Seksuaalisen häirinnän kitkeminen on kaikkien vastuulla

Sosiaalisessa mediassa kiertää #metoo kampanja, jolla tuodaan esiin seksuaalista häirintää.
Ihmiset ovat kertoneet omia tarinointaan kokemastaan seksuaalisesta ahdistelusta ja häirinnästä.
Tarkoituksena on saada näkyväksi se kuinka paljon sitä ympärillämme tapahtuu maailmanlaajuisesti.

Ja sitähän tapahtuu.
Kaikessa hiljaisuudessa, muiden hiljaa hyväksyessä tapahtumat.

Minäkin olen kokenut seksuaalista häirintää.
Usein, toistuvasti, niin monta kertaa, että sormet eivät riitä niitä kertoja laskemaan. On ollut taksikuskeja, jotka ovat ehdottaneet matkan maksamista luonnossa, on ollut itsensäpaljastelijoita alikulkusiltoijen alla, on ollut kähmimistä baareissa, tisseistä puristelua, takapuolesta tarttumisia busseissa, reiden silittelyä lentokoneissa, iholle tulemista uimahalleissa.

Seksuaalinen häirintä on ahdistavalla, ällöttävällä tavalla niin arkista, että tänäkin viikonloppuna kun olin ratikassa Puolison kanssa ja tunsin käden takapuolellani, oli ensimmäinen kysymykseni Puolisolle “onko tuo sinun kätesi?”.
Koska jollain tasolla olin jo varautunut siihen, että se olikin vieressä seisova toinen mies.
Surullista.
Pysäyttävää.
Itkettävää.

Mutta en minä sen takia tästä halua kirjoittaa. Haluan kirjoittaa siitä siksi, että tämä koskettaa kaikkia ihmisiä, ei vain niitä, jotka ovat joutuneet seksuaalisen ahdistelun ja häirinnän kohteeksi.
Ei vain niitä, jotka ovat itse seksuaalista häirintää harrastaneet.
Aihe koskettaa meitä kaikkia.

Yksin uhrien esiin astuminen ei auta.
Yksin seksuaalista häirintää harjoittavien sormella osoittaminen ei auta.
Meidän kaikkien on herättävä toimimaan.
Me tarvitsemme myös ne hiljaiset hyväksyjät riveihimme.
Me tarvitsemme ne katseensa toisaalle kääntäjät, ne olankohautuksella tai vitseillä asian ohittajat, näkemään ongelma.

Me kaikki tiedämme sen yhden tyypin, jonka jutut menevät välillä yli, jolta tulee niitä asiattomia vitsejä, jotka lakkaavat olemasta hauskoja.
Kuinka monta kertaa olet kuitenkaan sanonut hänelle suoraan “ Hei, toi oli tosi törkeetä, voisit välillä miettiä mitä sanot?”
Kunka monta kertaa olet nähnyt juhlissa, baarissa, ratikassa, bussipysäkillä sen vähän ahdistuneen näköisen ihmisen, jota joku toinen ihminen jututtaa, seisoo vähän liian lähellä. Oletko mennyt kysymään onko kaikki hyvin? Vai oletko vain jatkanut matkaasi ja päättänyt olla näkemättä mitä juuri tapahtui?
Jos olet jatkanut matkaasi niin: Onneksi olkoon, olet juuri hyväksynyt seksuaalista häirintää tapahtuvaksi.

Mistä nämä kaikki tavat toimia sitten ovat lähtöisin?
Yhteiskunnasta, koulusta, kaveripiireistä, mutta hyvin pitkälti myös kotoa.
Lapsi oppii käyttäytymismallinsa kotoa ja vanhemmiltaan. Niiltä ihmisiltä joiden kanssa hän aikaansa viettää, kotona, koulussa, harrastuksissa. Niiltä aikuisilta jotka toimivat hänelle esikuvina. Omat vanhemmat, opettajat, valmentajat, kerhojen vetäjät, vanhempien ystävät ja sukulaiset.

Ja lapsi näkee yllättävän paljon.
On turha luulla, ettei lapsi huomaa sitä hetkeä kun sinä katsoit muualle siellä ratikan keskikäytävällä kun se eräs mies tarttui nuorta naista takapuolesta.
On myös turha luulla, ettei hän huomannut miten se nuorisojoukko huoritteli ohikäveleviä naisia.
On turha luulla, ettei lapsesi huomaa sinun asennoitumista ympäristöön. Ettei hän huomaisi perhejuhlissa sitä, että kukaan ei käy sanomassa Pekka-sedälle että nyt taisi riittää se juominen kun siitä seuraa vain sitä että ulkona tupakalla nojailet hieman liian läheisesti toisiin ihmiisiin.

Olen ollut muutamissa työpaikkojen juhlissa joissa olen ulkona törmännyt tilaneisiin missä toinen henkilö on puserettu jo seinää vasten ja hengitelty hänen naamaansa. Viiden metrin säteellä on lukuisia muita tupakoitisijoita. Kukaan ei reagoi. Jotkut tumppaavat tupakan ja menevät sisälle.
Kerran kun kysyin naiselta onko kaikki hyvin, häntä ahdistellut mies irroitti pikaisesti otteensa ja hävisi tekosyyn varjolla sisälle. Nainen suoristi mekkoaan ja mutisi ettei tässä mitään. Sattuuhan näitä.
Tunnistan tuon tunteen. Sen että itseään oikeastaan nolottaa. Että ajattelee nojoo, minä ehkä nauroin liian sydämellisesti, ja oliko nyt ihan pakko pukea sitten tällainen avara mekkokin. Että eihän tässä mitään. Toinenhan oli vain vähän humalassa.

Mutta kun näin ei koskaan pitäisi käydä.
Ei koskaan.
Ei kertaakaan.
Mutta juuri se, että me itsekin koemme, että noh, sattuuhan näitä. Ihmiset käytttäytyvät välillä huonosti, se on  SE onglema.
Se on käyttäytymismalli, joka meidän tulee jotenkin purkaa.
Käyttäytymismalli, jota on vaarallista opettaa omille lapsille, tulevalle sukupolvelle.

Minä toivoisin, että tulevaisuudessa meillä olisi maailma, jossa ei ajatella olevan naisia ja miehiä. Vaan ajatellaan olevan ihmisiä. Samoin kuin haluaisin että meillä olisi maailma jossa kukaan ihminen ei saisi astua toisen ihmisen reviirille. Ei koskea toiseen luvatta, ei puhua toisesta halventavasti.
Että olisi ihmisiä jotka kunnioittavat toisia ihmisinä.

Mutta niin kauan kun me hiljaa tiedostaen tai tiedostamatta hyväksymme yllä mainitun käytöksen, ei muutosta tapahdu.
Niin kauan kun me annamme omille ja muiden lapsille esimerkin vaieta ja kääntyä pois kun näemme seksuaalista ahdistelua tapahtuvan, niin kauan sitä tulee tapahtumaan.

Ei riitä, että sinä sanot itsellesi että noin ei tulisi tehdä.
Ei riitä, että sinä sanot kotona lapsellesi että noin ei tulisi tehdä.
Sinun, minun, meidän kaikkien tulee aktiivisesti toimia sen eteen ettei seksuaalista häirintää tapahdu.
Puuttua tilanteisiin.
Sanoa ääneen, puolustaa heikompaa.

Jokainen seksuaalista häirintää tekevä on jonkun lapsi.
Joku on heidät kasvattanut.
Jossain heillä on äiti ja/tai isä.
Kukaan meistä ei halua, että meidän lapsemme on se työpaikan tupakkanurkan kähmijä.
Kukaan meistä ei halua, että meidän lapsemme on se metron tungoksessa toisen takapuoleen tarttuja.
Kukaan meistä ei halua, että meidän lapsemme on se joka tarttuu baarissa toista rinnoista tai haaruksista.
Kukaan meistä ei halua, että meidän lapsemme huutelee huoraa toisten perään kauppakeskuksessa.

Joten ollaan me itse se muutos.
Pidetään silmät, korvat ja aistit auki.
Kerrotaan tulevaisuuden aikuisille, että me emme hyväksy tätä.
Tehdään asiat nyt toisin kuin on aina tehty.
Annetaan lapsillemme ahdistelusta vapaa maailma ja voimaa ja taito puuttua siihen jos sitä silti tapahtuu.

#metoo

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com