Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Toisenlainen pääsiäinen- tai oikeammin, taas samanlainen kuin viimeiset kaksikin vuotta…

11.04.2020

Pääsiäinen.
Tämä oli se yksi juhlapyhä jota me odotimme niin valtavan paljon paluumuuton keskellä.
Tämän piti olla yksi niistä ihanista asioista, niistä joita olen niin valtavan paljon kaivannut vuosina maailmalla.

Minulle pääsiäinen on aina ollut perhejuhla. Tiedän monen ystäväni aina matkustaneen pääsiäisenä lasketelemaan tai muuten vain viettämään aikaa ystävien kanssa.
Minulle se ihka oikea pääsiäinen on aina ollut kokoontuminen Pohjois-Karjalan metsiin, vanhempieni kotiin, sisarusteni ja heidän perheittensä ympäröimänä.


Lapsena pääsiäinen oli se juhla kun talon valtasi joukko sukulaisia ja ystäviä. Vuosikausia serkkumme tulivat pääsiäisenviettoon meille, samoin ystäväperheen lapset äitinsä kanssa. Meitä oli parhaimmillaan kymmenkunta lasta ja meno sen mukaista.
Vietimme tunteja ulkona keväthangilla, sisällä munia maalaten ja muuten vain aikaa yhdessä viettäen.Teini-ikäisenä vanuimme yöhmyöhään keittiössä äitini tuoretta leipää syöden ja elmästä puhuen. Pääsiäismaanantaina oli aina vastassa tyhjä tunne, kun se neljän päivän tiivis yhdessäolo päättyi ja talo hiljeni. 
Kun kasvoimme aikuisiksi ja serkut lakkasivat käymästä, kutsuimme ystäviämme pääsiäisen viettoon perheeni luo. Lautapelit ja saunominen täyttivät  nyt päivät ja illat. Nauru ja yhdessäolo säilyi samanlaisena. Samoin sunnuntaiaamuisin piilotetut pääsiäismunalautaset jotka meidän piti etsiä pitkin pihamaita.


Sitten tulivat kehiin meidän omat lapset. Vaikkemme  me kaikki sisarukset enää pääsekään viettämään joka vuosi pääsiäistä lastemme kanssa, me kokoonnumme edelleen epämääräisen säännöllisesti, ne jotka pääsevät vanhempieni luo.
Ja minulle tuo vanhemmillani vietetty pääsiäinen on edelleen se ainoa täysin oikea tapa viettää pääsiäistä.

Joten siksi, pettymys kouraisi syvältä kun jo useampi viikko sitten ymmärsimme, että tänäkään vuonna me emme pääsisi viettämään pääsiäistä pohjoiseen.
Lasten pettymys oli suurta. Mikä tavallaan ihmetytti minua hetken, koska kun laskin, niin Kuopus ei ole lopulta viettänyt vanhempieni luona pääsiäistä kuin kaksi kertaa elämässään. Silloin kun hän oli vauva ja toisen kerran kaksi vuotiaana. Joten oikeastaan hänellä ei ole siitä mitään suuria mielikuvia. Mutta Esikoinen muistaa sen pääsiäisen vuonna 2017 elämänsä parhaana, ja hänen muisteloiden (ja valokuvien) kautta Kuopuskin on saanut sen ajatuksen että pääsiäinen Pohjois-Karjalassa on parasta mitä voi odottaa.


Nyt ei kuitenkaan tule taaskaan sellaista pääsiäistä. Ei tule Pohjois-Karjalan keväthankia, ei puutalon idylliä, ei perinteisiä lautasia eikä serkkujen kanssa yhdessä vietettyjä hetkiä. Ei kevättulia eikä kellarisaunaa.
Ei tule aamuvarhaisen hetkiä keittiössä, kevätauringon valaistessa valko-siniruudullisen lattian ja tulen rätistessä hellassa, kahvin tuoksun levitessä taloon ja isäni murahdellessa Esikoisen miljoonaan kysymykseen jo heti aamutuimaan.
Ei tule iltamyöhään pelattuja trivialpursuit pelejä olohuoneen lattialla, äitini huudellessa vasauksia omasta nojatuolistaan kudin kädessään, mustan teen hautuessa sinisessä teekannussa ja kissan kehrätessä jonkun pelaajan sylissä äänekkäästi.
Me kaikki istumme omissa kodeissamme, emme kokoonnu, emme kohota yhteistä maljaa kevään alkamisen kunniaksi.


Tapoihini ei kuitenkaan kuulu jäädä rypemään tilanteissa joille en itse mahda mitään. Joten aika pian tämän kaiken selvittyä ja alun harmituksen väistyttyä, päätin että tehdään tästä pääsiäisestä sellainen millaisia me olemme aina ulkomaillakin viettäneet.
Oman näköinen.

Mitä kuuluu meidän näköiseen pääsiäiseen.
Mitä meidän perheemme tekee jos meille annetaan vapaapäiviä.
Me retkeilemme. Tietenkin.
Se on yksi asia joka on tehnyt meidät onnelliseksi jo seitsemän vuoden ajan ja on edelleen lähes joka ikinen kerta lääke kaikkeen harmitukseen.


Joten retkelle me suuntasimme nytkin.
Koska olemme Uudellamaalla ja auton ostaminen jäi koronan jalkoihin, olivat mahdollisuutemme rajatut. Mutta Uusimaa on suuri alue, ja onneksi löytyy tuntivuokralla toimivia katuautosovelluksia.

Joten perjantaina pakkasin tutusti eväät reppuu, kaadoin kuumaa vettä termokseen, sulloin repun sisään niin kameran kuin seikkailumielen ja huristimme Porkkalaan.
Vietimme perjantain meren äärellä, kuunnellen lokkien huutoa, antaen auringon lämmittää poskia.
Söimme eväät täysin väärässä järjestyksessä, ensin suklaat ja munkit ja vasta tuntien seikkailun jälkeen purimme täytettyjen sämpylöidemme ainekset keittokatoksen nuotion äärelle.


Join teeni kalliolla, katse kohti merta ja hymyilin. Ajattelin miten pienestä me lopulta saimme itsemme siihen tuttuun onnellisuuden tunteeseen. Palasin siihen miten vapautunut olo minulla oli kun starttasin vuokra-auton. Tuo tuttu uudehkon auton haju, automaattivaihteisto, matka kohti metsiä ja kallioita. Se räväytti hetkessä minut takaisin Kalifornian moottoriteille, lukuisille ja lukuisille seikailuille sen kukkuloilla ja rannoilla.
Mutta nyt me olimme täällä. Kaukana jättimäisistä punapuista, kaukana pelikaaneista ja ryhävalaista. Velloin hetken haikeuden ristiaallokossa, kyyneleen tapaiset pyrkivät silmiini ja kurkkuani kuristi. Päättäväisesti painoin tunteen sivuun ja keskityin siihen hetkeen. Tulevaan retkeen, Puolisoon vieressäni autossa ja lapsiin jotka istuivat takapenkillä innoissaan uudesta seikkailusta.


Ja nyt siinä hetkessä kun seisoin siinä kallion laella, meren auetessa laakeana edessäni ja keittokatoksella kamalaa teknomusiikkia soittaneen seurueen mölyn jäädessä tuulen kohinan ja aaltojen liplatuksen alle, minä tunsin miten onni levisi joka sopukkaan minun kehossani.
Onni siitä, että sain olla täällä, Suomessa, tällä kalliolla, ulkoilmassa auringon paisteessa.
Onni siitä, että olin saanut kokea sen kaiken Amerikassa; Grand Canyonit, Nevadan, Punapuut, hiekkarannat, Yosemiten, Tahoen, Big basinin metsät, Mendocinon pygmimetsät ja kaikki ne lukuisat ja lukuisat muut kohteet.
Onni siitä, että ymmärsin edessämme olevan vuosien mahtavat seikkailut Suomessa ja Pohjoismaissa. Onni pienestä retkiperheestämme.
Onni taidosta päästää irti huonosta ja tarttua siihen mikä on hyvää.


Ja kun huomen aamulla koittaa pääsiäisisunnuntai, on pääsiäispupu toki piilottanut lapsille munalautaset joilta löytyy yllätyksiä. Ei, ei se ole sama kuin vanhepieni luona, ei ole serkkuja ei ole ukkia ja mummia.
Mutta on kuitenkin pääsiäinen. On meidän perheen yhdessäoloa. Maalattuja munia ja retkiä metsissä, kalliolla ja meren rannalla. On kevättulet ja savulta tuoksuvia hiuksia.
On onni.

Ensi vuonna tulee taas toisenlainen pääsiäinen. Ensi vuonna saamme taas istua pääsiäispöytään sisarusteni kanssa ja kuunnella lasten leikkien ääntä toisen polven serkusten täyttäessään tuon puutalon pääsiäismuistoilla.

Onnellista pääsiäistä kaikille, kaikkiin koteihin, kaikkiin mieliin.
Tehdään siitä hyvä niillä aineksilla joita meillä on.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »