Uusi, helpompi arki
Korvanapeissa laulaa Tracy Chapman, sormeni soljuvat näppäimistöä pitkin ja kissa kehrää sylissäni. Ulkona maa on valkea ja jostain kaukaa kuuluu pihan lasten riemunkiljahdukset heidän laskiessa taloyhtiön mäkeä pulkalla. Omat lapsemme istuvat selkäni takana sängyllä ja lukevat yhdessä joululahjaksi saamaansa NinjaGo kirjaa.
Jottei eteenne maalautuisi liian idyllinen kuva, kerrottakoon myös että työpöytäni on sotkuinen, lasten neuvolakortit, kaksi eri näppäimistöä, lukuisat johdot ja ainakin kahdet eri korvanapit seikkailevat papereiden ja muistinpanojen seassa. Pyöränpumppu lepää sulassa sovussa penaalin ja seinältä tippuneiden valokuvien seassa.
Lapset eivät istu idyllisesti pedatun sängyn päällä vaan petaamttaomalle sängylle on levitettynä tärkeiden papereiden kansioita, lasten puuhakirjoja. Jostain tyynyjen ja peittojen sekamelskasta pilkistää Puolison paita.
Tästä huolimatta, tai kenties juuri tämän tähden, oloni on levollinen. Koronavuosi, loma tai ehkä ihan vain kaikki elämä ovat saaneet minut vihdoinkin tyytymään tähän kaiken keskeneräisyyteen.
Olen oppinut yhä useammin pysähtymään ja näkemään siivoamattoman kodin ohitse sen tärkeimmän: lämmön ja hyvyyden mitä tämä perhe pitää sisällään.
Muutto Suomeen on mahdollistanut meille perheenä askeleita, joita moni muu pitää itsestään selvyytenä. Meille ne kuitenkin ovat olleet sellaisia edistysharppauksia, ettemme uskaltaneet niistä aikaisemmin edes haaveilla.
Jo keväällä lapset alkoivat leikkiä itsenäisesti pihalla, ilman meidän aikuisten läsnäoloa. Se oli meille suuri muutos. Elämä muuttui kertalaakista kun lasten ulkoilu saattoikin ainaisen aktiivisen johonkin lähtemisen sijaan olla sitä, että pihan lapset hakivatkin heidät ovelta leikkimään. Rivitalokotimme sijaitseminen lintukotomaisesti kerrostalojen sisäpihalla mahdollistaa lapsille korttelin kokoisen sisäpihan ilman pelkoa autoista tai tien ylityksistä.
Ja nyt tänä syksynä olemme uskaltaneet jättää lapset lyhyiksi hetkiksi kahdestaan kotiin kun olemme käyneet hoitamassa asioita yhdessä Puolison kanssa. Tämä on itsenäisyyttä, johon minä en ole tottunut. Aivan kuin se vapaus, että voin tehdä pitkiä, jopa 1,5 tunnin kävelylenkkejä viikonloppuisin, yksin. Yleensä lapset ovat tuon ajan ulkona ja Puoliso puuhaa kotona jotain itsekseen. Aika ei siis ole poissa perheeltä tai toisiltamme, mutta se on omaa aikaa. Se on uusi vaihe meidän perheessämme.
Ylipäätään koen meidän siirtyneen siihen paljon kehuttuun ikään, kun lasten kanssa voi keskustella ja jopa neuvotella asioista. Edelleen minä ja Puoliso päätämme asioista, mutta lapsia kuunnellaan paljossa. Ja jos he osaavat perustella asioita tarpeeksi hyvin, me myös saatamme pyörtää aiemmin tekemäämme päätökset lasten mielen mukaan.
Kyllä meillä edellee kiukutaan, riidellään ja puhistaan. Ei hätää. Emme me ole muuttumassa miksikään tv sarjasta tutuksi idylliseksi ydinperheeksi, joka herää hymyillen kertoen toisilleen rakastavansa elämää. Meillä on aamuisin aamupalapöydässä edelleen äreä Puoliso, hiukset pystyssä, vaitonaisena ja ärähtelevänä, yhtä aamuäreä Kuopus valittaa joka aamu ettei tiedä mitä söisi aamupalaksi ja päätyy lopulta kuitenkin joka ikinen aamu syömään kaurahiutaleita kauramaidolla. Esikoinen taas nousee aikaisin, kuten minäkin ja haluaa pelata shakkia ilman lautaa, pään sisällä, kuten hän sen muotoilee. Minä en kykene siihen vaan luen hänelle sen sijaan ääneen päivän uutisia ja haikailen metsäretkien telttaöiden perään.
Säännöllisin väliajoin hermostun sotkuiseen kotiimem ja pakotan koko perheen siivoamaan kanssani. Keväällä palkkasin siivoojan käymään kaksi kertaa kuukaudessa, kunnes totesin säästäväni ne rahat mieluummin uutta autoa tai asuntoa varten. Sen jälkeen en ole ehkä siivonnut lainkaan useammin, mutta olen opetellut sietämään ajoittain sotkuista kotia jossa jalkapallovarusteet lojuvat pitkin eteistä ja tekonurmen palasia löytyy sängystäkin.
Mutta kun muistan vuodenkin takaista elämää huomaan jotuvani neuvottelemaan yhä harvemmin lasten kanssa perusasioista. He pesevät hampaat ja pukevat yöpaidat suihkun jälkeen ilman protestia. Kuopus pyytää itse ihoansa rasvattavan, häntä ei tarvitse huudon kautta pakottaa siihen talven kuivattaessa atooppisen ihon laikuille.
Vaatteiden kanssa toki neuvottelemme, suostuttelemme ja yritämme ymmärtää. Mutta yhä useammin silloinkin Kuopus puhuu ja kertoo mikä ei sovi, huutoa meidän perheessä on jo paljon vähemmän kuin mitä sitä oli vuosi sitten.
Kun ennen joulua tiesin minulla olevan edessä valtavan stressaava kolmiviikoinen työjakso, saatoin kertoa siitä kotona illallispöydässä. Ja lapset ymmärsivät ja muistivat sen. Esikoinen kysyi useamman kerran ehdinkö lukea iltasadun vai joudunko tekemään töitä. Valitsin aina iltasadun, se oli asia josta en tinkinyt.
Jos tämä uusi elämänvaihe, tämä lasten vuoden verran kasvaminen, on tuonut mukanaan sotkuisemman kodin, hieman entisestäänkin rennomman ilmapiirin ja itsenäisemmät lapset, on se tuonut myös tullessaan sen aiheen kun Esikoinen ei oikein haluaisi että halaan häntä julkisesti saati sitten pussaan poskelle. Se on tuonut mukanaan myös sen tosiasian, etten tiedä lasten päivien kulusta aina välttämättä läheskään kaikkea, enkä aina tiedä edes heidän ystäviensä nimiä.
Se on omanlaistaan luopumista, vanhemmuus. Täällä Suomessa se tapahtuu ehkä tavallaan hieman nopeammin kuin monessa muussa maassa. Osin yhteiskuntarakenteen tuomana pienenä pakkona, osin siksi että lapsella on mahdollisuus itsenäistyä nopeammin.
Älkää käsittäkö väärin, meidän lapsemme ovat kaukana oikeasti itsenäisestä ihmisestä. He tarvitsevat meitä vielä päivittäin ja se tulee jatkumaan vielä pitkään. Mutta verrattuna siihen elämään mitä vietimme ennen paluutamem tänne, he ovat nyt itsenäisempiä kuin koskaan. Heillä on enemmän omaa elämää kuin mitä heillä on ollut koskaan aikaisemmin.
Ja jos tämän kaiken hinta on se, että kotimme on sotkuinen koska me molemmat vanhemat teemme töitä emmekä aina ehdi siivota, niin olkoon se koti sotkuinen. Nämä hyvät ja kauniit hetket elämässä eivät katso ovatko sängyt pedattu tai työpöydät siivottu.
© all rights reserved
Annuska Dal Maso
annuska@annuskadalmaso.com
