Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Vähemmän leluja, enemmän mielikuvitusta

06.01.2020

Loman viimeinen päivä.
Huomenna alkaa arki. Lapset kouluun (tai siis Esikouluun ja päiväkotiin, mutta koska tämä koko kuvio hämmentää lapsia niin puhumme siitä vain kouluna), Puoliso töihin. Minullakin vihdoinkin taas aikaa pistää iso vaihde silmään töidenhaun ja olemassa olevien freelanceprojektien pyörittämisessä.
En tiedä olenko valmis. Tavallaan olen valmiimpi kuin koskaan, toisaalta taas, voiko johonkin mitä ei tiedä olla valmis? Tai toisaalta olla olematta?


Poskilla hehkuu vielä ulkoilman tuoma raikas viileys. Vaelsin lasten kanssa lähes kaksi tuntia merenrantaa ja lähipuistoa pitkin. Se on ihan tuossa, lähes takapihalla: meri, metsä ja kallio. 

Ystävät kyselevät etsimmekö tietoisesti kodin meren läheltä, minun rakkauteni tähden? Ei, se vain oli sattumaa, sattumaa joka tuntui sinetöivän osaltaan sitä miksi juuri tähän maailmankoloon tuntui hyvältä idealta asettua nyt ainakin alkuun.


Kuukausi sitten lähdimme Kaliforniasta. Hyvästelimme ystävät ja tutut paikat, kodin ja kaiken joka teki siitä talosta ja ympäristöstä kodin. Neljä vuotta palasimme matkoiltamme siihen pisteeseen maailmassa, neljä vuotta kaikki polut johtivat lopulta tuohon Palo Altossa sijaitsevan lähiön matalaan puiseen taloon.
Ja kuukausi sitten me jatkoimme matkaa.
Nyt on takana pitkä, perhetäyteinen joulu  ja edessä jotain aivan uutta. 


Lastenhuone tuntuu tyhjältä. Vanhempieni vintiltä raahatut pahvilaatikot on lähes tyhjennetty. Suurin osa niistä joissa luki päällä “lasten leluja” siirtyivät samantein takaisin varastoon mistä ne lähtevät kierrätykseen. Toisille lapsille, toisille 1-3vuotiaille.
Kun me neljä vuotta sitten pakkasimme omakotitalon sisällön pahvilaatikoihin, kuvittelimme me tulevamme takaisin jo kahden vuoden päästä. Ehkä me myös jätimme silloin vielä auki kysymyksen siitä haluammeko lisää lapsia. Siksi säästimme kaikki lelut. Puruleluja myöten.

Kun kontti aikanaan saapuu, löytyvät sieltä lasten rakkaimmat lelut. Legot, pehmot ja kirjat.
Hyvin vähän mitään muuta. Suuri osa Kalifornian leluista lähti muille lapsille. Emme nähneet tarpeelliseksi laivata niitä yli atlantin.


Mitä vähemmän lapsilla on tavaraa, sitä rikkaampi heidän mielikuvituksensa on. Asia jonka oikeastaan tiedän, mutta joka kerta kun näen sen silmieni edessä todentuvan hämmästyn miten helppoa se on unohtaa.
Pahvilaatikoista rakentui linnake rappusten alaiseen koloon, pelkät kynät ja paperit tuntuvat tuovan tuntien ilon. Joululahjaksi saatua legorobottia on pyöritelty nyt satoja kertoja edestakaisin.

Teimme sisarustemme kanssa sopimuksen, että emme antaisi kaikki kaikille lapsille erikseen joululahjoja. Serkuksia on nyt jo kymmenen. Ja meitä sisaruksia kuusi. Jos siis jokainen joutuisi hankkimaan jokaiselle lahjoja, kasa olisi järjetön. Järjetön sanan varsinaisessa merkityksessään.  Päädyimme siis ostamaan yhteisesti kaikki sisraukset aina kunkin toisen sisrauksen kaikille lapsille yhteisen lahjan. Systeemi toimi loistavasti. Lahjapino pysyi pienenä ja rahallinen panostus oli täysin hallittavissa vaikka ihmismäärä olikin suuri.


Huomio jonka tein, oli sama jonka tein kun en tänä jouluna olosuhteiden pakosta väsnyyttäkään lapsille sellaista ylitsepursuavaa joulukalenteria johon olisin paketoinut joka päivälle molemmille lapsille jonkun pienen lahjan. Ajattelin lasten kiukuttelevan pelkistä paperikalentereista.
Mutta mitä vielä. He olivat täysin tyytyväisiä ja onnellisia kaapin perältä kaivamiini vuosia vanhoihin kuvakalentereihin.
Jouluna lapsemme saivat molemmat omat yöpaidat, yhteisen legorobotin, yhteisen kirjan, lautapelin, pokemon pehomon ja pokemon kortteja. Tämä siis koko suvun joulussa jossa kaikki antoivat jotain. Valtavan määrän siis ainakin heidän mielestään. Kukaan ei valittanut lahjojen vähyydestä, kukaan ei kitissyt ettei saanut mitä halusi.
Tuntui lähes kliseisesti siltä, että mitä vähemmän lahjoja lapsilla oli, sitä tyytyväisempiä he olivat. Aivan kuin hekin olisivat nauttineet ennen kaikkea seurasta ja joulu tuntui koostuvan enemmän pulkkamäestä ja ninjaleikeistä kuin lahjapinoista.


Sen tähden en ole nytkään ajatellut täyttää lastenhuonetta lelumäärällä. Kyllä sitä roinaa sinne ehtii kertyä, siitä olen aivan varma. Mutta sen sijaan, että ostelisin nyt kaikkien poisannettujen tilalle uusia asioita, ajattelin aktiivisesti tarkkailla tarvitsevatko lapsemme ihan oikeasti jotain.

Tulevaisuudessa lapset viettävät arkipäivät koulussa/päiväkodissa. Kotona oleminen on huomattavasti vähäisempää kuin mitä se on ollut koskaan aikaisemmin. Viikonloppuisin meillä on ajatuksena jatkaa retkeilyä ja ulkoilua niin paljon kuin mahdollista.
Legoja meille on kerääntynty litratolkulla, kunhan ne joskus saapuvat kontin mukana tänne, uskon niistä olevan iloa viikoiksi ja viikoiksi eteenpäin.


Ei, minä en konmarita, enkä ajatellut karsia kotiamme tyhjäksi. Ei minusta ole siihen. Rakastan liikaa historiaa jotka esineet kantavat mukanaan. Mutta maltillisuutta, sitä minä haluan harrastaa. Tarkoin harkittua perusteltua sille miksi jotakin uutta tavaraa tarvitaan.
Ja tavaroiden sijaan, haluan keskittyä yhä enemmän ihmisiin ja ystävyyksiin.
Saada iloa ulkoilusta, retkeilystä ja Suomen tarjoamista kirjastopalveluista ja museoista.

Katsellaan sitten vuoden päästä millaisen tavaramäärän seasta pyörittelen silmiäni kun muistan tämän postauksen. Mutta tavoitteita täytyy olla. Eikö niin? Kuten lapsilla on tapana varmistaa kerrottuaan ajatuksensa tilanteesta ääneen. 


Lapset rymistelevät sisälle, kuraisina ja hiekkaisina, havahduttaen minut tavaramääräajatuksistani.
Helsingin talvi ei ota tullakseen. Mutta silläkään ei tunnu juuri nyt olevan väliä lapsille, juuri nyt kaikki on uutta ja sitä kautta kiehtovaa.
Ja olohuoneessa odottaa pino papereita ja tussit. Shakkilautakin odottaa pelaajia.
Iltapäivä pelastettu.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com


 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »