Tukikohdan kaipuu

Aamu hiipii huoneeseen, kysymättä, ilman lupaa.
Tulee vain, työntää valoa verhojen raosta ja juoksuttaa sormiaan kellon viisareilla saaden ne pyörimään nopeammin siihen hetkeen kun herätyskello halkoo syvän uneni äänellään.
Aamu istuu viereeni kun kiskon silmät raskaina paitaa päälleni ja sukkia jalkaani, silittää poskesta ja pörröttää hiuksiin yhden takun lisää.
Sen jälkeen se vaeltaa pitkin asuntoa, hiljaa mutta varmasti edeten, lakaisee pienellä harjallaan yötä pois nurkista.

Taas yksi aamu, yksi arkipäivä edessä.
Kuuman auringon maa ei ole tänäänkään kuuma. Harmaa pilvipeite roikkuu maiseman yllä, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi matalalla ollakseen viehättävä. Paljaat oksat eivät saa siitä kiinni, eivät pysty vetämään sitä peitokseen.
Eilen vielä niin kovin keväisesti sirkuttaneet linnut ovat tänään vaiti. Pitävät jaloillaan kiinni oksista joita tuuli heiluttaa kuin ravistaakseen linnut alas maahan.
Kevät viipyilee. En tiedä missä, ehkä sekin vain nukkuu vielä syvää unta vuorilla, lumipeitteen alla. Tänään sataa taas lunta vuorilla. Ehkä luonto on hiljaa kunnioittaakseen sitä.

Kaipaanko minä kevättä, mietin keittäessäni puuroa Kuopukselle.
Kaipaan ehkä lämpöä, jotain joka ei olisi tätä harmaata välitilaa.
Lapset istuvat vierekkäin sohvalla, lukevat sarjakuvaa, odottavat että aamupala valmistuisi.
Kinastelevat
Kysyvät mitä tehdään koulun jälkeen.

Vastaan lasten kysymyksiin, katan pöytää ja katselen miten aamu hiipii hiljaa ulos ovesta harja kädessään; täällä sisällä yö on herätetty ja häädetty, mutta  autotallista se varmaan vielä valuu pitkin nurkkia.
Ajatukseni karkailevat, jään kiinni sanaan välitila.

Kaksi vuotta sitten alkoi se meidän vuoden kestänyt välitila Suomessa. Se vuosi, joka repi meitä henkisesti kuin syystuuli rikkinäistä muovipussia.
Vuosi sitten tulimme takaisin tänne, ja vannoin etten hetkeen halua edes miettiä missä olisin, minne menisin. Että olisimme täällä niin kauan kuin hyvältä tuntuu.
Ja sitten jatkaisimme matkaa.

Kuvittelin voivani olla sellainen ihminen. Sellainen, joka elää päivän kerrallaan. Viikon kerrallaan. Päättää kaikesta nopeasti, spontaanisti.
Kuvittelin meidän voivan elää täällä toistaiseksi voimassaolevalla sopimuksella, niin kauan kuin hyvältä tuntuu.
En minä sitä sitten sietänytkään.
Sitäkään välitilaa.

Vaikka se oli hyvä välitila. Rauha.
Mutta minä tarvitsen raamit. Tarvitsen jotain johon nojata, jotain jota kohti ajatella, hyvinä ja huonoina hetkinä.
Siksi piti tehdä se päätös lähdöstä.
Piti maalata punainen ympyrä kalenteriin, vaikkakin kauas, sinne puolentoista vuoden päähän. Mutta se oli tärkeää.
Että jaksaisi. Ettei jäisi taas roikkumaan tietämättä mihin suuntaan itseään heilauttaisi.

Siihen on pitkä aika, siihen lähtöön, emmekä me tiedä mitä sen jälkeen tulee.
Emme missä asumme ja millä elämme.
Tiedämme vain lähtevämme.
Jo nyt moni päätös nojaa siihen, moni ajatus, suunnitelma tehdään sen tähden että puolentoista vuoden kuluttua me palaamme takaisin Eurooppaan.

Välitilat, ne eivät selkeästi ole minua varten.
Niihin punoutuu liian paljon tietämättömyyttä.
Liian paljon avoimia tekijöitä.
Epävarmuutta.
Vaikka tavallaan elämä on yhtä välitilaa. Välitilaa syntymän ja kuoleman välillä.
Mutta se on erilaista, siinä on raamit. On jotain jota kohti mennään. Syntymästä kuolemaan.

Rakastin minäkin joskus välitilaa, sitä seikkailun tunnetta kun mistään ei tiennyt mitä seuraava viikko toisi mukanaan. Kun kaikkeen vain sanoi kyllä.
Ehkä minä vain olen väsynyt.
Väsynyt lähes kahdenkymmenen vuoden matkan jälkeen, ottamaan aina uuden sivuhaaran, katsomaan mitä siellä seuraavan kukkulan takana on.
Kuulostan vanhalta, ajattelen ja naurahdan itselleni.

Olen puhunut tästä lukuisien ihmisten kanssa.
Tästä olemisesta, välitilasta. Tavoitteiden asettamisesta.
Jotkut perheet ovat täällä toistaiseksi.
Eivät suunnittele lähtöä pois. Eivät ehkä ikinä, kai se ovi on heilläkin auki, jossain siellä elämän talon perällä. Ainakin kellarin ikkuna raollaan.
Mutta moni rakentaa elämäänsä tänne.
Sitten on heitä jotka vaiheilevat, elävät vuoden kerrallaan.
En tiedä miten he pystyvät, minä en pysyisi.
En enää.

