Tänään ei tarvitse olla reipas

Kirjoitin edellisen postauksen lopussa sitaatin “ Elämä on 10 % sitä mitä sinulle tapahtuu ja 90% sitä miten siihen suhtaudut.”
Niin.

On aamuja kun tämän muistaa, aamuja, päiviä kun osaa asetella tapahtumia ja maailmantilaa päässään asetelmiin jotka eivät riko omaa mieltä.
Sitten on aamuja kun se on kovin vaikeaa.
Tänään on vaikeampi aamu. Koko viikon rankkuus tuntuu olevan painolastina harteilla. Lasten tappelut ovat repineet hermojani iltapäivästä toiseen, aikataulutettu elämä repii meidän kaikkien hermoja, liikumme mukavuusalueemme ulkopuolella ja yritämme lähes pakonomaisesti tehdä siitä mukavuusaluettamme; tottua aikatauluihin, tottua ettei aikaa ole enää yhtä paljon kuin aikaisemmin, tottua lomakeviidakoihin, tottua siihen mitä muut ruuhkavuosiksi kutsuvat.

Vaikka päivä valkenee kirkkaana, lämpimänä ja lempeänä, on heti aamusta olo kuin olisi hieman varuillaan.
Koko viikon nurkan takana ollut flunssa nousee aivastuksina nenään ja niistän samalla räpytellen kirveleviä silmiäni. Minulla ei ole tapana sairastella, en malta pysähtyä potemaan. Tänään kuitenkin jätän aamutreenin väliin, ihan vain koska ajattelen niin olevan kerrankin paremmin.

Käyn suihkussa, eilinen 33 asteen helle toi hien pintaan, mutta en ehtinyt illalla suihkuun.
Esikoinen on jo hereillä, kello on seitsemän.

Avaan keittiön oven ja päästän lämpimän aamuilman keittiöön samalla kun tyhjennä tiskikonetta.
Kanandanhanhiparvi lentää talon ylitse ja huutaa syksyistä huutoaan.
Tällä hetkellä mikään muu ei kerro syksystä kuin hitaasti syysväreihin muuttuva luonto ja viileät yöt.

Siinä jossain aamupalan valmisteleun ja Esikoisen eväsrasian pakkaamisen välissä vilkaisen päivän uutiset ja totean maailman taas kerran kohauttavan olkapäitään ihmisoikeuksille.
Uutiset Suomesta ja Soinin luottamusäänestyksestä saavat minut tuijottamaan hiljaa ikkunasta ulos ja miettimään mikä tätä maailmaa vaivaa: miksi juuri nyt on valloilla ilmapiiri joka sallii ihmisoikeuksien polkemisen korkeilla johtotasoilla, kerta toisensa jälkeen. Ja muut vaikuttavat elimet ympärillä vain kohauttavat olkapäitään ja jatkavat matkaansa.

Miehet päättämässä naisten kehoista, valkoiset rikkaat päättämässä köyhien muiden väristen ihmisten oikeudesta elämään ja oikeuteen olla olemassa.
Suljen silmäni ja nielen pahaa makua pois suustani.

Keskityn lapsiin, vien ajatuksia tietoisesti pois tästä kaikesta. Tänä aamuna minä en kykene ajattelemaan tätä, en ilman että se nostaisi kyyneleet silmiini. En ilman että potisin ahdistavaa tunnetta omasta hyväosaisuudestani. En ilman että turhautuisin siihen, että asun maassa, joka on maailman suurimpia ja mahtavampia maailmassa ja samalla suuruudella ja mahtavuudella se repii perheitä hajalle, mahdollistaa ihmiskaupan ja rakentaa muureja rajoilleen. Ja maata jota kutsun kotimaakseni ei jää paljoa jälkeen tästä kaikesta.
En tiedä mihin kuuluisin, mihin haluaisin edes kuulua.

Esikoinen lähtee kouluun. Puoliso hoputtaa, on jo kiire. Halaan lasta ja toivotan hyvää koulupäivää. Lapsi halaa takaisin.
Puoliso on jo kadulla odottamassa, ärtyneenä myöhässä olemisesta. Vien hänelle Esikoisen eväslaukun ja lippiksen. Ettei se taas unohdu. Niin kuin viimeksi kun oli tällainen kiireinen aamu.

Sisällä Kuopus syö aamupalaa pöydässä.
Kysyy meneekö hän tänään yksin kerhoon? Kerron että menee, mutta että siellä on tuttu ohjaaja.
Kyyneleet kihoavat pienen lapsen silmiin, alahuuli kiertyy rullalle ja itku vavisuttaa pientä kehoa.
Hän ei halua yksin kerhoon. Jännittää kun ei tunne ketään.
Otan syliin. Lohdutan.

Kerron, että siellä on tuttu ohjaaja, kerron että he tekevät tänään omenahilloa.
Lapsi rauhoittuu, sanoo haluavansa soittaa ukille ja mummille.
Lupaan, että saa soittaa jos samalla syö aamupalan loppuun.
Kuuntelen puhelua ja siivoan pöytää.

Mietin tätä elämää. Tätä outoa kuplaa jossa elämme.
Amerikkaa. Eurooppaa.
Syitä jäädä tänne nyt vielä.
Syitä miksi ikävöin pois.
Minne minä edes ikävöin? Suomeen?
Vai vain liikkelle? Johonkin toisaalle?

Huokaan ja alan täyttäämään astioita tiskikoneeseen.
Elämä ei ole suoraviivaista.
Tai kai se voisi olla. Esikoiselle se on. Ainakin näiden asioiden suhteen. Hänellä on selkeä suunnitelma:
Me kuulema olemme nyt vielä 2 vuotta täällä, sitten me menemme Suomeen ja ostamme talon ja hän saa koiran ja voi olla viikonloppuisin vuorotellen Kaurilassa vuorotellen Pohjois-Karjalassa ukin ja mummin luona.

Näin hän tämän on esittänyt. Lukuisia kertoja. Selittänyt, että nyt pitää leikkiä kovasti amerikan ystävien kanssa, koska sitten kun täältä lähtee pois ei heidän kanssaan enää voi leikkiä.
Niin, tavallaan hän on oikeassa.
Nyt pitää tehdä niitä asioita täällä jotka tuottavat iloa. Ne asiat joiden takia halusimme palata. Ne asiat joiden takia jaksoimme odottaa vuoden takaisinpääsyä.
Hullut, jääräpäiset me.

Mutta sen takia minä teen asioita jotka tuntuvat muista hassuilta. Kuten eilen.
Hain Kuopuksen kanssa Esikoisen pyörillä koulusta ja heti kotiin päästyämme parkkeerasimme pyörät ja istuimme autoon.
45 minuuttia myöhemmin olimme ylittäneet kukkulat, meri siinsi oikealla puolellamme ja vasemamlla puolellamme aukesi maisema jota en ole muualla kokenut. 

Valtava pelto, täynää kurpitsoja. Satoja, tuhansia oransseja kurpitsoja. Osa vielä varsissa kiinni, pellon keskellä, toiset kannettuna siisteihin riveihin, oranssiksi mereksi kuivuneelle mullalle.
sAmerikan kurpitsapellot, niissä on jokin viehätys joka jo ajatuksena saa minut hymyilemään.

Nämä aukeavat jo syyskuussa, vaikka halloweenia vietetään vasta lokakuun lopussa.
Mutta minä en halunnutkaan tänne halloweenin takia.
Minä tulin lasten kanssa hakemaan muistoja.
Tulin hakemaan oranssia väriterapiaa, haistelemaan merituulta ja katselemaan miten lapset juoksevat onnellisina kurpitsarivien välissä.

Näin aikaisin, arkena, syyskussa, pellolla ei ole muita. On vain meidän pieni hullunkurinen perhe joka lähtee hakemaan kurpitsoja jo nyt.
Tämä on yksi tämän hetken, tämän elämäntilanteen riemuja. Mahdollisuus vielä lähteä, tehdä nopeita päätöksiä. Mennä sinne minne valokuvaajan mieli haluaa. 

Tämä on tämän suuren laakean maan kauneutta. Että näitä peltoja on. Että on kulttuuri ja ihmismassaa joka ylläpitää tätä kulttuuria. Ostamista, myymistä, rahasta tässäkin on pohjimmiltaan kyse. Elinkeinosta.
Mutta tämä on edes asteen verran inhimmillisempää kuin moni muu kapitalistinen tuote.
Nämä kurpitsat kasvavat tässä, omassa rauhassaan kesän, Syksyn tullen portit pellon vieressä avataan ja ihmiset pääsevät ostamaan omakseen tuon oranssin ihmeen.

Siinä keittiössä seistessäni, katsellessani kuinka Kuopus lusikoi aamupalaa suuhunsa ja kuuntelee samalla mumminsa puhetta, ymmärrän että nämä ovat ne muistot jotka toivottavasti jäävät lastemme mieleen. Nuo hetket kurpitsapelloilla. Vuorilla. Kukkuloilla. Merenrannoilla. Aika hioo pois nämä muistot aamuista jolloin pala hiertää kurkussa, aika huuhtoo mennessään pois muistot ahdistuksesta ja ikävästä. 

Kymmenen vuoden päästä minä tuskin muistan ensimmäisenä niitä hetkiä kun maiden poliittiset ratkaistu ovat saaneet minut nielemään kiukkua ja olemaan turhautunut. Kymmenen vuoden päästä minä tuskin ensimmäisenä nostan esiin muiston siitä miten aika tämän palavan auringon maa sai minut turhautumaan omasta identiteetistäni, sai minut ikävöimään liikkelle, sai minut tunteman itseni haavoittuvaiseksi ja yksinäiseksi.

Minä muistan lämmön, minä muistan viikunoiden makeuden. Minä muistan meren pauhun, minä muistan kurpitsapeltojen väriloiston. Minä muistan heinän tuoksun, minä muistan kaskaiden soiton. Minä muistan rakkauden. Minä muistan perheeni naurun ja hymyt meren rannoilla ja vuorilla. Minä muistan matkat, minä muistan miten nämä vuodet hioivat meidät yhteen. Minä muista ystävät, minä muistan kohtaamiset. Minä muistan miltä tuntuu löytää aitoja oikeita ihmisiä joiden edessä olla MINÄ, kaiken tämän ihmismassan keskellä. 

Tässä maassa on niin paljon kaunista, niin paljon hyvää.
Tässä massa, kuten jokaisessa. Myös Suomessa.Ei politiikka tai siinä maassa olevat ihmiset voineet ottaa niitä minulta pois.
Hengitä syvään ja pieni pala ahdistusta tuntuu valuvan uloshengityksen mukana kuumenevaan auringonpaisteeseen.

Kuopus puhuu nyt ukin kanssa ja minä jatkan astianpesukoneen täyttämistä. Nostan lasten eilen pellosta valitsemat viisi kurpitsaa ovensuuhun ja annan muiston eilisestä iltapäivästä nostaa hymyn huulilleni.

Palautan mieleni keskelle oranssia peltoa, kuuman auringon alle. Lapset etsimässä viittä täydellistä kurpitsaa, nostamassa niitä kottikärryihin. Lapset hyppimässä heinäpaaleilta irtoheinään, naakat lentämässä mustana parvena sinistä taivasta vasten. Meri kimmeltämässä kaukaisuudessa.
Hetkiä, kuplia, joita kukaan, eikä mikään voi meiltä koskaan viedä pois.
Muistoja, joiden tähden tämä kaikki kannattaa.

En ehkä osaa tänään olla vilpittömän onnellinen siitä että olen täällä. En ehkä olisi tänään vilpittömän onnellinen missään muuallakaan tässä maailmassa.
Ehkä joka päivä ei edes tarvitse olla onnellinen.
Ehkä joinain päivinä riittää muisto onnellisesta päivästä, että sen päivän jaksaa tarpoa lävitse.
Ja kun aurinko laskee ja pimeys nukuttaa kehon ja mielen uneen, voidaan tähtien taakse lähettää vieno toivo, josko seuraavana päivänä mieli ei rimpuilisi ikävien uutisten, kaipuun, levottomuuden ja riittämättömyyden tunteiden vallassa vaan olisi valmis ottamaan vastaan kaiken sen hyvän jota maailmalla kuitenkin on tarjota.

Ja kun Kuopus kerhoon lähtiessä vielä uudestaan parahtaa itkuun, kun ei haluaisi taas jäädä yksin osaamatta kieltä, kyykistyn hänen eteensä ja kerron tämän kaiken hänelle lapsen sanoin.
On ihan ok, että harmittaa. On ihan ok että itkettää.
Mutta loppujen lopuksi luulen, että kerhossa tehdää asioita joita mielellään myöhemmin muistelet ja kerrot.
Ja vaikket tunne vielä ketään hyvin, on sinun oma ohjaajasi täällä, ja hän halaa, vaikkei se olekaan sama halaus kuin minun.
Mutta se on halaus. Ja se jää sinun sydämeesi muistona halauksena jossa on lämpöä.
Tänään ei tarvitse olla reipas.
Ei tarvitse tykätä tästä.
Mutta läpi se on tarvottava.
Ja huomenna on taas uusi aamu.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com