Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Tekeekö kulttuuri erilaisen vanhemman?

14.11.2020

Miten kulttuuri vaikuttaa vanhemmuuteen? Olemmeko me nyt erilaisia vanhempia elettyämme pitkän pätkä lastemme vanhemmuutta Piilaaksossa?


Se on sikäli jännä osa ihmistä, että kun siihen kerran on lähtenyt, siitä ei oikeastaan ole enää ulospääsyä. Toki voi valita millaisen vanhemmuuden polun ottaa kulkeakseen ja millainen vanhempi päättää olla. Mutta tavalla tai toisella vanhemmuus seuraa mukana lähes poikeuksetta sen jälkeen kun sille tielle kerran on lähtenyt.

Tiedätte minun, joistakin teistä jopa paheellisen, harrastukseni vertailla eri maiden, kulttuurien ja oman elämäni eri vaiheissa ajanohtaisena olevia asioita.
Jotkut näkevät tämän pienen ajatusleikkini haikailuna aikaan ja paikkoihin, joihin en enää ole palaamassa ja olen saanut lukuisia neuvoja siitä miten minun tulisi unohtaa mennyt ja keskittyä tulevaan.

Itse en näe tekemääni vertailua sellaisena lainkaan. Pidän vain äärimmäisen mielenkiintoisena miten eri maat ja eri kulttuurit toimivat. Yritän sopeutua kulloisen asuinmaani käytäntöhin mahdollisuuksieni mukaan. Ja kun jatkan matkaa, huomaan aina kantavani mukana taas pienen ripauksen minulle uutta kulttuuriperimää. Ilman vertailua tätä ei tapahtuisi, ja minusta se olisi surullista.


Moni asia on tullut meidän pienelle perheelle tärkeäksi vasta nyt kun emme enää asukaan Piilaaksossa. Moni asia, joka silloin tuntui jollain tapaa oudolta ja jopa merkityksettömältä, saakin nyt täällä Suomessa aivan erilaisen merkityksen.
Otetaan esimerkiksi kiitospäivä.
Pidimme sitä Piilaakson vuosina aina hieman outona juhlapyhänä, eikä vähiten johtuen sen hyvinkin ristiriitaisesta historiasta. Vietimme kiitospäivää kuitenkin jokaisena Amerikan vuotenamme ystäväperheen luona ja nyt kun tuo päivämäärä lähetyy huomaan kaipaavani sitä perinnettä. Silloin se tuntui hassulta, nyt sitä kaipaa.

Usein jonkin asian merkityksellisyyden tai tavan miten ympäristö on vaikuttanut omaan tapaan käyttäytyä tulee esiin vasta kun ympäristö ympärillä muuttuu. Silloin sitä havahtuu huomaamaan, että omaan vastahakoiseenkin nahkaan onkin tarttunut yksi jos toinenkin toisen maan ja kulttuurin tapa.

Vanhemmuus on yksi lempitarkkailunkohteeni. Miten vanhemmuus käsitellään ja miten sitä tuodaan esiin eri kulttuureissa. En ole päässy sitä aitiopaikalta seuraamaan kovinkaan moneen maahan, oikeastaan voin sanoa jotain omakohtaista aiheesta vain Suomesta, Amerikan Piilaaksosta (joka poikkeaa muusta Amerikasta vahvasti) ja pintaraapaisun kaltaisesti Berliinistä.

Nyt kun kuukausia Suomessa on kasassa aika tarkalleen yksitoista, alan nähdä niitä eroja tämän pohjoisen kylmän maan asukkaiden ja kuuman auringon maan vanhempien välillä.

Kärjistänkö minä ajatuksissani näitä eroja? Aivan varmasti.
Ovatko havaintoni tarpeeksi laajoja voidakseni väittää erojen olevan tosia? Taatusti ei.
En tee tieteellistä tutkimusta, kirjoitan blogia. Kerron oman elämäni havainnoista. Niistä huomoioista, joita arki täällä ja siellä toisaalla toi eteeni.


Meidän kaikkien todellisuudet ovat hieman omanlaisiaan. Kokemukset eri asioiden välillä vaihtelevat suuresti riippuen siitä millaisessa kuplassa sitä todellisuutta elää.
Sitli uskon, että moni teistäkin saa kiinni näistä eroista, ettei tämä kaikki ole vain sattumaa ja juuri minun polarisoitunut kuplani täällä ja toisaalla.

Vietimme tänään Kuopuksen kaverisynnttäreitä. Hän oli kutsunut paikalle pihan lapsia, joiden kanssa leikkii päivittäin ulkona ja sen lisäksi yhden esikoululaisensa.
Lapset ilmestyivät ovemme eteen, ilman vanhempien saattamista ja kun juhlien aika oli ohitse he taas katosivat kukin omiin koteihinsa.
Mutkatonta ja helppoa.

Mutkattomat ja helpot olivat myös järjestämämme kutsut. Lyötiin yksisarvis Piñata rikki, koristeltiin pipareita ja leikittiin legoilla. Kakkuna oli lapsen toiveesta pakastealtaan mutakakku ja kokonaisuuteen kuului lähinnä yhdessä oleminen ja kissojen kanssa leikkiminen.

Kaliforniassa kävimme useilla syntymäpäivillä. Lähes poikkeuksetta ne olivat sellaiset joihin lasten vanhempien toivottiin osallistuvan myös. Ymmärrän sen varsinkin pienten lasten kohdalla, olisi tuntunut hassulta jättää lapsi puolitutun luo viettämään syntymäpäivää itsekseen.
Drop off syntymäpäiviäkin oli, mutta harvemmin. Useinmiten aikuiset osallistuivat juhlaan ja patsastelivat sitten koreiden pitopöytien äärellä katselemassa lapsilaumaa joka laukkasi yhdestä toimintapisteestä toiseen ja ei ollut yksi tai kaksi kertaa kun minua lähinnä huimasi vanhempien järjestämät spekttaakkelit takapihoille pystytettyine pomppulinnoineen ja taikuriohjelmineen.

Spektaakkeli. Se on ehkä se sana, joka kuvaa parhaiten tietynlaista Piilaakson vanhemmuutta. Siellä niin moni asia oli niin usein aivan järjettömän mittasuhteet saavaa. Vanhemmuus on upeaa, siitä olen samaa mieltä, mutta se voima millä sitä suoritettiin oli nyt tähän pohjoisen maan menoon verrattuna todella hämästyttävää.
Kaiken, siis aivan kaiken piti usein olla suurta, komeaa, ainutkertaista ja spektaakkelimaista.
Tavallinen arki ei riittänyt. Syntymäpäivänä ei riittänyt pakastealtaan mutakakku ja pari pihakaveria, ehei. Piti olla paljon enemmän ja hieman päälle.


Sama ilmiö tulee esiin monessa mussakin asiassa. Suomessa lapsilla on enemmän vapautta. Enemmän itsenäisyyttä ja sitä kautta tavallaan toki myös enemmän vastuuta. Kouluihin vaeltaa aamuisin suuri joukko pieniä koululaisia itsenäisesti. Toki on myös heitä joita vanhemmat saattavat ja hakevat. Mutta todella moni ykkösluokkalainen taivaltaa koulumatkansa itse.
Monella ei ole muuta mahdollisuutta, vanhempien työt eivät välttämättä todellakaan jousta.

Piilaaksossa oli tavallista kohdata joka aamu samat äidit jotka saattelivat lapsen kouluun. Joitain isiäkin näkyi, mainittakoon sekin tasa-arvon nimissä. Koulun kellojen soidessa äidit jäivät usein juttelemaan tai suuntasivat kahville. Heidän työnsä oli olla vanhempia. Ei kaikkien, mutta monen. Se oli minunkin pääasiallinen työ Piilakson vuosina.

Täällä lapset ilmaantuvat itsenäisesti koulun pihalle, jotkut tuodaan autoilla, toiset saapuvat bussilla tai pyörällä. Vanhemmat eivät jää koulun liepeille vaan katoavat töihin tai kotiin, kukin elämäntilanteesta riippuen. Luotetaan lapsen löytävän kyllä tiensä luokkahuoneesen ja koulun ottavan kopin lapsen hyvinvoinnista päivän ajaksi.

