Välitilan arki

Astun rapun ovesta ulos ja vastassa on lempeä, kostea ilma.
Hengitän syvään ja venyttelen.
Sisäpihan puihin on tullut lehdet, saniaiset niiden juurella ovat nousseet jo korkeiksi, ihan kohta ne aukeavat täysin rullaltaan ja leväyttävät vehreät lehtensä auki.
Jossain kaukana huutaa lokki ja toisaalla piipittää kuorma-auton peruutusääni.
Maanantaiaamu.
Yllättävän hyvän olon maanantaiaamu.

Nostan kävelyn hölkkään ja annan ajatusteni vaeltaa vapaina.
Meri tuoksuu, ilma on helppoa hengittää. Kenkien pieni kuluma tuntuu turhan suurena tärähdyksenä polvissa. Pitäisi hankkia uudet. Niin paljon mitä on nyt pitänyt hankkia.

Me tulimme tänne  lämpimin vaattein varustautuneena. Kaikki kesävaatteemme makaavat siististi pois pakattuina Ikean muovilaatikoissa kotona. Kalforniassa. Koska ei meidän pitänyt olla täällä katselemassa Suomen kesää. Pojille kävin ostamassa shortseja kirpputorilta. Viikonlopun kierros Käpylän kylänjuhlien yhteydessä olevalla kirpputorikadulla tuotti tulosta ja lasten sandaalitilanne on päivitetty.

Juoksen kohti kaivopuistonrantaa. Taivas on pilvessä mutta kaukana horisontissa siintää kirkas taivas. Kuin lupaus lämmöstä.
Muita juoksijoita, tuttuja kasvoja. Kolmessa kuukaudessa ehtii oppia tuntemaan ne saman aamulenkin kiertäjät.
Kesän valo, aurinko, ilman lempeys saavat ihmiset hymyilemään. Hymyilemään silkasta hymyilemisen tahdosta. Se on kaunista.
Hymyilevät ihmiset ovat kauniita.

Katselen taivaanrantaan. Yritän pitää ajatukseni tässä maassa, tämän maan kauneudessa. En halua ajatella kotia, en kypsyviä viikunoita ja luumuja puutarhassamme.
Kevät on laaksossa ohi, kukkulat muuttuvat kohta kultaisiksi.

Karistan päättäväisesti haikailun mielestäni, se vain tekee askeleeni painavaksi.
Kohta me lähdemme lomalle. Seikkailulle Kroatiaan. Maa jossa olen aina halunnut käydä. Jotain uutta jotain joka saa lapsetkin varmasti hetkeksi unohtamaan kodin ikävöinnin.

Kotona paita on liimautunut selkääni. Suihku. Puuron keitto.
Mietin päivän töitä.
Pari kokousta. Kirjoittamista.
Sitten pitää siivota, pakata. Tämä asunto pitää luovutttaa. Lähdetään ennen Kroatiaa vielä Pohjois-karjalaan.
Puolisolla on työpaikan virkistysmatka edessä. Olen läksyni oppinut enkä halua jäädä yksin lasten kanssa.
Nuo virkistysmatkat ovat olleet aina se ajankohta kun kotona on tapahtunut ne kaikkein kamalimmat asiat. Sairastumisia, onnettomuuksia. Nykyään pelkästään tieto Puolison matkoista nostaa minussa pienen levottoman värinän. Yritän tukahduttaa sitä. Varautua niin että en jää yksin vaikka mitä tapahtuisi. Olen siis siivonnut kalenterini töistä puhtaaksi tuon matkan ajaksi. Varmistanut että voin lähteä omien vanhempieni luo.

Mutta ennen sitä pitää siivota tämä asunto. Pakata taas nämä matkalaukut.
Katselen kuinka puuro kiehuu kattilassa, lisään maitoa.

Pohdin aikatauluttamista. Sitä miten nyt ensimmäistä kertaa ikinä minä ja Puoliso olemme törmäänneet aikatauluttamisen ongelmiin. Ennen lapsia me molemmat teimme töitä, oli vain minä ja hän. Jos toiselle tuli iltamenoja se harvemmin häiritsi toisen elämää suuresti. Yhteiset menot muistimme molemmat helposti.

Mutta nyt kun meillä onkin lapset, ja nyt kun minäkin olen tehnyt töitä, olemme yllättäen törmänneet hämmentäviin tilanteisiin jossa olemme molemmat buukanneet illoiksi itsellemme töitä. Ja enää se ei vain onnistukaan. Toisen pitää hoitaa lasten iltatoimet ja nukutus.

Tämä on meille uutta.
Pintaraapaisu siitä mitä muut perheet tässä vaiheessa ovat jo tottuneet tekemään rutiinilla.
Me olemme olleet etuoikeutettuja siinä että lähes puolitoistavuotta minä olen ollut lähinnä kotona, jos olen tehnyt töitä olen tehnyt ne päivällä siten että olen itse hoitanut lapsille hoitajan tai ottanut heidät mukaan.
Mutta nyt kun töitä tuleekin myös iltaisin, kun kuvauksia, seminaareja, keskusteluiltoja ja muita tapahtumia onkin useammin kuin vain kerran kuukaudessa, meidän pitääkin yllättäen ruveta sopimaan, kertomaan ja puhumaan taas siitä mitä milloinkin teemme.

Se ei ole epämiellyttävää. Se ei ole vaikeaa.
Se on vain ja ainoastaan yllättävää ja uutta meille.

Ja tämä on vasta alkua. Sen minä tiedostan erittäin vahvasti. En halua tietää millainen palapeli meillä on vielä edessä kun lapsilla alkavat koulut, harrastukset, ja minulla täysipäiväinen työ ,joka ei kuitenkaan koskaan ole sidottu virka-aikoihin.
Mutta se on sen ajan murhe. En suostu miettimään sitä nytten.
Kyllä senkin palapelin kokoamisen ohjeet löytyvät kun aika on.

Käyn herättämässä Puolisoa, silitän hänen poskeaan ja katselen suljettuja silmiä.
Joskus ennen, silloin ennen lapsia, minulla oli tapana tuoda hänelle aina aamuisin tee sänkyyn.
Lasten myötä se tapa on jäänyt. Ei siksi etten sitä enää haluaisi tehdä, vaan sen takia että heti kun lapset huomaavat Puolison olevan hereillä he alkavat hyppiä ja kiipeillä hänen päällään.

Puoliso on meistä se joka jaksaa, osaa ja haluaakin leikittää lapsia.
Hänen päällään he kiipeilevät, hänen päällään hyppivät.
Minun syliini he tulevat, minun kanssa he piirtävät ja lukevat.

Mutta minä en ole se leikkivä äiti.
Minusta ei vain ole siihen. Eikä onneksi tarvitsekaan. Olen löytänyt senkin kanssa rauhan. Minä vien lapset metsään, otan mukaan töihin, kävelen heidän kanssaan saaria ymäri, teen nuotioita, opetan tunnistamaan luonnonkukkia ja eläimiä. Mutta minä en jaksa läheteä mukaan merirosvoleikkiin, minä en jaksa olla heidän kiipelypuunsa.
Puolisolta se tulee luonnostaan. Senkin takia rakastan häntä ennemmän kuin kuuhun ja takaisin.

Ovi kolahtaa, pöydässä vielä aamupala-astiat. Ladon ne astianpesukoneeseen, hoputan lapsia pukemaan.
Minulla on kohta kokous, ennen sitä pitää viedä vielä lapset hoitoon.

Tämä asunto pitäisi siivota. Kaikki tavarat täytyisi taas pakata matkalaukkuihin.
Välitilan aikana on kertynyt kassillinen vaatteita jotka ovat jääneet Kuopukselle pieneksi. Siitä huomaa ajan kulun.
Elämämme on kolmessa matkalaukussa. Yksi täynnä leluja, toisessa lasten vaatteet toisessa minun ja Puolison.
Omalla tavallaan tämä on ollut myöskin puhdistavaa.
Huomata että pärjää näin vähällä.

Mutta kolmeen kuukauteen emme ole viettäneet kokonaista päivää kotona. Emme oikeastaan edes puolikasta.
Näihin kerrostalon neliöihin ei vain mahdu. Ei vaikka ulkona sataisi kissoja ja koiria.
Ulos täytyy lähteä. Jonnekin.
Parhaiten päivät sujuvat jos pakkaan aamuisin lounaan mukaan ja olemme ulkona tai ainakin poissa kotoa koko päivän.

Viikonloppuisinkin se on tullut tavaksi.
Olla ulkona koko päivän. Aamusta iltaan. Kahdestaan se on helppoa. Voi välillä antaa ajatusten harhautua, katsella merta, katsella lintuja.
Olla vain.
Yksin se on asteen verran raskaampaa.
Jatkuva varuillaan olo. Jatkuvan vahtiminen. Jatkuva tekemisen keksiminen.
Vaikka tekemisen keksiminen on kyllä vähentynyt. Nyt kun otin vastaan erilaisia töitä.
Nyt on enemmän kyse siitä miten tunnit saisi päivässä riittämään kaikkeen mitä haluaisi ja pitäisi tehdä.
On tullut niitä hetkiä kun pitääkin laittaa Puolisolle viestiä että käy sinä kaupassa, minä en ehdi.
Olen ajatellut että nyt on hyvä hetki tehdä taas enemmän töitä. Muistuttaa omasta olemassaolostaan. Pitää jalka ovien välissä.
Hymyillä ja kertoa että täällä minä olen, vaikka välillä katoankin toiselle mantereelle.

Päivä soljuu eteenpäin.
Töitä, lounasta ystävän kanssa.
Ulkona tuulee, silti aurinko lämmittää niin että voi olla t-paidassa.

Ihmiset hymyilevät minulle kadulla. Pysähdyn katsomaan itseäni näyteikkunasta, miksi ne minulle hymyilee? Onko minulla naamassa jotain, ehkä vessapaperia housuissa. Mutta ehkä se on vain kevät. Tämä valo. Tämä maa.
Tämän maan kauneus asuu ristiriidoissa.
Vastakohdissa.
Niin pimeä ja synkeä talvisin. Niin valoisa ja lämminsydäminen kesäisin.
Kuin eri planeetoilta.

Kotona pakkaan matkalaukkuja. Kuulen omat ajatukseni. Se on harvinaista. Äitini mainitsi että se oli se jonka hän muistaa kirjoittaneensa ylös päiväkirjaansa aikana kun me lapset olimme pieniä “kaipaan aikaa jolloin kuulisin edes omat ajautukseni”.

Tuijotan ikkunasta ulos ja ymmärrän mitä hän tarkoittaa.
Jossain joku soittaa huilua.
Kohta lapset tulevat kotiin.
Alkaa iltahulina.
Elämän makuinen elämä.
Sitä tämä on.

Kunhan välillä muistaa hengittää. Kunhan välillä saa tilaisuuden hengittää.
Aurinko tuskin laskee. Yöt ovat valoisia. Päivissä tunnit eivät riitä kaikkeen, mutta senkin kanssa on löydettävä rauha.
On pystyttävä löytämään ne tärkeimmät asiat.
Tehtävä ne.
Elämä hoitaa loput.
Sen minä toivon saavuttavani nyt, sen hetkessä olemisen taidon.
Toivon että tätä loppu välitilaa leimaisi ahdistuksen, ikävän ja surumielisyyden sijaan lämpö, onni ja ilo.
Yritän nähdä päivien kauneuden.
Tämän pienen perheen yhdessäolemisen kauneuden.
Yritän muistaa että täällä minä saan hetkiä jolloin kuulen nämä omat ajatukseni.
Yritän muistaa että täällä on valo.
Kuuma, laakea aurinko, se joka värjää kukkulat kultaisiksi ja säveltää kaskaiden yölaulun, se joka lämmittää ihon kauniiksi suudella, se joka hyväilee poskiamme vielä myöhään syksyllä, se odottaa kyllä.

Minä yritän, luvata en voi, mutta minä yritän muistaa ja nauttia tämän Pohjolan jylhästä kauneudesta. Oikeudesta olla täällä nyt.

Oikeudesta elää ja hengittää.

Kuvat ovat viikonlopun retkestämme Uutelaan.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com