Suomalaisuudesta

Ajoimme tänään leikkipuistosta kotiin. Stereoista soi Palefacen “Helsinki-Shangrli la” kappale. Esikoinen lauloi sydämensä kyllyydestä mukana.
“Yhteiskunnan yllä liehuu taantumuksen viiri
Turvakameroilla luodaan pelon ilmapiiri
Hurahuhhahhei, holhoava esivalta
Putkaan tarranliimajat ja talonvaltaajat”
Sanat sinkoilevat auton seinistä ja näen peruutuspeilistä miten Esikoinen lausuu ääneen sanoja joita ei edes ymmärrä vielä.

Suomessa vietetään tänään itsenäisyyspäivää. 101 vuotta.
Onnea Suomi.
Media tuuttaa joka puolelta itsenäisyyttä, ylpeyttä ja kunniaa.
Huomaan omaavani hyvin vähän samaistumispintaa.
Äsken keittäessäni teetä keittiössä, vesihöyryn peittäessä keittiön ikkunan ja sen takana levittäytyvän sakean pimeyden huuruun, minä jäin miettimään suhdettani Suomeen.

En ole koskaan kokenut erityisen suurta intohimoa Suomea kohtaan.
Toisaalta, en ole kokenut mitään suurta intohimoa mitään maata kohtaan.
Minä rakastan Suomea, toki.
Sen luontoa, yötöntä yötä, kieltä joka soljuu kuin keväinen tunturipuro kivien ylitse, laulaen merkitystään lauseilla, jotka vain pienen pieni marginaalinen prosenttiosuus maailman ihmisistä voi ymmärtää.
Rakastan Suomen kykyä olla vahva, ajaa naisten asemaa, nähdä itsensä uranuurtajana, ajatella pitkällä tähtäimellä.

Mutta samanaikaisesti minä näen miten se Suomi, jota minä niin kovin haluan rakastaa, rapistuu, taipuu ja hitaasti antaa päättäjien viedä itseltään sen loiston jota sillä on ollut.
Suomen kaduilla natsit saavat marssia itsenäisyyspäivänä, vaikka heidän järjestönsä on lailla kielletty. Suomessa minun lapsiani on haukuttu, heidän päälleen on kaadettu olutta ja meidän peräämme on huudeltu rasistisia kehotuksia mennä takaisin sinne mistä tulimmekin. 
Ja minä olen valkoinen, lapseni ovat blondeja ja sinisilmäisiä, Suomen maalla syntyneitä.
Jokainen voi hiljaa mielessään pohtia, millaista elämä on heille, jotka omaavat ulkoisesti poikkeavat piirteet, eivät vain erilaisen kielen.

Minä rakastan Suomessa sen ihmisiä, kaikkia niitä ystäviäni ja perheeni jäseniä.
Minä kaipaan heitä ja ikävöin päästä takaisin heidän luokseen.
Samalla minä itken Suomen turvapaikkapolitiikkaa ja sen lapsiperheisiin kohdistuvia budjettileikkauksia.

Minä en ole syntynyt Suomeen.
En ole kasvanut edes ensimmäisiä elinvuosiani siellä.
Aikuisena olen viettänyt enemmän aikaa ulkomailla kuin Suomessa.

Mutta minä kävin peruskoulun Suomessa.
Hankin sieltä ensimmäisen ammattikoulutukseni.
Minun vanhempani asuvat Suomessa.
Minun Puolisoni on Suomesta. Meidän rakkautemme alkoi Suomessa.
Minun lapseni ovat syntyneet Suomessa.

Siinä, tuo edellinen lause, se on ehkä se painavin. Minun lapseni ovat syntyneet Suomessa.
Heille Suomi on se yksi ja ainoa kotimaa.
Maailman rinnalla.
Mutta heille se on synnyinmaa.
Heidän isänsä maa.

Suomessa minä meidän lapsemme synnytin, kannoin ilolla ja ylpeydellä heitä kohdussani sen maan kamaralla.
Huusin supistuskipujani Suomen loistavaa palvelua tarjoavassa synnytyssairaalassa.
Sain tukeutua uuraauurtavaan neuvolapalveluun, sain pukea lapseni valtiolta saamani äitiyspakkauksen vaatteisiin.
Suomi tuki minun matkaani äidiksi rahallisesti, varmisti että saan tehdä töitä, mutta pakko ei ole, kun lapsi on alle 10 kk ikäinen.
Suomen ansioista minun elämäni on sujunut niin kuin se on. Suomen ansioista minulla on Puolisoni, lapseni, tämä elämäni.
Ei minulta kiitollisuutta puutu.
Mutta ei minulta myöskään kritiikkiä puutu.

Me palaamme vielä Suomeen.
Palaamme asumaan ja elämään, olemaan osa sitä kansaa joka sen pimeissä päivissä ja yöttömissä öissä vaeltaa.
Siitä ei ole koskaan ollut epäilystäkään.
Juuri nyt olen poissa sieltä.

Kun ihmiset kysyivät Meksikossa mistä tulemme, vastasimme Kaliforniasta. Vasta alkuperää kysyttäessä sanoimme Suomi.
Jos minulta täällä kysytään mistä maasta olen lähtöisin, vastaan Sveitsi. Vasta lähtömaata kysyttäessä tulen mainineeksi suomen.
Eikä tässä ole kyse häpeästä.
Minä olen ylpeä Suomesta.
Niin ylpeä kuin jostain maasta voi olla.
Mutta jos minä tunnen siitä maasta ylpeyttä tunnen minä myös häpeää. Sillä samalla kun minä, puoliksi suomalainen, nimeän itseni suomalaiseksi, allekirjoitan minä tulevani siitä samaisesta maasta jossa niin moni asia on huonosti.
Maasta, joka ajaa politiikallaan köyhiä köyhemmäksi, lapsiperheitä ahtaammalle, antaa oikeiston repiä viimeisetkin oikeudet ihmisyydeltä. Tulen maasta, joka pakkopalauttaa viattomiakin ihmisiä vaarallisiin maihin, maasta, joka antaa tilaa ja oikeuksia natseille, jotka ajavat aatteita joiden kannattamisen pitäisi saada ihmiset voimaan pahoin.

Kyse ei ole siitä, että minä nostaisin mitään muuta maata itselläni ohitse Suomen.
En minä koe Amerikan olevan Suomea parempi tämän maan politiikka on niin pahasti ihmisoikeuksia halventavaa, että jo pelkästään se on yksi syy miksen koskaan haluaisi tänne jäädä, rasismi Amerikassa on sellaisissa mittakaavoissa ettei sitä voi suomesta käsin ehkä edes ymmärtää. Enkä Sveitsin. Sveitsin ulkomaalaispolitiikka ei siedä sen paremmin päivänvaloa kuin Suomenkaan. En minä silläkään voi ylpeillä. Saati sitten näiden maiden terveyspalveluilla tai lapsiperheiden ja naisten oikeuksilla.
Ystäväni kerran kysyi minne minä poliittisesti muuttaisin jos voisin valita, vastasin Islantiin. Jokainen voi hiljaa mielessään kysyä miksi se maa vetää minua puoleensa.

Minun tunteissani on kyse nimenomaan juurettomuudesta.
Siitä, etten oikeastaan koe kuuluvani mihinkään tiettyyn maahan.
Se on lahja, jonka sain vanhemmiltani. Sanon lahja, enkä kirous, koska koen sen lahjana. Minä voin kaivata jotain maata, voin kaivata sen ihmisiä, mutta en minä kaipaa sitä kotimaana.
Minun juureni ovat paikoissa, eivät maissa. Ne kasvavat korkeilla Sveitsin alpeilla, syvällä Pohjois-Karjalan metsissä, Englannin nummilla, Lontoon kivikaduilla, Kalifornian hiekkarannoilla ja punapuumetsissä.
Minun kotini on siellä missä minun perheeni on.
Ja samaan aikaan se ei ole missään.

Siksi minun on vaikea tuntea mitään isänmaallisia tunteita Suomen itsenäisyyspäivänä.
Minun on vaikea ymmärtää miksi minun pitäisi katsoa Tuntematonta sotilasta tai seurata linnan juhlia. Vaikea ymmärtää miksi minun tulisi kumartaa lippua, jonka alla minä rakastan elää mutta jonka alla tehdään myös paljon vääryyttä.
Kunnioitukseni Suomi ansaitsee, se on kiistatonta.
Rakkautenikin.
Mutta en usko koskaan voivani rakastaa sitä maata kritisoimatta sitä samalla.
En koskaan voi väittää sen olevan vain hyvä, sen poliittisten päättäjien tekevän vain oikeita päätöksiä ja ajattelavan vain kansalaisten parasta.
Minä kunnioitan heitä, jotka tuon maan verellään itsenäiseksi taistelivat. Minä myös uskon, että heillä oli hyvin erilainen mielikuva siitä mitä itsenäinen Suomi pitää sisällään kuin mihin suuntaan sitä juuri nyt yritetään leipoa.

Lastemme tähden, minä opetan ja kerron ääneen kaiken hyvän mitä Suomesta tiedän, näiden ulkomaanvuosiemme aikana.
Varmistan, että kun palaamme he osaavat rakastaa sitä maata, osaavat palata kanssamme maahan jota he voivat kodiksi kutsua.
Mutta minä opetan heille myös kaiken sen mitä sen maan varjoissa asustaa, kaikki ne pimeät puolet joita meidän ei tulisi koskaan unohtaa.

Jokaisessa maassa, jokaisessa kansassa on huonot puolensa. Mutta yhtäkään varjoa ei saisi koskaan ohittaa, jokainen niistä tulisi valaista, katsoa sitä silmiin ja tehdä siitä päivänvaloa kestävä.
Minkään maan taistelu varjoja vastaan ei ole koskaan ohitse.
Minä teen parhaani kasvattaakseni lapset, suomalaiset lapset, jotka osaavat nähdä ja vaatia tuolle pienelle kansalle parasta.
Siksi, juuri siksi, minä annan lasteni kuunnella poliittista asennemusiikkia.

Siksi, juuri siksi, minä selitän kerta toisensa jälkeen 4 ja 5,5 vuotiaille lapsillemme mitä tarkoittavat sanat : hyvinvointivaltio, oikeistopopulisti, maahanmuuttopolitiikka. 
Selitän, kerta toisensa jälkeen.

Annan lasten kysyä.
Annan heidän vilpittömästi rakastaa omaa kotimaataan, annan heidän vilpittömästi kutsua itseään suomalaiseksi, mutta varmistan, että heillä on eväät repussaan myös taistelemaan sen puolesta, että siitä maasta jota he kodiksi kutsuvat tulee vielä maa josta he voivat jonain päivänä myös vilpittömästi olla kiistattoman ylpeitä, myös sen varjoissa elävistä möröistä, koska he tietävät että ne ovat voitettavissa.

Hyvää itsenäisyyspäivää Suomi, kohti valoisampia aikoja.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com