Uusi alku – Suomen ihmeitä Helsingin lähiössä

Kiedon toppatakin ympärilleni ja hipsin puukengissä sisäpihamme halki pyykkituvalle. Kello lähenee yhdeksää illalla, poskeni hehkuvat vielä hieman saunasta ja vatsani on täynnä spagettia. Puoliso laittaa pienen kotimme yläkerrassa lapsia nukkumaan.
Maa on märkä ja paljas, tuuli kuljettaa pilviä puolikuun edestä vinhaa vauhtia. Lähiö lepää hiljaisena ympärilläni.  Pyykituvassa pyörii vain yksinäinen kuivausrumpu, pesukoneet ovat jo poissa käytöstä, säntillisesti kuten ohjeissa sanotaan.
Kirjaan asuntomme numeron sunnuntai-iltapäivän kohtaan varauskalenteriin.

Saavuimme keskiviikkona Helsinkiin. Puoliso matkusti maan halki lasten kanssa junalla, minä ajoin kolmannen muuttokuormamme vuokrapakettiautolla samana päivänä. Ajaessani tänne itkin hieman. Suomeen asettumisen realiteetit tuntuivat siinä niiden kuuden tunnin aikana hyökyvän ylitseni suurempin aaltoina kuin kertaakaan aikaisemmin. Tiedän kaiken järjestyvän, mutta itkin ehkä ensimmäistä kertaa oikeasti kaikkea sitä mitä jätimme taaksemme. Ihmisiä, ystäviä, luontoa, elämää laaksossa.

Arkemme Helsingin lähiössä on nyt alkanut.

Jollain tapaa tämä kaikki on niin tuttua, samalla niin totaalisen uutta ja outoa.
En ole asunut näin kaupunkimaisessa  ympäristössä sitten vuoden 2005, kun asuimme Kruunuhaassa Puolison kanssa. Lontoossa, tuossa jättimäisessä kaupungissakin, me asuimme lopulta aina hieman syrjemmässä, tai ainakin jossain muun kaltaisissa taloissa kuin rivitaloissa.

Kuitenkin samaan aikaan kun matalalla roikkuvat pilvet, tammikuinen harmaus ja hyinen viima tuntuvat hieman surumielisiltä, en voi olla ajattelematta, että juuri tähän elämäntilanteeseen tämä paikka tuntuu olevan juuri oikea. Tämä paikka Helsingissä jossa elämme niin lähellä palveluita, mutta samalla niin lähellä luontoa. Kotimme kävelymatka päästä lähes kaikesta; kirjastosta, kaupoista, metrosta, bussista. Julkisilla liikennevälineillä pääsee lähes kaikkialle nopeasti. Ja samalla tämä paikka on niin lähellä luontoa. Kolmen minuutin päässä on meri. Korttelin päässä kalliot ja metsä. 

Elämän aloittaminen tuntuu tietyllä tavalla lempeämmältä kun perusasioista pitää huolen taloyhtiö. On roskahuoneet, ei tarvitse itse solmia jätesopimuksia, ei tarvitse huolehtia siitä onko kodissa pesukone, astianpesukonekin asennetiin joulun aikaan huoltoyhtiön toimesta eikä kukaan vaatinut meidän läsnäoloamme siihen. Pyykkituvan kaksi isoa konetta pesevät pyykit ja kuivausrumpu kuivaa.

Oma sauna tuntuu luksukselta usean saunattoman vuoden jälkeen.
Naapureiden elämän ääniin pitää taas tottua. Onneksi asuntomme on rivitalon päädyssä, näin ollen on vain yksi seinänaapuri. Kuuden omakotitalo vuoden jälkeen yritämme myös muistuttaa itseämme siitä, että nyt on naapurit, joiden olohuoneeseen meidän pyörremyrskyperheemme äänet kuuluvat.

Tavallaan kaipaan puutaloa, sitä omaa ajan tuomaa patinaa joka niitä usein leimaa. Sitä ikuista vetoa lattiatasossa ja nitiseviä nurkkia. On outoa totutella nukkumaan alusvaatteisillaan talvikuukausina, ja tuntea öisin vessassa lattialämmitys jalkojen alla.
Kuiva huoneilma ja tuulikaappi ovat edelleen minulle asioita jotka hymyilyttävät monta kertaa päivässä.

