työt puoliksi. Tehdään molemmat yhtäpaljon perheen eteen. Ei, ei yhtä paljon vaan samoja asioita.

Jos sinä peset pyykkiä kaksi koneellista viikossa, niin minäkin pesen.
Jos sinä olet lasten kanssa päivän niin minä olen toisen.
Jos sinä teet maanantaina iltaruuan niin minä teen sen tiistaina.

Mutta, mutta.
Kaikissa elämän suurissa asioissa on aina se iso MUTTA.
Kun asiat eivät vain ole niin yksinkertaisia.
Me emme ole toistemme kopioita.
Me emme toimi kaikki samalla tavalla.

Eikä elämä aina mene niinkuin tämänkaltaiset suunnitelmat vaatisivat.
Meidän perheesssämme ei toteudu tuo oppikirjanmukainen tasa-arvoinen vanhemmuus.
Ei ainakaan sen oppikirjan mukaisella mittarilla.

Yksinkertaisesti selittettynä tilanteemme on tällä hetkellä tämä: Mies käy töissä, viisi päivää viikossa. Lomia on 3 viikkoa vuodessa. Minä olen kotona lasten kanssa, hoidan lapset, kodin ja kaiken siihen liittyvän (eli siivoan, tiskaan, pesen pyykit, käyn kaupassa, pidän huolta lasten kengistä ja vaatteista). Teen vähän töitä ja omia projektejani siten että lapset kulkevat mukanani.

Mies tulee iltaisin kotiin niin että ehtii olla kaksi tuntia lasten kanssa ennen heidän nukkumaanmenoa.

Tällä hetkellä ehkä tasa-arvoisin asia perheessämme on lasten iltanukutus. Sen me hoidamme vuoroilloin. Ja siitä minä en tingi.

Miksi sitten me, kaksi ihmistä jotka vannovat tasa-arvon, tasavertaisuuden ja yhteisvastuun nimeen, olemme edes luoneet itsellemme tällaisen tilanteen.

Pakeneeko Puoliso kotikaaosta töihin?
Jäänkö  minä marttyyrina siivoamaan aamupalanjämiä ruokapöydältä kun ovi kolahtaa eteisessä kiinni.
Olemmeko me haudanneet tasa-arvoisen ajattelumallimme ja yhteisvanhemmuuden ajatuksen.
Vastaus molempiin kysymyksiin on ei.

Tiedostamme äärettömän vahvasti että tilanne ei ole ihanteellinen.
Tiedostamme myös että tämä on vain väliaikaista.

Minä olen jo aina ajatellut vanhemmuutta jonain pidempiaikaisempana aikajatkumona kuin niinä ensimmäisinä 5 vuotena kun lapsi tarvitsee eniten konkreettista hoivaa.
Ei se vanhemmuus pääty siihen että lapsen pyllyä ei enää pidä pyyhkiä.
Ei se vanhemmuus pääty siihen että lapsi käy koulua.
Ei se vanhemmuus pääty siihenkään että lapsi osaa itse tehdä ruokansa, pestä pyykki ja siivota.
Se on ihan koko elämän kestävä sitoutuminen. 

Mikä sitten on johtanut meidät tähän tilanteeseen?
Elämä.
Unelmat.
Polku joita haluamme kulkea.

Puolison unelma oli tehdä muutama vuosi töitä Pohjois-Amerikassa. Kun tilaisuus tarjoutui, minä en ollut se joka seisoo unelman edessä. Minä harkitsin, punnitsin ja pohdin ratkaisua, vaikka tiesin kokoajan sisimmässäni suostuvani. Tukevani. Tiesin että antaisin kaiken mitä tuo unelma tarvitsisi toteutuakseen. Minun kohdalla se tarkoitti että laittaisin omat urahaaveeni, omat työasiani hetkeksi syrjään, jäisin kotiin, ottaisin vastuun.

Puolisolle se tarkoitti että elämä täyttyisi työstä ja aika perheen ja lasten kanssa jäisi vähemmälle.

Meille molemmille se tarkoitti luopumista tasa-arvoisesta vanhemmuudesta ja siitä ajatuksesta että me olisimme molemmat yhtäpaljon vetovastuussa lasten arjen sujumisesta.

Se tarkoitti että ottaisimme roolit joissa mies tuo kotiin tarvittavan rahan ja minä hoidin muut asiat.

Eikä tämä tie ole ollut helppo.
Me olemme molemmat välillä  turhautuneet vuoden aikana monta kertaa järjestelyyn.
Olemme molemmat ajoittain väsyneet omiin rooleihimme, minä ikuisena vetovastuullisena, puoliso pelkkänä iltaisänä.

