Tasapainoilun sietämätön vaikeus

Aamuhetki.
Istun Esikoisen kanssa hiljaa sohvalla ja katsellaan ulos olohuoneen ikkunasta. Linnunlaulu kantautuu sisälle, me molemmat hengitämme samaan tahtiin. Tunnen lapsen sydämen sykkeen omaa kehoani vasten.
Mietin omaa aikaa, lapsetonta aikaa, yksinoloa, hiljaisuutta.
Valehtelisin jos väittäisin etten koskaan kaipaisi hiljaisuutta ja yksinoloa. Tottakai kaipaan.

Mutta olen myös rakentanut elämääni niin, että niitä hetkiä tulee lähes päivittäin. Olen yrittänyt luoda päiviini tasapainon, etten väsyisi. Tasapainon hiljaisuuden ja kuhinan välille. Yksinolon ja sosiaalisten hetkien. Työnteon ja harrastusten tasapainon. Velvollisuuksien ja vapauden tasapainon.

Herään aamuisin niin aikaisin, ettei kukaan muu perheestä vielä ole hereillä. Juoksen 45minuutin ajan yksin ajatusteni kanssa. Joskus otan puhelimen mukaan, kuuntelen radioita tai musiikki, yhä harvemmin sitäkään nykyään. Juoksun jälkeen teen lihaskuntotreeniä ja venyttelyä takapihalla, hengitän ja kuuntelen aamun ääniä, linnunlaulua, porttien kolahduksia ihmisten lähtiessä työpaikoilleen.
Olen yksin, omien ajatusteni kanssa.

Päivisin minä olen lasten kanssa. Kokoajan. Ei ole hetkeäkään etten olisi tavalla tai toisella samassa tilassa heidän kanssaan. Kuitenkin on myönnettävä, että olemme saavuttaneet vaiheen jossa he leikkivät välillä pitkiäkin aikoja täysin tyytyväisenä keskenään. Minun täytyy vain olla paikalla, läsnä, mutta ei välttämättä osallistua vuorovaikutteisesti heidän tekemisiinsä. 

Teemme päivisin retkiä metsiin ja rannoille. Se, että seison lapsen kanssa jättimäisten punapuiden alla, tai se että kuuntelemme kolmestaan aaltojen kohinaa varpaat hiekkaan upotettuna, ei ole minun energiastani poissa. Se on se syy miksi minä jaksan sitä toista puolta arjesta.
Niitä pakollisia asioita. Ne aikuisen elämään kuuluvat velvollisudet.
Arjessa minua uuvuttavat eniten ne toistuvat samat asiat: ruokalistojen suunnittelu viikolle, kaupassakäynti, siivoaminen. Teen niitä, mutta ne vievät minulta paljon enemän voimia kuin kilometrien pituiset vaellukset kukkuloilla. Siksi olen yrittänyt tasapainottaa näitä asioita keskenään. Välillä onnistun, toisinaan en.

Aurinko siirty sentin verran ja valaisee nyt aamupalapöytää. Siitä tiedän kellon olevan niin paljon, että on aika nousta sohvalta ja aloittaa päivä oikeasti.
Siirryn keittiöön tekemään aamupalaa.

Jään ajatukseen kiinni, mikä minua uuvuttaa arjessa eniten.  Pohdin tarvitsisinko enemmän aikaa yksin, pitäisikö minun lähteä viikonloppuisin tietokoneen kanssa yksin kahvilaan tekemään töitä?Mutta se olisi pois perheajasta. Siitä toisesta asiasta, josta minä saan suunnattomasti voimia. Siitä kun me kaikki neljä olemme yhdessä.
Tiedän, että moni kotiäiti ottaa viikonloppuisin itselleen aikaa, antaa puolisoiden hoitaa kodin ja lapset.
Minä en ole koskaan halunnut viikonloppuisin erityisesti aikaa vain itselleni. Minäkin haluan silloin olla Puolison kansa. Haluan meidän olevan yhdessä perheenä. Tekevän asioita yhdessä. Ei erikseen.

Koko viikon minä teen asioista yksin lasten kanssa; ihania asioita, mukavia retkiä, arkisia asioita, tylsiä velvollisuuksia. Kun on vihdoinkin viikonloppu, ei minulle ole ratkaisu se että minä jätän niiden asioiden tekemisen toisen harteille. Minä haluan jakaa ne, tehdä ne yhdessä. Kokea olevamme ME.

Esikoinen vilahtaa keittiönovesta pihalle, sanoo hakevansa jalkapallon.
Katselen miten hän kävelee kostean nurmikon halki noutamaan jalkapalloaan ja jää katselemaan mustaa korppia sähkölangan päällä. Kysyn häneltä haluaako hän tulla syömään aamupalaa. Lapsi katsoo minua ja kertoo haluavansa olla hetken yksin.
Nyökkään ja menen itse sisälle. Näen Esikoisen menevän takapihan aurinkotuolille istumaan. Siinä hän istuu yli viisitoista minuttia minun valmistellessa aamupalatarpeita pöytään ja pohtiessa miten päivän menot järjestettäisiin. Lopulta lapsi tulee sisään ja istahtaa omalle paikalleen pöydän ääreen.
Lusikoituaan hetken aikaa kaurahitualeiden ja murojen sekoitusta hän toteaa “Välillä pitää olla yksin. Ja kun tänään kerta nähdään aamulla ja iltapäviällä kavereita, niin minun pitää olla nyt yksin hetki että jaksan sitten.”
Kysyn häneltä väsyttääkö häntä kavereiden kanssa oleminen. Lapsi nyökkää, tosin lisää heti perään, että kaverit ovat silti parasta maailmassa.

Esikoinen on ehkä minunkin elämän ongelman ytimessä.
Kun on niin paljon asioita ja ihmisiä joiden kanssa on mukava viettää aikaa, mutta se mukavakin seura tai tekeminen voi uuvuttaa, ellei vastapainoksi ole tarpeeksi sitä hiljaista yksinoloaikaa.

Olen viimeaikoina töiden ja lasten kaverinälän (ja myös oman sosiaalisuuskaipuuni) kautta ollut erittäin paljon tekemisissä ihmisten kanssa.
Kun Kuopus oli pieni ja kun muutimme tänne tuntematta täältä ketään, saatoin viettää viikon puhumatta kellekkään muulle kuin kaupan kassalle tai Puolisolle. Kipuilin silloin yksinäisyyttä pahemmin kuin koskaan. Olin yksin, mutta kuitenkin täysin vailla omaa aikaa. Lapset olivat täysin liimautuneita minuun ja tarvitsivat minua lähes koko valveillaoloaikansa. Muistan miten odotin päiväuniaikaa ja sitä tunnin mittaista hiljaisuutta jonka aikana sain kirjoittaa tai vain juoda teetä ja tuijottaa ikkunasta ulos.

Nykyään päiväunet ovat historiaa. Mutta historiaa on myös se etten voi ottaa askeltakaan ilman Kuopusta sylissä tai jaloissa kiinni. Historiaa ovat myös pitkät yksinäiset viikot kun elämä pyöri ruokakaupan ja leikkipuistojen välillä.
Olen tehnty tietoisen askeleen parantaakseeni elämääni. Voidakseni todeta eläneeni tämän Amerikan ajan täysillä. Nähdäkseni, kokeakseni. Tiedostan vahvasti miten ainutkertaisesta elämänvaiheesta tässä on kyse. Miten arkemme on nyt etuoikeutettua ja erityistä. Tiedostan ja ymmärrän miten tätä aikaa me emme koskaan enää saa takaisin.