Pakatessani lasten lounasreppuja jään miettimään ajatuksiani Englannissa.
Pohdinko silloin näin paljon paluuta, tai jäämistä?
Kaipasinko silloin paikkaa joka olisi tukikohta. Vai oliko elämä silloin ihan hyvä juuri niin arvaamattomana kuin se oli. Nopeiden päätösten päässä.
Se taisi olla vasta viimeinen vuosi kun me harkitsimme useamman kerran lähtöä.
Kun se pulpahti puheisiimme useamman kerran, kerta toisensa jälkeen.
Kunnes sitten lähdimme.

Kaivan laatikosta haarukat ja lusikat, laitan ne pieniin pusseihin ja pussit lounasreppuihin. Mietin olenko tullut keski-ikäiseksi. Siksikö kaipaan omaa tukipistettä, sitä omaa kotia josta ei enää tarvitsisi lähteä?
Eilen illalla lasten kylpiessä ja minun pestessä heidän hiuksiaan minä istuin vessa lattialla haaveilin siitä että saisin vielä joskus elämässäni sellaisen kylpyhuoneen jossa ei olisi ahdasta. Jossa jokin nurkka ei homehtuisi tai olisi muuten vain hankala.

Tämä talo, jossa olemme nyt asuneet yli kaksi vuotta yhteensä on molemmille lapsille se pysyvin koti joka heillä on ollut.
Ja tästäkin me lähdemme.
Onneksi lähdemme.
Tähän taloon en haluaisi jäädä.  En vaikka rakastankin tämän suuria ikkunoita ja kesämökin tunnelmaa.
Mutta pysyväksi kodiksi tästä ei olisi.
Sekin välillä väsyttää. Asua kodissa, joka ei tunnu täysin kodilta kuitenkaan. Jonka vuotavat ovet, nuhujuinen kylpyhuone ja ruman väriset seinät aina välillä tuntuvat kaatuvan niskaan ja saat itsesi kiinni unelmoimasta remontista.

Olen ollut liikkellä lähes 20 vuotta.
Vaihtanut kotia, maata, mantereita. Vaeltanut paikasta toiseen.
Imenyt itseeni tämän planeetan ihmeitä, niellyt pölyä ja itkenyt suolaisia kyyneleitä.
Mutta olen ennen kaikkea nauttinut, humaltunut kaikista kokemuksista.
Rakentanut kodin Puolison kanssa sinne minne jalat ovat vieneet.

Ja vasta nyt, viime vuosien aikana, minä olen alkanut kaipaamaan pysyvyyttä.
Samaan aikaan kuin sen kaipaus nostaa päätään, kuiskaa hokuttelevia sanoja korviini, tuijotan sitä kuitenkin myös epäillen.
Osaanko minä muka oikeasti asettua?
Entä jos levottomuus kuitenkin sitten lopulta iskee.
Kadunko jos lopetan kiertämisen.
Kadunko jos sitoudun yhteen maahan?
Mitään ei voi varmaksi tietää ennen kuin kokeilee.

Äitini sanoo että avainsanana on päätösä.
Päätös jäämisestä.
Päätös pysähtymisestä.
Mutta haluanko minä päättää niin?

Kun katselen harmaata pihaa, oravaa juoksemassa puutarha-aitaa pitkin, luumupuuta värähtelemässä tuulen voimasta, ajattelen, että itseni takia minun on päätettävä.
Ei välttämättä lasten takia.
He ovat eläneet koko elämänsä tällaista elämää, vaihtelua. Eivät he varsinaisesti tiedä muulaiseta.
Ei heidän lapsuutensa ole sen tähden huonoa.
Se on vain erilaista.

Mutta minun on tehtävä jonain päivänä se päätös itseni takia.
Koska koen välitilan syövän minua.
Koen sen ottavan pois jotain josta olisi iloa muualla.
Elämässä.
Joten minun on päätettävä.
Ei ehkä tänään, ei huomennakaan, mutta jonain päivänä.
Päätettävä, että kun palaamme, rakennamme jotain pysyvää.
Tukikohdan.

Päätettävä, että rakennamme itsellemme paikan, jota voimme kodiksi kutsua.
Ja siinä kodissa, siinä voi kuitenkin olla kellari-ikkuna auki.
Etuoviki saa olla raollaan.
Ja saa se makuuhuoneenkin ikkuna olla auki, pidetään siinä vain hyttysverkkoa, etteivät ihan kaikki turhat levottomat ajatukset löydä tietään sisään yön mukana.

Sillä en minä ole väsynyt, en vielä, mutta haluan vain ehkä hidastaa.
Jäädä katsomaan miten puu kasvaa täyteen mittaan ja miten aurinko haalistaa maalin talon nurkalla.
Haluan oppia näkemään miten keittiön lattiaan piirtyy vuosien saatossa kulumajälki askelten alla.

Mutta siihen on vielä aikaa. Siihen hetkeen kun se päätös täytyy tehdä.
Ennen sitä me elämme läpi nämä arkiset päivät, etsimme onnen niistä.
Nousemme kukkuloille, katsomme alas maisemaan.
Imemme tämän maan tomua keuhkoihin, niin että sitä voi yskiä vielä vuosien päästä ulos.
Kevät tulee kyllä, lopulta.

Pysyvyys ja pysähdyskin tulee lopulta.
Tavalla tai toisella.

Kun kävelen hakemaan Kuopuksen kerhosta kotiin, huomaan miten kirsikan puut kukkivat.
Kaukana horisontissa, pilvet valuvat kukkuloiden ylle, tehden niistä kauniit.
Eivät vain harmaat ja tylsät.
Harmaakaan kun ei ole koskaan vain harmaata, siinä on aina sävyjä.
Aina.
Pitää vain opetella katsomaan.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com