Kun naapurin lapset tulivat eilen aamulla kysymään meidän lapsilta ovatko he uusia ja tykkäävätkö pokemon korteista, sydämessäni läikähti. Ja kun samaiset lapset tänään ilmaantuivat ovemme taakse tuomaan lapsille tervetuliaislahjana paperiin käärimiään pokemonkortteja, hymyilin niin että poskilihaksiin lähes sattui.

Voi olla, että törmään vielä ynseyteen, mutta juuri nyt elän ehkä jonkinlaista kuherruskuukautta, minua ei tunnu häiritsevän kaupan kassan vaikeneminen eikä vastaankävelevien ihmisten maahan painetut katseet.
Huomaan kuitenkin yhä useamman katsovan silmiin ja kaupan kassankin hymyilevän kun kiitän.
Huomaan miten kynnys soitella byrokraattisten ongelmien ratkaisemiseki tuntuu vähemmän suurelta tehtävältä kuin ulkomailla eläessä.

Lähtiessämme Pohjois-Karjalasta Helsinkiin huomasin miten passien mukanaolo tuntui vähäemmän tärkeältä asialta. En tarkistanut niiden sijaintia repustani kolmea kertaa ennen talosta poistumista, huomasin etten stressannut niiden ja samalla viisumeiden katoamista kertaakaan. Miksi olisinkaan? Nyt meidän oikeutemme tässä maassa olemiseen, tänne pääsemiseen ei perustu enää siihen yhteen paperilappuseen. 

Huomaan, etten tarkastele omaa vointiani, en kuuntele lasteni yskiä enää samalla ahdistuksensekaisella korvalla. Ei tarvitse enää ensimmäiseksi miettiä korvaako vakuutus jos onkin jotain vakavaa kyseessä. Ei tarvitse pohtia voidaanko matkustaa Lappiin, koska sitten olemme oman vakuutuspiirimme ulkopuolella ja lasku on sen mukainen jos jotain käykin.

Elämä tuntuu niin moninverroin helpommalta.
Lasten päiväkodista muistutetaan kouluhauista, se byrokratia meillä toki on edessä. Mutta sekin tuntuu helpommalta, kiitos väestörekisterikeskuksen.
Tänään muistin myös ettei minun enää tarvitse huolehtia lasten lounaista, aamupalatkin heille on tarvittaessa tarjolla päiväkodissa ja esikoulussa.

Uimahallit, julkinen liikenne, halpa ruoka, sosiaalinen turvaverkko… voisin jatkaa positiivisten asioiden listaa loputtomiin.
Vuodet muualla muistuttavat aina tästä samasta asiasta, siitä miten hyvin asiat tässä maassa ovatkaan. Muistan tämän saman tunteen Englannista paluun jälkeisinä vuosina. Silloin en turtunut kaikkeen neljässä vuodessa, toivon nyt että kun olen asunut yhteensä yli 11 vuotta ulkomailla, en koskaan unohda miten etuoikeutettu jokainen aikuinen ja lapsi onkaan saadessaan elää tässä maassa.

Istun nyt tässä suomalaisen rivitaloasuntomme keittiönpöydän ääressä. Edessäni palavat tuikkukynttilät iittalan tuikkulaseissa ja niiden vieressä on Vallilan ruokatabletit. Toisaalta kaikkialla muualla meitä ympäröivät muisot maailmalta, teekannu Marokosta, vedenkeitin Englannista, lasipurkki berliinistä, tyynynpäällinen intian ajoilta. Joskus kuukauden päästä näihin eletyn elämän muistoihin sekoittuvat muistomme Amerikan ajoilta. Kun konttimme saapuu ja sieltä purkautuvat antiikkipöytämme laaksosta, simpukat Half Moon Bayn rannoilta, taulut ja valokuvamuistot ystävien kanssa vietetyistä retkistä ja hetkistä.

Elämä on tässä ja nyt, kuitenkaan unohtamatta sitä mitä se oli eilen jossain toisaalla.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com