Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Työelämä teki minusta paremman vanhemman

20.10.2020

Vuodet kotiäitinä opettivat paljon. Kuitenkin vasta palattuani työelämään, koen voivani olla oikeasti paras mahdollinen vanhempi lapsilleni.

“Sinä et kyllä nykyään enää hermostu kovin usein”, toteaa Esikoinen takapenkiltä kun olemme ajamassa kohti urheiluhallia Parkour harjoituksiin. Naurahdan ja kysyn mitä hän tarkoittaa.
Lapsi tarkentaa, että ennen sanoin paljon nopeammin tiukasti kun Kuopus ulisi jotain asiaa, nykyään jaksan kuunnella sitä ulinaa lähes loputtomiin ja korkeintaan jossain välissä sanon, että nyt riittää, mutta en Esikoisen mukaan enää samalla tavalla korota ääntäni.

Lapsella on tarkka huomiokyky. Eikä hän ole väärässä. Olen nykyään pitkäpinnainen. Uskallan väittää, etten ollut aikaisemminkaan erityisen lyhytpinnainen, mutta herkemmin kyllä korotin hieman ääntäni tai ärähdin lapselle jos turhasta karjuminen tai muutoin päivittäin haastavat tilanteet uhkasivat mennä totaalisen yli, kuten ne usein uhkaavat ellei niihin puutu.

Olisi ihanaa jos voisin väittää kasvaneeni äitinä ja vanhempana siihen pisteeseen, että en enää hermostu. Olisi ihanaa jos voisin sanoa oppineeni pitkäpinnaiseksi äidiksi sen takia, että olen ymmärtänyt sen tärkeyden.
Se olisi kuitenkin vain osa totuutta.


Totta on, että vuodet Piilaaksossa lasten kanssa koulivat minusta paremman vanhemman, aivan varmasti. Se, että vietin lasten kanssa 24/7 opetti minut ymmärtämään heitä tasolla, jota en varmasti muutoin olisi saavuttanut. On myös totta, että opin ymmärtämään rauhallisuuden ja positiivisen kasvatuksen suuren merkityksen aihetta todella intensiivisesti opiskelemalla ja opettamalla muita lapsia Kuopuksen koulun yhteydessä.

Mutta ei minusta ole mitenkään yhtä äkkiä kuoritunut jotain zen äitiä, joka ei hermostu koskaan ja joka osaa nähdä kaiken positiivisen kautta ja ehdottaa lapselle ratkaisua kiellon sijaan. Kyllä minussa edelleen asuu se tulisielu, joka osaa kiihtyä nollasta sataan jos jokin tilanne oikeasti menee täysin yli.

Ei minua myöskään ole lakanneet rasittamasta lasten valitus, ulina tai keskinäinen riitely. En ole löytänyt itsestäni mitään taikanappia jota painamalla saisin kaikki tunteet nolattua kun lapset tappelevat takapenkillä kuuden tunnin ajomatkan aikana ja Kuopus huutaa kolmatta kertaa tunnin siisään haluavansa päästä pissalle.

Suurin syy nykyiseen rauhallisuuteeni on paluuni työelämään. Kuulostaa aika karulta. Varsinkin ihmisen suusta, joka juurikin Piilaakson kotiäiti vuosina ymmärsi vihdoinkin, ettei työ määritä ihmistä eikä identiteetti rakennu työn ympärille. Kun tein vain freelancertyötä ja muutoin työni oli huolehtia lapsista ja kodista, opin arvostamaan itseäni ihmisenä, en työntekijänä. Keräsin ympärilleni myös ihmisiä, joiden taustoista en välittänyt, välitin ihmisistä heidän luonteensa takia.


Nyt olen ollut seitsemän kuukautta takaisin täysipäiväisessä työelämässä ja tässä minä nyt urheilutalon aulassa kirjotan teille juuri sen tehneen minusta paremman ja rauhallisemman äidin. Ei kaikki ne opinnot, kaikki ne vuodet kotona lasten kanssa tai ne tuhannet ja tuhannet yhdessä vietetyt tunnit.

En oikeastaan väitä, että rauhallisuuteni perustuu ainoastaan töihinpaluuseen.
Uskon vakaasti kaikkien niiden vuosien, jotka sain olla kotona lasten kanssa ja seurata heidän kasvuaan aitiopaikalta, johon harva lopulta pääsee, olleen edelleen yksi tärkeimmistä syistä miksi olen juuri nyt mielestäni hyvä vanhempi.
Väitän myös, että intensiivinen kasvatuksen opiskelu kantaa nykyään hedelmää ja minulla on työkalupakissani kymmenkertainen määrä erilaisia toimintamalleja, joihin voin nojata haastavan tilanteen sattuessa lapsen kanssa eteeni.

Mutta, jotta kaikki nämä edellä mainitut asiat ihan oikeasti pääsisivät oikeuksiinsa, tarvitsin minä sitten kuitenkin hieman etäisyyttä kotiin ja tuohon hyvin, hyvin intensiiviseen vanhemmuusaikaan. Tarvitsin sen oman työn. Oman ajan, kun saan ajatella asioita, jotka eivät liity lapsiin, ruokaan tai kodin siisteyteen. Kun saan olla luova sellaisessa viitekehyksessä, jonka koen tekevän hyvää suuressa mittakaavassa.