Olenkin jo kirjoittanut miten täällä kouluun luotetaan aivan eri tavoin kuin Kaliforniassa. Meitäkin kehoitettiin vain luottamaan kouluun, sen tekevän kyllä osuutensa lapsen hyvinvoinnin eteen ilman että me vahdimme vierestä. Opettelen sitä edelleen. Mutta olen siinä jo paljon parempi.


Siinä missä minun on ollut helppo päästää irti siitä ettei tarvitse enää ulkoilla lasten kanssa leikkipuistoissa ja seurata heidän mukana kun he leikkivät kavereiden kanssa pihalla, on minulla ollut toisaalta enemmän vaikeuksia sen kanssa etten tarkoin enää tiedä miten he päivänäsä koulussa viettävät. Tiedän pääpiirteittäin mitä he tekevät, mutta siinäpä se.

Opettelen siis edelleen päästämään irti. Olemaan yhtä huoleton kuin muut ympärilläni olevat suomalaisvanhemmat. Aivan siihen en vielä yllä. Piilaaksossa minä olin se verrattain huoleton äiti, joka antoi lasten pyöräillä monta sataa metriä edellään puistossa ja kaupassakin he saivat välillä kadota silmistäni.
Täällä sijoitun kuitenkin sinne tiukkapipoisten helikotperivanhempien kategoriaan.
Mieleeni ei tulisi edelleenkään päästää Esikoista yksin koulutielle, jännitän aivan liikaa kahta ison tien suojatieylitystä. Jossain vaiheessa on pakko päästää irti, sen tunnustan, mutta ei kuitenkaan ihan vielä.


Lapsillamme on täällä myös paljon tiukemmat nukkumaanmeno ja sisälletuloajat kuin monella muulla pihan lapsella. Sitten taas siinä pipon ja pakollisten vaatekerrosten pukemisessa olemme täällä aivan yhtä huithapeleita kuin mitä olimme Piilaaksossakin. Olemme vain tyytyneet rooliimme vanhempina, joiden lapset ovat aina sen näköisiä kuin asuisivat kadulla.


Lasten pukeutumiseen kouluun olen täällä joutunut opettelemaan rentoutta. Kun Esikoinen jankkaamalla jankkaa, että muutkin lapset käyttävät kollegehousuja muinakin päivinä kuin liikuntapäivinä annan epäröiden periksi. Minun mielikuvissani lapsi menee aina siisteissä vaatteissa kouluun, eivätkä kollegehousut ole sitä.
Kun avaudun tästä työpaikan kahvihuoneessa neuvoo työkaverini minulle lapsen olevan oikeassa.
Anna vain pukea ne verkkarit. Niin ne kaikki muutkin pukeutuu. Hän on isä jo paljon vanhemmalle lapselle ja päätän lopulta uskoa häntä, vaikka ajatus verkkarilapsesta onkin itselle edelleen vieras.

Vanhemmuuteni syvin olemus ei ole muuttunut. Olen edelleen se äiti ja vanhempi joka olen aina sisimmältäni ollut. Mutta tämä eri kulttuurien tuoma mauste vanhemmuuteen muokkaa tietyllä tapaa myös jokaisen omaa vanhemmuutta. Ihminen ottaa valtavan paljon mallia ympäristöstään, halusi sitä tai ei.

Minä en todellakaan ollut Amerikassa se äiti, joka olisi helikopterin tavoin pörrännyt lapsensa ympärillä tai järjestänyt niitä mainitemiani spektaakkeleita. Mutta sen verran sitäkin kulttuuria minuun tarttui, että suomalainen tapa antaa lasten mennä ja kantaa vastuunsa omasta olemisestaan tuntui minustakin aluksi hätkähdyttävältä.

Loppujen lopuksi pidän tätä kaikkea kuitenkin ennen kaikkea rikkautena. Rikkautena nähde eri kulttuurien toimintatavat  ja yrittää poimia rusinat pullasta, vaikka se tuskin täysin onnistuukaan.
Tärkeintä on ehkä se kyky tarkkailla itseään, ympäristöään, tehdä tarvittaessa korjausliikkeitä ja nauraa myös omalle koheltamiselleen vanhemmuuden tiellä.


 

Kuvat tämän päiväisistä kaikkea muuta kuin spektaakkelimaisista synttäreistä. Mutta hyvät synttärit ne silti olivat <3

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »