Sisaruskupla, paras ja ärsyttävin asia pienen ikäeron sisaruksissa.

“Kuka on sinun paras kaverisi?” Kysyn Kuopukselta eräänä aamuna aamupalapöydässä.
Olemme juuri keskustelleet Ninja Go hahmojen ystävyyssuhteista. Elämäni tuntuu tänä kesänä pyörivän pitkälti nimenomaan ninja go hahmojen ympärillä.
Esikoinen lusikoi aamupalaansa suuhunsa ja tuijottaa odottavasti Kuopusta. Kuopus osoittaa heti kysymyksen kuultuaan Esikoista ja sanoo “Esikoinen toki”
Kysyn saman kysymksen Esikoiselta. Hänelle tyypilliseen tapaansa hän ensin ilmoittaa ettei hänellä ole vain yhtä parasta ystävää, saatikka että hänellä olisi vain yksi ystävä, mutta jos nyt tässä yksi pitää mainita niin kyllä se on Kuopus.

Parhaat ystävät.
Sitä he totisesti ovat.
Hyvässä ja pahassa. 

Välillä minusta tuntuu, että näiden kahden lapsen ystävyys, veljeys, menee jotenkin jopa ylitse ystävyyden. Se ylittää sen rajan roimasti, aivan kuten varmasti kaikissa sisaruussuhteissa on tapana.
Kuopuksen ensimmäiset kaksi elinvuotta näiden kahden lapsen kanssa oli ajoittain aika raskasta. He myös kiistelivät paljon jo aika pienestä lähtien. Esikoinen ei ollut varinaisesti koskaan mustasukkainen Kuopuksesta, mutta Kuopuksen vaikeasta vauvavuodesta jäi kyllä jälkiä korjattavaksi myös suhteessa Esikoiseen. Pitkään lapsi halusi keskivertoa enemmän huomiota, haki sitä sitten siinä vaiheessa kun Kuopus ei enää vallannut minun syliäni 24/7.
Lapset leikkivät silloin kyllä yhdessä tai ainakin rinnakkain, mutta usein Kuopus myös oli vielä liian pieni Esikoisen leikkeihin.
He tekivät mielellään asioita yhdessä ja samanaikaisesti, mutta jonkun aikuisen tuli tehdä niitä asioita yhdessä heidän kanssaan. Keskenään ollessaan tekeminen usein riistäytyi kädestä ja päätyi Esikoisen huutoon, että Kuopus rikkoo, ei osaa tai muuten vain pilaa hänen tekemisensä.

Lapset myös painivat ja olivat ajoittain erittäin fyysisiä toisiaan kohtaan.
Se oli väsyttävää. Tavallaan heidän suhteensa oli tiivis jos silloin, mutta konflikteja tuntui olevan enemmän kuin rauhaisaa yhdessäoloa.
“Kyllä se siitä helpottaa” jaksoivat kokeneemmat äidit neuvoa ja tukea.
Välillä uskoin, välillä ajattelin ettei se koskaan helpottaisi.

Kun Kuopus sitten täytti  kolme vuotta, alkoivat he yhtä äkkiä leikkiä yhdessä pitkiäkin aikoja tappelematta.
Löytyi yhteiset kiinnostuksen kohteet; ötkökät, legot, mielikuvitusleikit, majanrakennus…
Pikkuhiljaa he rakensivat itselleen myös oman kuplan. Sellaisen mihin me vanhemmatkaan emme pääse sisälle.

Lasten muodostama tiivis suhde tuskin on minkäänlainen poikkeus.
Samankaltaisia sisaruskaksikoita ja – parvia on varmasti miljoonia tässä maailmassa.
Meidän lapsillamme on ehkä keskivertoa astetta tiiviimpi suhde, isäni sanojen mukaan kaksoissyndrooma.
Ilmeisesti on aivan normaalia, että nuorempi sisarus roikkuu vanhemmassa sisaruksessaan ja seuraa tätä kuin hai laivaa ja kokee tarvitsevan tätä lähes kaikkeen. Kuitenkin astetta harvinaisempaa on, että tämä samankaltainen suhde toimii myös toisinpäin. Eli että vanhempi sisarus on samalla tavalla hyvin kiinni nuoremmassa.
Meidän lapsillamme tämä kuitenkin menee juurikin molempiin suuntiin.

Se johtunee monesta syystä. Yksi lienee heidän ikäeronsa. Se on on vuosi 10 kk.
Tavallaan siis suhteellisen normaali, monella tuntemallani ikäero on suurinpiirtein kaksi vuotta.
Esikoinen on kuitenkin ollut niin pieni Kuopuksen synnyttyä, ettei hän muista elämää ilman Kuopusta.
He ovat tavallaan aina olleet yhdessä.

He ovat myös kokeneet viimeisen neljän vuoden aikana enemmän suuria muutoksia elämässään kuin moni muu sisarus.
Me olemme heidän lyhyen lapsuutensa aikana muuttaneet täysin uuteen maahan, täysin uuden kielen keskelle. Olemme joutuneet lähtemään tästä heidän kodikseen kutsumastaan talosta pois, ja pysymään poissa viiden viikon sijaan 12kuukautta.
Lapset olivat kanssamme tuuliajolla Suomessa vuoden 2017 kun odotimme viisumeitamme ja vaihdoimme majapaikkaa 12 kertaa sen 12 kuukauden aikana.

Ainoa asia,  joka on aina pysynyt samana, tuttuna ja turvallisena, on ollut perhe.
Lapsille se suurin turva, se muuttumaton asia maailmassa on ollut sisarus ja vanhemmat. Ja legot.
Kaikki muu on pyörinyt ja välillä myrskynnyt ympärillä. Mutta perhe, se on pysynyt, aina tiiviinä, aina varmuudella siinä. Lapset ovat voineet herätä joka aamu varmasti tietäen että he heräävät maailmaan jossa paikalla on veli, äiti ja isä. Kaikki muu oli epävarmaa, mutta nämä kolme asiaa pysyivät.

Voisi kuvitella sen olevan vain ihanaa.
Se että lapset ovat kiinni toisissaan, leikkivät yhdessä, haluavat molemmat olla toistensa seurassa usein ja paljon.
Ovat toistensa parhaat ystävät.

Ja niinhän se onkin.
Silloin kun kaikki menee hyvin. Silloin kun lapsilla on sama suunta leikissä, silloin kun heillä on sama mielihalua ja tahto.
On kuitenkin niitäkin hetkiä kun toinen lapsista haluaisikin tehdä jotain muuta, välillä jopa olla rauhassa, tehdä jotain yksin.
Eikä toinen anna.
Koska aina pitää saada olla yhdessä.
Riitahan siitä seuraa.
Riita, jonka päätteeksi se toinen silti haluaa olla toisen kanssa. Vaikka se toinen kiusaisikin ja olisi ilkeä.

Usein mietin miksi ihmeessä lapsilla on tarve olla toisen kanssa niinäkin hetkinä kun toinen käyttäytyy todella huonosti.
Silloin kun toisella on inhottava päivä ja hän lähinnä vain kiusaa toista.
Miksi ihmeessä ei voi vain kävellä pois ja tehdä jotain omaa?
Miksi haluaa jäädä ärsytettäväksi ja antaa tilanteen eskaloitua kerta toisensa jälkeen huutoitkuksi vaikka samalla ajalla voisi tehdä jotain paljon mukavampaa itsekseen?

Jos joku minun ystävistäni, saatikka minun paras ystäväni olisi minulle samalla tavalla ilkeä kuin lapset joskus ovat toisilleen, en taatusti haluaisi sinä päivänä tietää hänestä enää mitään.
Mutta sisarussuhteissa pätevät eri säännöt.
Säännöt, jotka jokainen sisaruskaksikko, -kolmikko, tai monikko itse luo. Säännöt joita meidän aikuisten tuntuu olevan vaikea käsittää.

Minäkin kasvoin isossa sisarusparvessa. Ja edelleen siedän sisaruksiltani enemmän kuin todennäköisesti siedän keneltäkään muulta ihmiseltä ympärilläni.
Me varmaan riitelimmekin samalla tavalla kuin Kuopus ja Esikoinen nyt riitelevät.
Vanhempamme olivat varmasti aivan yhtä tuskastuneita siihen huutoon ja vikinään ja kinasteluun kuin me olemme.
Iän myötä olen ehkä vain oleellisesti unohtanut sen kaiken.
Tai ainakaan omakohtainen kokemus ei ole kasvattanut lainkaan enemmän hermoja sen sietämiseen.
Tiedä häntä.

Ystäväni kysyi aikaisemmin kesällä mikä lasten välisessä tiiviissä suhteessa eniten ärsyttää.
En silloin osannut vastata, sanoin varmaan jotain ympäripyöreää huudosta ja kitinästä.
Olen sittemmin miettinyt sitä paljon.
Että mikä siinä ärsyttää.

Ehkä  eniten kuitenkin sen huudon ja “toi kiusaa/matkii/nipistää/lyö” vininän ohitsekin menee lasten muodostama kupla jonka läpi ei pääse.
Tiedättekö tilanteen kun istutte koko perhe ruokapöydässä ja lapset alkavat ilveillä toisilleen ja samalla pelleillä ruualla tai yleisesti vain käyttäytyä vastoin sovittuja ruokapöytä sääntöjä.
Te molemmat vanhemmat pyydätte heitä lopettamaan ja muistutatte miten ruokapöydässä käyttäydytään. Lapset eivät kuuntele.
He ovat luoneet katsekontaktin keskenään, muodostaneet kuplan, eivätkä he päästä ketään sen läpi.
He tietävät seuraukset, mutteivät välitä. Mikään, ei mikään mitä heille sanoo, ei mene läpi.
Lopulta, jo lähes hermostumisen partaalla, joudutte poistamaan lapset ruokapöydästä ja lapset lähinnä vain nauravat keskenään tilanteelle.

Tuon hetken aikaa he ovat voimakkaampia, he ovat niitä jotka ovat pystyneet muodostamaan muurin vanhempia vastaan.
Kysessää on tottakai valta-peli, lapset vastaan aikuiset.
Ja kasvatuksellisesti oikea tapa lähestyä asiaa on pohtia miksi sinun pitäisi näyttää siinä tilanteessa valtaasi lapsen tahdon ylitse.
Onko se siinä tilanteessa tarpeen?
Tuskin.

Kasvatuksellisesti järkevintä on varoittaa lapsia kerran ja jos tilanne ei raukea poistat heidät.
Mutta kasvatuksellisesti järkevät ratkaisut eivät aina ole tunnepuolella yhtä helppoja.
Ja lasten muodostama oma kupla menee tunteisiin.
He päättävät jättää sinut ulkopuolelle.
He päättävät, että sinä et kuulu siihen maailmaan.

Jossain syvällä sisällä sinä loukkaannut, suutut siitä että lapsi jättää sinut ulos, ei kuuntele eikä tottele.
Sen myöntäminenkin on ärsyttävää.
Ärsyttävää että itsessään on tuo heikkous.

Samalla tuo kupla suojaa lapsiamme paljolta.
Se suojaa ulkopuoliselta maailmalta.
Luulen lastemme oppineen rakentamaan tuon sisaruskuplansa erityisen vahvaksi.
Se on heidän maailmansa, siihen eivät muutokset pure.

Siinä kuplassa elävät Ninja Go hahmot ja kolmella kielellä puhuttu sekakieli.
Siinä kuplassa  heillä on omat säännöt ja logiikka joka ei lainkaan tunnu järkeävältä meistä aikuisista.
Mutta se on heidän kuplansa, heidän sääntönsä.
Eikä se koskaan tule olemaan meidän vanhempien ja aikuisten kupla.
Ei koskaan.

Tästä huolimatta, tai ehkä juuri tämän takia, hyvässä ja pahassa, en tekisi mitään toisin.
En haluaisi lapsilleni enemmän ikäeroa, en haluaisi että he olisivat erilaisempia.
He ovat kuplansa ansainneet.
Vaikkakin se ajoittain ärsyttäisikin minua ja Puolisoa enemmän kuin mikään muu maailmassa.
Mutta loppujen lopuksi, se on kuitenkin samalla ehkä kaunein asia mitä saamme olla todistamassa.
Sillä samanaikaisesti tuo kupla edustaa myös lastemme välistä ystävyyttä,  jossa viha ja rakkaus kulkevat niin rinnakkain kuin mitä ne eivät varmasti tule missään muussa elämän suhteessa kulkemaan.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com