Arvostan edelleen kotiäitejä todella paljon. Enkä kadu yhtäkään vuotta, jotka itse vietin kotona lasten kanssa. Amerikassa yhteiskunta myöskin pyörii siten, että tietynlaista vanhemmutta voi olla vaikea toteuttaa ellei toinen vanhemmista ole kotona. Tämä oli yksi syy palata Suomeen.
Koska minä halusin omalta elämältä myös jotain muuta.
En siksi, etten arvostaisi sitä mitä kotona olemisella saa aikaan. Vaan siksi, että tiesin jo kauan, että olisin parempi vanhempi jos saisin hieman etäisyyttä ajoittain siihen kaikkeen, joka oli usean vuoden ajan minun lähes koko elämäni sisältö.

Nyt kun saan viettää päivät itselleni haastavien asioiden parissa, tehdä työtä, jonka koen merkitykselliseksi ja tärkeäksi, huomaan pystyväni aivan eri tavalla kuuntelemaan lapsia, olemaan läsnä ja antamaan heille huomiota. Jaksan paremmin heidän kiukutteluaan tai uhmaamistaan, jaksan keskustella ja perustella syitä miksi ulos pitää pukea useampi kerros vaatetta tai miksi Sirkus Akrobatian jälkeen ei mennä kahvilaan vaan kotiin syömään.

Kuulen usein vanhempien sanovan heidän olevan parempia vanhempia kun he pääsevät ajoittain pois lastensa luota, töihin, omiin harrastuksiin, elämään omaa elämää. Ymmärrän heitä ja olen samaa mieltä. Minä olen parempi vanhempi nyt kun saan tehdä täysipainoisesti työtä, jonka koen merkitykselliseksi.


Teinhän minä töitä myös niinä vuosina kun olin lasten kanssa kotona se on aivan totta. Mutta silloin työni oli ripoteltuna pitkin päivää. Muutama tunti siellä toinen täällä. Liian usein myöhään illalla piti vielä kirjoittaa ja käsitellä kuvia joiden deadlinet paukkuivat armottomasti.

Se teenkö töitä freelancerina vai palkollisena ei ole minulle se avainkysymys. Minulle ratkaisevaa on saada tehdä jotain muuta kuin kotiin ja lapsiin liittyvää. Pitkään koin siitä huonoa omaatuntoa. Ajattelin, että usen kotiäiti vuoden jälkeen minun tulisi haikailla niitä vuosia ja ajatella sen olleeni elämäni parasta aikaa.

Nuo vuodet ovat kieltämättä olleet elämässäni todella, todella hyvää aikaa. Osittain varmaan parasta. Ne olivat kuitenkin myös erittäin raskaita vuosia. Kotiäitiys oli työtä, jota ei voinut jättää työpaikalle tai lopettaa kello 16. Kotiäitiys kulki mukana koko ajan. Amerikkalaisen koulun velvoitteet olivat suoraan pois lapselta, jos niitä ei suorittanut ja harvoin lapset antoivat mahdollisuuden vanua puoliteholla näyttöpäätteen ääressä aamuina kun olisi väsyttänyt liikaa voidakseen olla tehokas.

Vaikka korona ja sen tuomat lieveilmiöt sosiaalisine rajoitteineen ovat hidastaneet meidän kotiutumista ja paluumme konkreettisia puolia, on silti todettava kuluneiden 10 kuukauden olleen tietyllä tapaa silti merkittäviä. Koen saaneeni pala palalta takaisin myös sitä Annuskaa, joka minä olin ennen Piilaaksoon menoa. Ajattelin aluksi etten halua häntä takaisin.
Tuo Annuska oli nimittäin hyvin työkeskeinen ja identifioi itsensä vahvasti työnsä kautta. Hänelle ei riittänyt mikään. Koko maailma piti pelastaa. Mieluiten jo eilen.


Tuota Annuskaa en kaipaa. Eikä hän kurkistakaan nyt olkani takaa, ei pelkoa. Mutta huomaan, että olen löytänyt taas sen ihmisen, jolla on pitkä pinna ja kaistaa muullekin kuin vain lasten koulunkäynnille ja tunteiden sanoittamiselle.
Olen löytänyt itsestäni myös taas kyvyn priorisoida asioita, ja kokea tekeväni aidosti hyvää heikoimassa asemassa olevien hyväksi. Huono omatuntoni omasta hyväosaisuudestani on hiljaisempi kuin vuosiin. Tämä kaikki heijastuu vanhemmuuteeni. Se heijastuu varmasti myös positiivisesti parisuhteeseen ja mahdollisesti heijastuisi ystävyysuhteisiin. (Koronan tähden niitä on kovin vähän)

Uskon siis, kuten aikaisemmin sanoinkin, että vuodet kotona lasten kanssa ja nuo vuodet Amerikassa olivat aivan varmasti yksiä meidän elämien parhaista vuosista. Uskon kuitenkin myös vakaasti siihen, että lisää elämämme parhaita vuosia on edelleen meillä edessä päin.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »