valo tunnelissa
Kävelen rivakoin askelin pihan halki kohti autoa.
Taivaalta pyryttää märkää lunta niin että vain kymmenisien minuuttia aikaisemmin töihin lähteneen Puolison jalanjäljet ovat jo peittyneet.
Auton luona huomaan Puolison putsanneen auton pahimmista lumista ja sisälläni läikähtää lämmin tunne.
Hän ei ehkä ole se maailman romanttisin Puoliso, ruusukimppuja tai kynttiläillallisia ei meidän 17 vuoden suhteeseen ole mahtunut, mutta nämä eleet, nämä ovat niitä jotka saavat minun sydämeni sykähtämään.
Muistuu mieleen se tarina Suomalaisesta miehestä joka sanoi vaimolleen tämän kysyessä vieläkö hän rakasti tätä “Johan minä sen kerran olen sinulle sanonut, kerron kyllä jos asia muuttuu. Lisäksi, sytytänhän sinulle joka ilta valon kuistille että näet tulla kotiin.”.
Lapset jäävät kerhoon ja minä kävelen kahvilaan.
Aamun tee jäähtyi kuppiin kun aloin pukemaan lapsia.
Ostan kahvilasta kupin teetä ja tuijotan ikkunasta ulos sakeaan lumipyryyn. Edessä olevan aukion keskellä on joulukuusi jonka valot loistavat aamun hämärässä.
Istun ja annan ajatusten harhailla.
Vuosi lähenee loppuaan.
Tämä kammottava vuosi, joka on niin monelle, ei vain meille, ollut niin raskas.
Mutta samalla, tai ehkä juuri sen vuoksi, ne tämän vuoden hyvät asiat ovat nousseet niin selkeinä esiin.
Ihmiset, ystävyydet, kohtaamiset.
En tiedä olenko itse ollut tänä vuonna avoimempi, pysähtynyt useammin katsomaan toisia silmiin, kuuntelemaan, mutta olen saanut tämän vuoden aikana elämääni sellaisia ihmisiä, joita en koskaan kuvitellut voivani saada.
Jo sinä hetkenä kun jouduimme lähtemään pikaisella aikataululla Suomeen, nousivat tietyt ihmiset Piilaaksossa esiin, ojensivat kätensä.
Tämän pitkän vuoden aikana heidän rohkaisevat viestinsä, kuulumisten kyselynsä, virtuaaliset halauksensa ovat pitäneet meidän siteemme tuohon Kuuman auringon laaksoon vahvoina.
Heidän ansioistaan meillä on edelleen halu palata.
Ja kaikki ne kohtaamamme ihmiset tämän nyt niin pimeän ja synkän maan kamaralla.
Kaikki ne ihmiset jotka ovat tuosta vain, kuin huomaamatta solahtaneet meidän elämään.
Tämä hämmästyttävä yhteisö jossa asumme. Tämä kuin satukirjasta repäisty puutaloidylli, jossa lapset katoavat Naapuriasuntoon leikkimään tunneiksi ja lauantai-ilta voi päättyä spontaaniin yhteiseen pizzailtaan.
Aamut jotka alkavat halauksella toiselta naapurilta pihavaahteran alla.
Pysäyttävää.
Kiitollisuus joka pursuaa lähes yli.
Hämmennys joka saa kysymään miten me olemme tämän voineet ansaita?
Kuinka elämä voikaan tarjoilla samaa aikaan niin raskaan ajan mutta kuin tueksi siinä, se antaa eteemme sellaisia ihmiskohtaamisia joiden tuoma valo tuntuu valaisevan sen pimeimmänkin hetken.
Ehkä se olen minä, ehkä minä olen oppinut paremmin pysähtymään, kuuntelemaan, olemaan läsnä.
Ehkä minä vihdoinkin olen oppinut laskemaan suojamuurini, antamaan itsestäni enemmän, pelkäämättä, että joku satuttaa tai vie minulta jotain omanarvontuntoa.
En tiedä.
Mutta sen tiedän, että minun on nykyään helppo katsoa ihmisiä silmiin, minun on helppo hymyillä. Minulla ei ole tarvetta olla mitään eikä ketään muuta kuin mitä olen.
Sen Amerikka minulle opetti. Tai tiesin minä sen jo aiemmin, mutta siellä minun oli pakko oppia näkemään että minä, Annuska, olen ihan hyvä juuri näin.
Kun ei ollut työidentiteetin suomaa suojakilpeä. Ei ollut työtä, projekteja, deadlineja joihin paeta. Oli vain minä ja arki. Lapset.
Piti tutustua ihmisiin.
Ihmisiä ei kiinnostanut mitä minä tein ennen Piilaaksoon tulemista työkseni.
He kysyivät missä mieheni on töissä.
Vain lähempien kanssa tuli puheeksi se mitä ennen on tehty, ennen kuin päädyttiin kotiäideiksi kuuman auringon laaksoon.
Siinä oli pakko oppia katsomaan itseään silmiin.
Näkemään itsensä ihan vain ihmisenä.
Ja hitaasti minä opin pitämään näkemästäni.
Hitaasti opin suoristamaan ryhtini.
Hymyilemään.
Nauramaan.
Olemaan Annuska.
Ja kun tämä vuosi alkoi, kun meidät heitettiin Suomeen tähän hämmentävään limboon, jonka päättymistä kukaan ei edelleenkään aivan varmasti osaa kertoa, minulla oli aseenani se itsevarmuus.
Tieto siitä, että Annuska on ihan hyvä tyyppi.
Ja nyt vaikka elämä on ollut oikeastaan suoraan sanottuna aika paskaa välillä, on minulla ollut kuitenkin ne kaikki ihmiset, vanhat ja uudet ympärillä.
Ajatukseni harhautuvat viime päiviin, jotenkin niiden aikana minulle on taas konkretisoitunut se miten onnekas olen, että meillä on elämässä näitä ihmisiä.
Perjantaina kun Puoliso lähti työpaikkansa pikkujouluihin jossa hän oli yötä, ajoin Turkuun, Kaliforniassa kerran tapaamani äiti oli tullut sinne lapsinen joulun viettoon.
Tapasin hänet juhlissa kaksi päivää ennenkuin meidän lentokoneemme nousi San Fransiskossa ilmaan.
Sen jälkeen olemme ystävystyneet viestein.
Silti tuntui maailman luontevimmalta viettää päivä yhdessä. Katsella miten lapset leikkivät ja nauraa yhteisille jutuille.
Kotiuduttuani laittoi naapuri viestiä ja hetken päästä hän hipsi viinipullo kainalossa tupaamme.
Valvoimme turhan myöhään, kaksi naista pimeässä joulukuun yössä.
Ne voivat tuntua niin itsestäänselvyyksiltä, niin merkityksettömiltä ja pieniltä hetkiltä, mutta sitä ne eivät koskaan ole.
Nuo kohtaamiset, kun kaksi kuplaa hetkeksi löytää saman korkeuden kellua tässä miljoonien kuplien meressä. Kun löytyy se yhteys, löytyy hetkeksi se paikka elämässä jossa on hyvä olla.
Minä olen muuttanut elämäni aikana paljon.
Olen aikuisenakin vaihtanut maita ja mantereita.
Ainoa joka on pysynyt aina samana on Puoliso ja perhe.
Ja tietyt harvat ystävät.
Mitä kauemmin elän tätä kulkurielämää, sitä enemmän arvostan ihmisiä joille yhteinen maa ja jaettu arki ei välttämättä ole se ystävyyden ainoa peruste.
Lumi jatkaa pyryttämistä, maisema peittyy täysin valkoiseen vaippaan.
Tee on jo hieman jäähtynyttä kun havahdun ottamaan mukin käteen ja juomaan.
Mietin ystävyyttä, käsitteenä.
Mietin että minulla on tämä yksi elämä. Ja tämän yhden elämän aikana minun tulisi elää niin että saavuttaisin mahdollisimman usein jonkinasteisen onnen nyanssin.
Ystävyydet, ne aidot ja oikeat ne säilyvät kyllä.
Ihan sama mihin päin maailmaa meidän tiemme vie, he eivät katoa.
Tähän minä haluan uskoa.
Avaan tietokoneen ja suljen hetkeksi silmäni.
Tämä limbo on ollut kuin yksi pimeä tunneli. Mutta onneksi minulla oli taskussa tulitikut ja matkalta löytyi kynttilöitä.
Ei, en koe että tämä on kasvattanut minua, enkä koe että tämä oli minulle tarpeen, tämä vuosi, tämä odotus ja tämä epävarmuuden kestäminen.
Mutta minä osaan arvostaa sitä miten se on näyttänyt minulle ystävyyksien voiman.
Ihmisten hyvyyden ja sen että me emme todellakaan rämmi tässä pimeydessä yksin.
Niin kuin joku vanha viisas mies joskus sanoi “Jos tunnelin päässä ei näy valoa, luo se itse.”
© all rights reserved
Annuska Dal Maso
annuska@annuskadalmaso.com
