Täyden kympin vanhempi
Sataa lunta, maisema peittyy tuiskuun ja tuuli heiluttaa ruokoja meren rannassa. Lasten äänet katoavat lumimaisemaan ja vain heidän kehonkielestään näen heidän olevan innoissaan.
Kevät on jo ihan tuosa kulman takana. Sulattaa vaivihkaa lumia talojen reunustoilta ja paljastaa kalliota meren rannalla. Jäät ovat särkyneet isoiksi lohkareiksi, nousseet osin rantatöyräälle. Jossain kaukana näkyy silti uskaliaita ihmisiä vielä ylittämässä saarten välisiä väyliä jään päällä.
Olen tällä viikolla pohtinut taas paljon vanhemmuutta. Puhunut siitä ääneen ja pyöritellyt sitä omassa mielessäni. Miettinyt miksi vanhemmuus ilmiönä on niin vaikea.
Mietin tapaa puhua lähes rohkeasti epätäydellisestä äitiydestä, keskeneräisyydestä vanhemmuudessa ja siitä voimalauseesta “ihan hyvä on tarpeeksi”. Mietin miten nämä kaikki asetelmat lopulta ruokkivat tätä äitimyyttiä, jota minäkin tunnun päässäni rakentavan.
Vuosia on nyt rummutettu sitä sanomaa, ettei ole olemassa mitään täydellistä vanhempaa. Silti tuntuu, että jokainen ensimmäistä kertaa vanhemmaksi tuleva törmää oletuksiin ja odotuksiin, omiin tai muiden, jotka tuntuvat ajoittain vaikealta täyttää.
Media yrittää hokea joka suunnasta, että riitää kunhan on läsnä, riittää kunha on kasin äiti tai isä. Ei tarvitse olla kympin suoritus joka päivä. Mutta mikä on se kympin suoritus? Entä jos ne kaupan pinaattiletut ja yhdessä sohvalla nuhjuttu sunnuntai yöpaidasa onkin se kympin suoritus juuri sille perheelle?
Olen ehkä kyllästynyt itsekin hokemaan itselleni sitä mantraa riittävän hyvästä äitiydestä.
Ei, en tavoittele täydellisyyttä. Tavoittelen ehkä sitä, ettei tarvitisi arvottaa vanhemmuutta. Se tuntuu jotenkin niin kovin uuvuttavalta.
Mittarit täydelliseen suoritukseen ovat jonkun rakentamat, joka ei ole koskaan ollut vanhempi. Mittarit täydelliseen vanhemmuutten eivät täyty kellään. Mutta jostain syystä me kuulemme ja katselemme muita ihmisiä ja näemme heidän kohdalla juuri ne asiat upeasti suoritettuna, jotka ovat ehkä omalla kohdallamme hieman heikommin tehty.
Saan itseni usein kiinni siitä, että mietin miten upeasti naapuri jaksaakaan tehdä arki-iltaoinakin lasten kanssa vielä jotain aktiviteettjä. Minä en jaksa, vien ja haen harrastuksiin, teen ruuat ja luen iltasadun. Harvoin jää aikaa tai halua muuhun. Kuuntelen myös pieni omatunnon pistos sydämessäni miten toinen kaveri kertoo käyneensä vaikeista asioista keskusteluita lastensa kanssa. Mieleen nousee se jokin hetki, kun olen vain omasa stressissäni ohittanut hetken, jolloin olisi voinut puhua syvemminkin lapsen kanssa. Selittää maailmaa ja keskustella ilmiöiden syy-seuraussuhteista.
Huonona päivänä katson kateellisena miten kadulla vanhempi neuvottelee lapsen kanssa jostain ja lapsi seisoo jääränä keskellä tietä eikä hievahdakkaan. Vanhempi pysyy rauhallisena ja saa lopulta lapsen liikahtamaan ja he lähtevät käsi kädessä kotiin. Kuulen vanhemman sanovan lapselle että jutellaan tästä kotona kaakaon ääressä.
Mietin meidän eri mielisyyksiä lasten kanssa. Minä jupisemassa ja lopulta lapsi antamassa periksi. En muista koskaan antaneeni kaakaota kotona lohdutukseksi ja jutelleeni aiheesta lisää keittiönpöydän ääressä.
Kuitenkin samaan aikaan tiedän olevani vanhampana hyvä ja kaikkea sitä mikä takaa lapsille hyvä lapsuuden. Meillä on rutiinit, rakkautta ja rajoja. Meillä joustetaan, muttei liikaa, pidetään huolta ja tehdään paljon asioita yhdessä. Lapset uskaltavat kertoa huolistaan ja murheistaan, tulevat syliin ja halaavat päivittäin.
Mistä se sitten kumpuaa, se riittämättömyyden tunne? Emmehän me voi loputtomasti vain syyttää yhteiskuntaa ja mediaa. Kasvotonta massaa joka on vastuussa meidän tunteista. Minun tunteista. Eihän se niin mene?
Lapset heittävät kivi ja rannalle huuhtoutuneita pienempiä jäälohkareita vapaana kelluville jäälautoille. Meri huokailee ja tuuli on tällä puolen niemeä olematon. Kevät antaa merkkejä aurinkona, joka poistaa pilviverhon takaa ja lämmittää aivan hiukkasen selkää.
Puoliso katsoo minua päin ja hymyilee. En usko hänen koskaan ajatelleen minun olenvan huono vanhempi. Ei silloinkaan kun olen joskus öisin kiukutellut ja jupissut itsekseni lapsen pyytäessä särkylääkettä. Ei silloin kun olen unohtanut ommella pehmolelun hännän takaisin paikoilleen tai paikannut lapsen haalarin maailman rumimmilla farkkupaikoilla. Eikä varsinkaan silloin kun pöytään onkin ilmestynyt valmiita kasvispyörykäitä ja ranskalaisia perunoita suoraan kaupan pakastealtaasta.
Kyllä se olen pitkälti vain minä itse, joka niitä rimoja itselleni asetan. Tiedän, että siin missä minä ihailen ystävävanehmpien pitkiä pinnoja, keskustelutaitoja tai aktiivisuuksien täyteisiä arki-iltoja, on varmasti asioita joista he ajattelevat samoin seuratessaan meidän perheemme elmää. Me kaikki katsomme toisiamme ja näemme ne kauneimmat asiat.
Loppujen lopuksi lähes kaikissa perheissä on kauniita asioita. On heitä, joiden elämä on ajautunut tilanteeseen missä vanhemmuus ei enää ole millään mittarilla laadukasta, eikä edes välttävää, vaan rehellisesti huonoa. Mutta koen huolestuttavana sen nykytrendin, jossa me ihan tavalliset perheet, keskivertovanhemmat, kalapuikkoinemme ja välillä vähän liian kiireisine itojemme, alamme heitellä ilmaan sitä miten huonoja ja ala-arvoisia vanhempia me olemme.
Sanon tämän ääneen, vaikka teen aivan samaa itsekin. Sanon sen ääneen jotta oppisin etten tekisi niin enää. Jotta oppisin näkemään, että ei, en ole pelkästään riittävän hyvä vanhempi vaan ihan oikeasti olen juuri se 10 pisteen vanhempi tähän perheeseen ja tähän hetkeen.
Me teemme parhaamme ja se riittää. Se riitti myös meidän kohdalla, eivätkä meidänkään vanhemmat olleet niitä nykymittareiden täydellisiä. Ihan hyviä meistä silti tuli.
Tämä päätös sydämessäni katselen miten Puoliso sytyttää talvitulet. Lumisade lakaa hetkeksi ja kuuma mehu höyryää kuksassa. Lapset syövät höyräviä nakkeja ja muu-makkaroitaan ja nauravat. Ei meillä ehkä ollut tänäkään aamuna täydellistä sunnuntaibrunssia. Mutta meillä on talviretki ja makkaranpaistoa meren rannalla kevään ja talven taitekohdassa. Meillä on muistossa perheen yhteinen aika ja halu olla yhdessä.
Se riittää.
Täyden kympin suoritus.
© all rights reserved
Annuska Dal Maso
annuska@annuskadalmaso.com
