Tämän taivaan alla

Hetkiä menneeltä viikolta.
Hyviä, huonoja, ihan vain hetkiä.

Hetkiä kun mitään ei enää jaksaisi. Kun sadetta ryöppyää taivaalta ja vaatteet liimautuvat pitkin kehoa märkänä ja painavana. Esikoinen juoksemassa edellä ja kaatumassa kuralätäkköön, siihen samaan johon juuri hetki sitten kielsin juoksemasta.

Tiedostan, ettei meillä taaskaan ole oikeita varusteita, ei nyt, ei eilen eikä huomennakaan. Tässä ajassa, tässä paikassa, tässä epämääräisyyden määrittämässä jatkumossa, kaikki valmistautuminen tapahtuu liian myöhään.

Kuopus huutaa kun housut kastuvat tuulen ryöpyttäessä sadetta sateenvarjon allekin. Matkaa on vain lyhyelti, pieni matka sitten ollaan jo perillä. Sata metriä, kuin ikuisuus. Harmaata, synkkää, märkää. Perkeleen perkele.
Tätä taas.
Loputonta arkea, syksyksi kääntyvää kesänloppua. Levotonta mieltä ja sekavia suunnitelmia tulevasta.

Lapset huutamassa kilpaa toistensa naamaan, repimässä pientä kumista jalkapalloa toistensa käsistä, kaikki minun käskyni, ohjeeni, rauhalliset sanani valuvat kuin hanhen selästä. Kissa kävelee halki keittiön, ei jaksa välittää huutavista lapista, ei minun kireästä olemuksestani, istahtaa eteeni ja vaatii ruokaa. Jätän lapset huutamaan, sytytän tulen takkaan ja ruokin kissan. Hiljaisuus. Pallo unohtui. Tuli, kissa. Hetkessä elämä on taas rauhallista.
Miten järjestää lapsille tekemistä syksylle, sille ajalle kun olemme tässä tilassa, odottamassa uutisia jotka tulevat kuitenkin aina liian myöhän. Mistä löytää lapsille ystäviä, leikkitovereita, mielekästä tekemistä. Miten selittää heille tämä edelleen jatkuva odotus, kodin vaihto.

Esikoinen yöllä itkemässä kasvukipuisia jalkoja, painajaisia. Painajaisia menettämisestä.
Minä silittämässä lapsen selkää, ylhäältä alas, ylhäältä alas, kerta toisensa jälkeen, monotonisen rauhallisesti. Ulkona sade rummuttaa peltikattoa, sisällä on pimeäää ja lämmintä. Lapsen itku tasaantuu ja hengitys muuttuu raskaammaksi. Minä jään makaamaan yöhön eikä kukaan silitä minua uneen, kukaan ei vakuuta minulle, että maailma on hyvä.

Väsymys, päänsärky, jumissa oleva vasen olkapää.
Koko aamu lähtee väärin käyntiin. Töihin pitäisi ehtiä, Puoliso ei herää, ei vaikka monta kertaa herätän.
Vihaisena pakkaan lasten lounaan laukkuun, mutisen itsekseni pitäkää tunkkine.
Pitäkää tämä koko hemmetin tilanne.

Esikoinen haluaa katsoa Kuisketta, Kuopus ryhmähauta. Laitan tietokoneelta Retkiroopea, senkin tunnussävlemä ärsyttää.
Kaadan teetä termosmukiin, työnnän eväslaukun rattaiden alaosaan ja puen lapset.
Käyn herättämässä Puolison, tokaisen että lähdemme.
Turhan äkäisesti. Turhan tiukasti.
Stressi väsyttää.
Stressi vituttaa.
Matkalla bussille aurinko paistaa ja linnut laulavat. Hiekkatie rahisee ja esikoinen huomaa koivujen lehtien olevan sydämen mallisia.

Tuuli humisee koivuissa ja ilmassa on ripaus syksyä. Nyt jo. Sieltä se tulee nurkan takaa, ihan kohta. Hengitän syvään.
Bussissa laitan jo anteeksipyyntöviestin Puolisolle.
Ei ollut tarkoitus olla niin äksy.
Anteeksi.

Pidän Kuopusta sylissä ja katselen bussin ikkunasta ulos. Katselen ihmisiä jotka nousevat kyytiin ja jäävät kyydistä pois. Elämä, ei se koskaan mene niinkuin sen ajattelisi menevän.
Luulisi minun jo oppineen.

Suunnitteleminen, asioista päättäminen. Se helpottaa oloa. Tehdään päätöksiä. Tehdään suunnitelmia. Mitä seuraavaksi. Miten järjestetään arki.
Mistä lapsille tekemistä päiviksi, kavereita. Selaamme läpi puistotädit, yksityisten päiväkotien mahdollisuudet. Puhumme ja pohdimme kasvatuksellisia päämääriämme.

Bussi huristelee läpi aamuisen kaupungin, ”Pasilan kautta” Esikoinen julistaa. Naurahdan ja myönnän, Pasilan kautta.

Lapset syventyvät katselemaan ulos ikkunasta, seuraavat ohikiitävää liikennettä, laskevat nostureita.

Tämä tilanne, tämä kaiken epämääräisyys on saanut minut vetäytymään.
Kun en jaksa, en jaksa vastata niihin kysymyksiin siitä mikä meidän tilanteemme on.
Kun ei ole vastattavaa.
Paitsi, että tilanne on edelleen avoin. Odotamme.
Odotatte mitä?
Että tietäisimme jotain.
Että pääsisimme kotiin.
Odotamme, koska se tuntuu sydämessä oikealta.
Ikävä repii, se repii sydäntä, päätä. Ihan kaikkea.
Työ pitää sen poissa. Työn tekeminen, järjestäminen.
Valheellisen kontrollin ylläpitäminen.

Jäädään pois bussista, ostetaan pullat ja teet mukaan lähikahvilasta. Ihmiset istuvat pöydissä eikä heistä kukaan tiedä meidän outoa tilannetta. Että tässä nainen ja kaksi lasta joilla ei ole pysyvää kotia ostavat teetä ja pullaa. Että he puhuvat sujuvaa Suomea mutta heidän oikea kotinsa on juuri tällä hetkellä jossain maailman toisella laidalla, eivätkä he saa mennä sinne.

Astutaan siirtolapuutarhoiden verheään maailmaan. Kuin kuplaan. Pois kaikesta. Olen hoitanut tätä pihaa kohta viisi vuotta. Esikoinen on ollut täällä aina mukana. Puhuu kuin omastaan.

Kitken kasvimaata.
Pidetään taukoa, juodaan teetä. Kiristys olkapäissä hellittää.
Kyllä tämä tästä.
Pakkohan sen on.
Hymyilen jo taas.
Mietin suunnitelmiamme, sitä miten olemme elämämme järjestäneet.
Kolme viikkoa ja meidän pitää olla nykyisestä asunnosta poissa.
Lähdetään hetkeksi muualle, pois Suomesta, tullaan sitten takaisin.
Takaisin Suomeen.
Takaisin Meilahteen.
Naapuri istutti pöydän ääreen eräänä päivänä. Sanoi, vedet silmissä, että meidän tilanteemme meni ihon alle. Ei noin voi ihmisille tehdä. Sanoi, että jääkää tänne. Tuhon juhlatilan asuntoon. Tehdään siitä teille koti kunnes matka vie eteenpäin. Sydämeni jätti lyönnin väliin. Ihmisen hyvyydestä.
Mahdollisuudesta, että lapsien ei tarvitsisi vaihtaa pihapiiriä.
Mahdollisuudesta, että arkea voisi jatkaa samoissa maisemissa.
Yksityiskohdat pitää vielä selvittää, voimmeko oikeasti jäädä.
Mutta mahdollisuus on olemassa. Se merkitsee enemmän kuin moni asia pitkään aikaan.

Lapset leikkivät saniaisten varjostamalla käytävällä lentävänsä Amerikkaan.
Euroopassa sentään voimme vielä liikkua vapaasti.
Voimme lähteä Berliiniin, tuosta vain. Kahdeksi viikoksi. Olla poissa. Tulla takaisin. Eikä kukaan kysele liikoja.
Vapaasti. Mitä se lopulta on, vapaus.
Sen mukaan mihin maahan sinä synnyt, se määrittää sen minne saat liikkua.
Yksi viiva kartalla.
Yksi maan nimi syntymätodistuksessa.
Vanhempien pahoja tekoja ei tulisi kostaa, mutta vanhempien kansalaisuus silti määrittää lapsen, ihmisen koko elämän.
Absurdia.
Pysäyttävää.

Tässä minä istun, valkoinen nainen, eurooppalaiseksi syntynyt, suomen ja sveitsin kansalaisuudet omaavana, keskellä puutarhaidylliä. Aurinko pilkahteleee omenapuiden välistä ja viinirypäleet kypsyvät hiljakseen kaarevan portin päällä. Kuunliljojen  hennon violetit kukinnot reunustavat polkua jonka ylle saniaiset kaartuvat.

Tässä minä istun, äitini synnyinmaassa, toisessa kotimaassani. Maassa johon minä synnytin lapseni. Maassa, johon Puoliso on syntynyt. Maassa, jonka kansalaisuuden minä omaan.

Istun ja huudan päänsisäistä kaaostani siitä, etten saa palata kotiini joka on maailman toisella laidalla, maassa johon en ole syntynty, maassa jonka kansalaisuutta en omaa. Minä, jolla on kotimaassani kaikki hyvin. Minä, jonka henkeä ei uhata. Minä, joka vapaaehtoisesti lähti sinne kauas, kuuman auringon alle, potemaan identiteettikriisiä ja ikävää tähän maahan jossa nyt istun.

Naurahdan.

Näen itseni ulkopuolelta, näen tämän kaiken älyttömyyden. Silti, tai ehkä juuri siksi mieleeni nousee Puolison lause, jo vuosia sitten lausuttu, “ et sinä tunteillesi mitään voi, joten lakkaa pyytämästä niitä anteeksi.”.

Katselen kuinka lapsemme, nuo pellavapäiset villikot, istuvat puutarhatuoleilla ja tunkevat pullaa suuhunsa. Valo läikehtii farkuillani ja mullan likaamilla käsilläni. Tee on kuumaa ja maito maistuu hassulta oltuaan termosmukissa liian kauan. Taivaalla lentää pääskynen. Ohi kävelevät vanhat ihmiset tervehtien meitä ystävällisesti.
Tässä hetkessä on hyvä.

Minulla on suunnitelma. Suunnitelma syksylle, suunitelma miten tästä kaikesta taas selvitään. Suunnitelma, jonka jokainen palanen voidaan taas ampua alas niin että se särkyy pirstaleiksi lattialle. Mutta ilman suunnitelmaa minä en kykene etenemään. Ja eteenpäin meidän on käveltävä.

Aina. Eteenpäin.

Aika on jatkumo. Se kuluu. Halusimme sitä tai emme. Ja jossain vaiheessa jokainen odotus tulee loppuun . Jokainen limbo päättyy joskus, johonkin ratkaisuun.
Ja se aika pitää vain osata odottaa. Siksi minä teen suunnitelmia. Selviytymissuunnitelmia.
Aikataulutan arkea.
Haen päiviin sisällön.
Rakennan itselleni syyn nauraa ja hymyillä. Haluan elää tätä odotusta, en lusia sitä kuin vanki.

Päivä kuluu, aurinko kuumentaa selkää kun tyhjennän kompostin. Hiki nousee otsalle kun lapioin multaa kottikärry toisensa jälkeen istutusten ja marjapensaiden alle.
Aika kuluu, tämä päivä kuluu.

Kun tulen kotiin löydän keittiönpöydän päältä mandariinipuun. Mistä se on tullut? Lapset ihmettelevät. Minä en tiedä nauran heille.
Kysyn Puolisolta, hän pyörittelee päätään, ei tiedä hänkään. Laitan naapurille viestin. Hän vastaa “Ajattelin, että tarvitset oman puun. Juurru Kaurilaan kunnes elämä vie eteenpäin.”
Pysäyttävä hetki. Kyyneleet silmissä. Sydän rinnassa pakahtumassa. Puolison lämmin katse kun kerron viestin sisällön. Mitä minä olen tehnyt elämässäni asaitakseni näitä ihmisiä ympärilläni. Tätä hyvyyttä. Miten koskaan voin antaa yhtä paljon hyvyyttä takaisin maailmalle?

Aurinko paistaa ikkunan läpi valkoiselle puupöydälle. Sitruspuun oranssit hedelmät loistavat harmaan ja valkoisen sävyttämässä keittiössä, ja mandariinin kukinnon tuoksu täyttää tilan, jossa aika on juuri sillä hetkellä pysähtynyt.

Tuo käsinkosketeltava hetki, tuo kutsu rakentaa hetkeksi edes valheellinen koti värisyttää jokaista ihohuokostani. Sydämeni käpertyy rinnassa enkä tiedä miten kiittäisin.

Tunnen oman pienuuteni, tässä ajan ja paikan jatkumossa, jossa me olemme vain matkustajia. Tunnen oman kyvyttömyyteni ohjata suurta laivaamme, mutta samalla tunnen sen voiman mitä se miten minä tätä maailmaa yläkannelta katselen vaikuttaa siihen kuka avuksemme tulee nostamaan purjeita.

Kun illalla painan pääni vasten Puolison rintakehää ja kuulen hänen huokaavan loppuksesän pimeyteen kysyn mikä hätänä. Miljoona tekemätöntä asiaa hän sanoo. Kysyn voinko auttaa. “Ei, sinä hoidat tämän Suomen päädyn niin hyvin, minä yritän hoitaa Amerikan pään. “  hän vastaa.

Vaikenen.
Kiitollisuus siitä siitä että tämä minun pyristelyni, tämä minun arjen eteenpäin tahkoaminen on toisellekin silminnähtävää, saa henkeni taas hetkeksi salpautumaan.

Kaiken tämän hulluuden keskellä, tiedän, että olen tällä matkalla juuri oikeiden ihmisten kanssa.

Ja se, jos mikään, kantaa pitkälle, vie purjeita eteenpäin, kohti valoa, tämän taivaan alla.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com