Se aito oikea lapsuus

Esikoisen luokka purkautuu luokkahuoneesta ulos. Ilma on tukahduttavan kuuma luokan edessä sisäpihalla. Lasten hakijat, minä mukaanlukien,  ovat pakkautuneet ainoaan varjokohtaan joka on aivan oven vieressä. Hetkessä koulunpiha täyttyy äänistä ja levottomata liikkeestä. 450 oppilasta ja heidän hakijansa täyttävät ilman puheesta ja liikkeestä. 

Tartun Esikoista kädestä, Kuopus juoksee edeltä, kannan Esikoisen eväsreppua ja hupparia, olemme jo kaikki oppineet, että jutella kannattaa vasta kun ollaan poissa koulun aluellta, on mahdotonta kuulla mitä toinen sanoo tämän metelin ylitse. 

Pyörätelineille päästyämme kerron Esikoiselle lähtevämme suoraan Half Moon Bayhin. Esikoinen katsoo hieman kummastuneena minua, mitä me sinne? Kuopus ei meinaa pysyä housuissaan kun saa kertoa päärämpäämme. “Se kurpitsapelto jossa on pomppulinna!”

Oikeastaan viikkomme on aivan täyteen ammuttu. Minulla on järjetön määrä velvollisuuksia, sovittuja menoja, iltakouluja, vapaaehtoistyöitä ja vaikka mitä. Tavallaan olin haaveillut että voisimme mennä maanantaina vain koulusta suoraan kotiin ja ottaa iisisti. Mutta olin jo viime viikolla luvannut Kuopukselle, että mennään pomppulinnaan. Lapset kun olivat nähneet tuon kyseisen kurpitsapellon ja sen vieressä olevan pomppulinnan matkalla rannalta kotiin. Siinä sitten jossain hövelipäissäni olin sitten sanonut vieväni heidät sinne. Ja viime viikolla Kuopus oli kysynyt koska mennään ja olin luvannut mennä sen viikon aikana. Sitten Kuopukselle kuitenkin tuli kurkunpääntulehdus. Ei kipeää lasta voinut mihinkään pomppulinnaan raahata. Vaikka olisihan lapsi varmasti jaksanut siellä puuhata, mutta ongelmana olikin, etten halunnut tartuttaa mahdollisia muita lapsia. Joten jäi sitten pomppulinnat käymättä.

Tänään ei kuitenkaan ole tekosyytä. Ei yhtä ainoatakaan. Paitsi väsymys.
Sellainen ennakkoväsymys koko viikosta.
Välillä tuntuu, että oma aika on jokin eksoottinen mauste, jota voi maistella silloin tällöin, oikeasti silloinkin sitä tulee vain hypisteltyä sormissa, haisteltua vähäsen ja sitten laitettua takaisin kaappiin. Siellä se on, varmassa tallessa, mutta sen käyttäminen on varattu vain äärimmäisen erityisiin tilanteisiin.

Koko viikonlopun minä lähinnä toimin lasten vaatettajana, leikittjänä, keittäjänä ja siivoojana. Sunnuntaina oli Esikoisen koulun varainkeruutapahtuma, siellä kävelin Esikoisen rinnalla 7km. Sen jälkeen odotti kotona lapsen lukuprojektiin liittyvä läksy ja ruuanlaitto. Kun lapset viimein nukkuivat, olin itse niin väsynyt, että aivotoimintani kykenivät ainoastaan seuraamaan dekkarisarjaa tietokoneelta Puolison ja hänen ystävnäsä pelatessa Figu-peliä ruokapöydän ääressä. 

Tästä huolimatta, nyökään Esikesikoiselle myöntävästi kun hän varmistaa minulta kasvot loistaen että mennänkö ihan oikeasti kurpitsapellolle nyt?
Mennään.

Ajattelin, että voisin ehkä kuvat siellä muutamia kauniita kuvia lapsista kurpitsojen keskellä.
Sellaisia syksyisen raikkaita ja tunnelmallisia. Tiedättehän. Sellaisia joita SoMe on täynnä. Niitä jotenkin niin ihania lapsuusmuistokuvia, joiden ääressä kuvittelee kuvien lasten olevan mallilapsia, jotka eivät koskaan riitele tai käyttäydy huonosti.

Ajamme tuttua reittiä kohti merta. Moottoritien vieressä kohoavat ruskeaksi muuttuneet kukkulat. Puiden lehdet ovat kuivuneet ja luonto tuntuu lähinnä nöyränä odottavan talvisateita joita ei kuulu, sen sijaan aurinko paistaa armottoman kuumasti edelleen joka päivä, haperutttaen jo ennestään kuivat heinät tomuksi lehmien jalkojen alla. Kukkulan laella seisoo hevonen puun alla. Toisen kukkulan rinteellä on satapäinen lauma vuohia, niiden lähellä on asuntovaunu parkissa. Pohdin asuuko vuohipaimen siinä. 

Ylös yhtä kukkulan sivua, toista alas, mutkitellen ajamme tätä niin tutuksi käynyttä tietä kunnes vihdoinkin erään mutkan takaa avautuu vasemmalla pellolle perustettu kurpitsa-aukio. Parkkeeraan auton ja lapset ryntäävät kohti oranssina loistavaa kurpitsamerta.

Heilautan kättäni varjon alla vahtia pitävälle miehelle, hän puhuu puhelimeen ja heiluttaa kättään takaisin. Pellolla näkyy muutamia ihmisiä kottikärryjen kanssa.
Pellon reunalla nököttää se luvattu ihmemaa: pomppulinna!
Lapset lähtevät juoksemaan sitä kohti.
Pyydän heitä odottamaan. Otetaan ensin kuvia jooko. Ihan vain muutama. Näen miten heidän hartiansa lysähtävät hieman. Koitan puhuttaa että ihan vain muutama kuva, että saadaan kiva muisto tästä jooko?

Esikoinen muljauttaa silmiään ja Kuopus alkaa raahata jalkojaan.
He pönöttävät kyllästyneen oloisina pellolla vailla mitään mielenkiintoa kuvattavana olemiseen.
Räpsin muutaman kuvan todeten, että eihän tässä nyt oikein ole mitään tolkkua. Näistä kuvista tulee kaikkea muuta kuin mitä minä ajattelin näistä tulevan.

Annan lapsille luvan mennä pomppulinnaan, muistutan kenkien riisumisesta.
Huokaan syvään kun näen heidän juoksevan intoa täynnä kohti värikkäitä muovirakennelmia.

Aurinko paistaa edelleen kuumana ja liikenne suhahtelee vähän matkan päässä olevalla tiellä ruuhka-ajan mukaiseen tahtiin. Peltoa kiertää nuori pariskunta, toisella on keltaiseksi värjätyt hiukset ja verkkosukkahousut, toisella verkkahousut ja mustaksi lakatut kynnet. Toisaalla perhe isovanhempineen päivineen. Yrittävät ottaa perhekuvia. Lapsi parahtaa itkuun kun kottikärryt kaatuvat hänen istuessaan niissä. Äiti ärähtää likaantuneesta paidasta. Mummi kuivaa kyyneleet, hymyt asettuvat taas kasvoille ja hetki ikuistetaan perhealbumiin katsottavaksi vuosien päästä.

Naurahdan ajatukselle, että tuotako minäkin äsken yritin.
Saada ikuistettua jotain mikä ei edes ollut totta.
Luoda muistoa lastemme lapsuudesta, joka ei kuitenkaan ollut totuus.
Koska totuus piilee muualla, se oikea totuus, se oikea lapsuus.

Totuus asuu tässä Kalifornian syksyn pölyn hajussa, se asuu tuolla pomppulinnan huipulla, se asuu tuulessa joka heittää hiukset sekaisin lapsen laskiessa alas pomppulinnan liukumäkeä.
Se oikea lapsuus, ne muistot siitä ovat häivähdyksiä kuumasta auringosta, muistoja naurusta ja elämästä.
Muistoja lasten välisestä ystävyydestä, muistoja veljeydestä.
Se oikea lapsuus asuu villeissä hypyissä, hämähäkkikekseissä iltaauringossa, puskapissassa kun vessahätä yllättää eikä vessaa ole mailla halmeilla.

Totuus lapsiemme lapsuudesta eivät ole silotellut kuvat kurpitsapenkissä.
Totuus on ryppyiset paidat, homssuiset housut, sekaiset hiukset ja tahraiset naama.
Totuus on silmiin asti yltävä hymy, elämänmakuinen yhdessäoleminen.

Istun siinä olkipaalin päällä ja mietin, että ehkä tämä päivä jää lastemme muistoihin, ehkä tämä valikoituu yhdeksi niistä päivistä jonka he muistavat vielä aikuisina.
Tai ehkä tämän päivän yksityiskodat sulautuvat osaksi sitä Kalifornian kokonaisuutta, tunnelmaksi muiden tunnelmien joukkoon. Ehkä he luovat tästä muistosta mielikuvan joskus myöhemmin kun näkevät kuvia tästä päivästä.

Siinä istuessani minä kuitenkin tiedän muistavani tämän hetken aina. Muistavani sen miten aurinko alkoi hitaasti painua yhä lähemmäksi kukkuloita. Miten valo oli keltaisempi kuin meidän saapuessa. Muistavani miten ymmärsin tämänkin päivän ainutkertaisuuden. Miten kivuliaan selvästi ymmärsin tämänkin päivän olevan lastemme lapsuutta, sitä aitoa, puhdasta, teeskentelemätöntä lapsuutta. Ja miten minä en voi kuvienkaan avulla tehdä siitä mitään muuta kuin mitä se on.

Ennen kotiinlähtöä lapset jäävät vielä leikkimään valon ja varjon taitekohtaan pellon laidalle.
Minä katselen heitä, katselen ja hymyilen. Kuuntelen heidän nauruaan, Kuopuksen tarinoita joiden avulla hän naurattaa Esikoista.
Tunnen heidän syvän välittämisen toisiaan kohtaan.

Ja siinä hetkessä, siinä oranssien kurpitsojen keskellä, auringon lämpimässä iltavalossa minä näen sen mitä minä halusin jo aiemmin nähdä.
Nyt se on aitoa.
Nyt se on puhdasta.
Nyt se on meitä.

Siinä minun silmieni edessä, kamerani linssin edessä, on meidän lastemme lapsuus.
Nyanssina.
Hetkenä.
Aitona.
Rehellisenä.
Todellisena.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com