Olen alkanut tehdä taas omia töitä, tutustuin ihmisiin, lapset ovat kasvaneet, heistä on tullut itsenäisempiä, se antaa minulle tilaa, mahdollisuuksia työskennellä heidän läsnäollessa.
Olen höllentänyt myös paljon kotitöihin liittyviä periaatteitani. Olohuoneen ja keittiön siivoan edelleen päivittäin. Lastenhuonetta en. En silitä enää kaikkia vaatteitamme, en edes pakota itseäni viikkaamaan vaatteita heti kaappiin kun otan ne kuivurista. Nytkin kolme koneellista puhtaita vaatteita on lojunut pyykkikorissa sunnuntaista lähtien.
Luovuin myös siitä, että siivoaisin ruokapöytämme aamupalan ja iltaruuan välissä. Teen sen jos olen kotona päivän. Harvoin olemme. Kun aamulla painan oven takanani kiinni, jäävät aamupala-astiat ruokapöydälle josta korjaan ne illalla kun tulen kotiin ja alan valmistella iltaruokaa.
Ei, kotimme ei ole edustuskunnossa jos meille tulisi yllätysvierailulle, mutta en enää välitä. Retket, työt ja muu elämä menevät sen ohitse. Ja kuka meitä sinne tulisi katsomaan kun emme kerta ole paikalla?

Haluaisin kirjoittaa tähän teille, että olen löytänyt tavan olla täydellisessä tasapainossa elmäni eri osioiden kanssa. Että olen löytänty tavan yhdistää työn, retkeilyn, parisuhdeajan, yksinolon, perheajan ja muun sosiaalisen elämän.
Mutta en minä ole.
Jostain syystä uuvun silti ajoittain.
Joku mitta tulee aina täyteen ennen toista.
Ärtyneenä löydän itseni istumasta olohuoneen nojatuolissa kellon lyödessä kuusi illalla ja olemassa aivan poikki. Poikki hyvästä elämästä.
Miten voikin aikuisena ihmisenä olla niin vaikeaa löytää se oikea tasapaino kaiken väliltä.
Miten voi olla niin vaikeaa nukkua, syödä, ulkoilla, liikkua, tehdä töitä, hoitaa velvollisuudet, työt ja sosiaaliset suhteet oikeassa mittasuhteessa.

Tänään painoin taas asuntomme oven kello yhdeksän aamulla kiinni, jättäen aamupalakupit pöytään, unohtaen teen termosmukissa tiskipöydälle, makuuhuoneen sänky on petaamatta ja lastenhuone on kaaos. Olohuone on näennäisen siisti, koska kuka sitä nyt aamulla olisi ehtinyt vielä sotkemaankaan edellisien illan siistimisen jäljiltä. Keittiön lattialla lojuvat useammat kenkäparit ja lastenhuoneen yövalo on varmasti jäänyt palamaan.
Suunnistan ystävä-äidin luo kirjoittamaan tätä tekstiä, lastemme leikkiessä yhdesä. Yhteisen lounaan jälkeen suuntaan lasten kanssa taidekouluun jonka jälkeen näen toista ystävä-äitiä puistossa.
Elämä on täyttä ja hyvää.

Mutta kun talo illalal hiljenee ja olisi hetki aikaa tehdä sitä valokuvakirjaa vuodesta 2016, on edessäni lista tekemättömistä muista töistä. Projektien kuvat seisovat ja odottavat käsittelyä. Pitäisi jaksaa miettiä konsepteja, ideoida, työstää ja puskea omia kirjaprojekteja eteenpäin.

Mutta siihen loppuvat minun voimani. Ja silti on jostain löydettävä energiaa tehdä asioita.
Jos taas vietän koko päivän tehden vain töitä, muutun ärtyisäksi koska kaipaan seikkailua, kaipaan luontoa, kaipaan ihmisiä ympärilleni.
Jos lapset olisivat päivät poissa luotani, kaipaisin heitä.
En tunnu löytävän täydellistä tasapainoa.
En löydä täydellistä tapaa saada kakkua ja syödä sitä.

Minun ei kai auta kuin opetella, yrittää löytää se oikea tapa elää ja olla.
Sitä se kai puhtaimillaan on: elämä.
Ikuista opettelua ja tasapainoilua  eri elementien välillä.
Eikä minulle oikein jää mitään muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa tasapainoilua kaiken tämän keskellä.
Välillä väsyen, välillä jaksaen taas.
Ehkä minä jonain päivänä vielä opin.
Ryppyisenä mummona kiikkustuolissa.
Kun kiire vihdoinkin loppuu ja aika on enemmän kuin silmä jaksaa seurata.
Ehkä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com