Meidän arkemme on erilaista.
Meidän Kalforniamme on erilainen.
Meidän kokemuspohjamme arjesta on erilainen.
Me olemme myöntäneet tämän itsellemme, toisillemme.

Mutta me olemme perhe.
Meillä on yhteiset lapset.
Meillä on meidät.
Meillä on menneisyys.
Ja mikä tärkeintä: meillä on tulevaisuus.

Elämää ei tulisi koskaan elää tulevaisuuden toivossa. Koskaan ei saisi ajatella että sittenkun.
Elämä on arvaamaton. Sitä hetkeä, sitä “sittenkun”, ei ehkä tulekaan.

Mutta silti, juuri tässä tapauksessa me teemme niin.
Me halusimme kokea Kalifornian.
Minä halusin auttaa Puolisoa täyttämään yksi hänen unelmistaan. Minä halusin nähdä tuon uuden mantereen. Minä halusin kokea tuon polttavan auringon ja pölyn tuoksun.

Kaksi vuotta. Kaksi vuotta loppuelmästämme.
Mikä se on?
Se on kuin pieni hiutale lumihangessa. Merkittävä, uniikki juuri siinä hetkessä kun se on sinun edessäsi, mutta kun se osuu lumikinokseen se hukkuu muiden joukkoon. Muuttuu massaksi. Sulautuu kokonaisuudeksi. Ja se kokonaisuus on se mikä merkitsee.

Lapset kasvavat.
Tulee päivä kun äiti on vähemmän kiva tyyppi kuin isä.
Elämä kulkee eteenpäin.
Tulee päivä kun me palaamme.
Päivä kun minä siirryn takaisin työelämään.

Päivä kun Puoliso ottaa vetovastuun iltaruuasta, kaupassakäynnistä ja lasten harrastuksista.
Elämä kulkee vielä hiukan enemmän eteenpäin.
Tulee päivä kun me molemmat otamme tasaveroisen vetovastuun.
Tulee päivä kun me kykenemme vuorotelemaan mainittuja asioita viikottain.
Tulee päivä kun me näemme lapsiamme yhtäpaljon päivän aikana.
Tai yhtä vähän.
Minä näen vanhemmuuden elämänä.
Kaarena jonka sisältö vaihtelee.

Ei sen tarvitsekaan aina olla samanlainen, tasapaksu, samaa sisältöä tarjoava ohjelmanumero molemmille vanhemmille.
Taakka meillä kaikilla on.
Oma repullinen kiviä.
Tuskin kenenkään osa on helppo.
Tärkeintä on että on olemassa yhteinen sopimus.
Perhe.
Tavoite.
Se miten ne työt jaetaan ei ole oppikirjoista opittavissa.
Se opitaan keittiönpöytien ääressä, kävelyillä, yön pimeinä tunteina käydyissä keskusteluissa.
Se opitaan elämällä.
Se opitaan luottamalla toiseen, siihen että hän haluaa sinulle puhtaasti hyvää.

Esikoinen toistaa kysymyksen.
Minä katson lasta ja vastaan “Niin me vuorottelemmekin. Juuri nyt minä olen kotona. Mutta me olemme vanhempia koko teidän pitkän elämän. Ja arvaa vain, kuka sinut vie sitten joskus kouluun, tai pelaa sinun kanssasi jalkapalloa? Me vuorottelemme, mutta meillä vuorot ovat vähän pidempiä. Mutta niinhän on tämä meidän elämäkin”

Esikoinen hymyilee.

Purskahtaa nauruun “Sitten minä voin opettaa isälle miten oikenalaista ukkikastiketta tehdään, joskus kun sinä tuletkin vasta pikkukakkosen jälkeen kotiin ja isä joutuu tekemään ruokaa. Siitä tulee jännää!”

Nauran ja pörrötän lapsen hiuksia.
Niin.
Siitä tulee jännää.

Sitten kun on aika.
Ja juuri nyt, meidän perheessä asuu maailman paras Isä.
Ja maailman paras äiti.
Huolimatta siitä mitkä meidän roolimme tässä perheessä juuri nyt ovat.
Mutta yhdessä me olemme vanhemmat.
Yhdessä me olemme perhe.

Ennen nukahtamista, pimeässä huoneessa kuuluu vielä Esikoisen ääni “Äiti, älä kuitenkaan koskaan lakkaa pesemästä pyykkiä. Sitä isä ei osaa. Eikä opi.”

Kerrankin olen samaa mieltä pienen näsäviisaan nelivuotiaani kanssa.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »