Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Sateen tuomat ajatukset

16.09.2019

Herään kello kolme yöllä. Vai onko se jo aamua. Aamuyötä.
Makaan selälläni ja ihmettelen mihin heräsin. Haistelen avoimesta ikkunata tulevaa ulkoilmaa, jokin tuoksu, tuttu mutta samalla outo, kiinnittää huomioni. Tällä kertaa se ei ole yli vuoden meitä kiusannut haisunäätä joka öisin puhastele jotain pihallamme jättäen jälkeensä aina lähes tukahduttavan kamalan hajujäljen johon niin minä kuin Esikoinenkin säännöllisesti herää.
Nyt ilmassa tuoksuu jokin muu, tomu, multa… Kuulen ulkoa tulevan tasaisen äänen, sade!


Näin kyllä jo viime viikolla säätiedotuksessa luvatun sateen mahdollisuuden tälle yhdelle päivälle. Hetkeäkään en siihen uskonut. Eivät sateet yllä kukkuloiden ylitse laaksoon ennen marraskuuta. Eivät ikinä. Pilvet jäävät roikkumaan kukkuloiden punapuumetsiin, tyhjentävät pisaransa vuorille ja kukkuloille jonka jälkeen tänne laaksoon saapuu korkeintaan pieniä pilvien riekaleita muistuttaen meitä siitä että syksy alkaa hiljaa hiipimään ikuisen auringon maahan.

Nousen sängystä ja kävelen ikkunan ääreen. Tuijotan katolta tippuvia vesipisaroita ihmetyksen vallassa. Ilmassa tuoksuu pisaroiden maahan vangitsema pöly, kuukausien kuivuus, koko pitkän kevään ja kesän kukkineiden kasvien siitepölyt ja tomut. Yksi sade ei riitä huuhtomaan niitä pitkäksi aikaa, mutta juuri nyt ilma tuoksuu puhtaamaalta kuin ikuisuuksiin.

Katselen miten sade valuu pitkin kukkasia ja havahdun muistaessani kenkien olevan kaikien ulkona. Säilytämme kaikki kenkämme ulkoseinustalla maaliskuusta marraskuuhun. Koska ei täällä sada. Ei ikinä.
Paitsi nyt.  Syyskuun 16 päivä. Sataa.

Tassuttelen hiljaisen talon läpi keittiöön ja avaan oven sateeseen, astun paljain jaloin märälle betonille ja keräilen lasten ja Puolison kengät sisälle, vain ne jotka tiedän heidän pukevan päälle aamulla kouluun ja töihin. Omat sandaalini lojuvat josssain olohuoneen sohvan alla, ei pelkoa niiden kastumisesta siellä.
Katseeni osuu lasten uimavaatteisiin jotka ovat kuivumassa puutarhatuolien päällä. Tai kastumassa. Kerään nekin sisälle, iltapäivällä on uimakoulu, ehkä on parempi ottaa vaatteet sisälle kuin antaa niiden kastua tässä sateessa aivan märkäksi.

Haluaisin jäädä sateeseen seisomaan. Siinä aamuyön hämärässä, tunne valtavaa vapautta.
Betoni on lämmin jalkojen alla ja pisarat ovat pieniä, kuin hentoja suudelmia.
Sade huuhtoo viikunapuun lethiä, arvaan niiden kiiltävän huomenna, kun sade taas väistyy ja helteet palaavat.
Hengitän syvään, tätä puhdasta ja kosteaa ilmaa. Hetkeksi ihan kaikki murheet ja huolet joita olen nyt viikkoja kantanut sisälläni pyyhkiytyvät mielestäni pois, huuhtoutuvat sadeveden mukana maan uumeniin.

Kiipeän takaisin sänkyymme, käperryn Puolison selkää vasten, silitän häntä ja kuiskaan pimeään yöhön “ulkona sataa”. Puoliso ojentaa kätensä ja silittää olkapäätäni unensa läpi, hymähtää jotain ja vajoaa taas uneen.
Minäkin annan pisaroiden äänen tuudittaa minut takaisin unten maille.
Kun valmistan lasten ja Puolison lounaita aamulla kello seitsemän, sataa ulkona edelleen.
Katson säätiedotusta joka lupaa tämän olevan vain yksittäinen outo ilmestys. Seuraavina viikkoina mittari näyttää taas kohoavan lähelle 30 astetta, aivan kuten tähänkin asti, eikä sadepilviä ole mailla halmeilla.
Kuopus tassuttelee keittiöön ja kiipeää unisena syliini. Autan vaatteet hänen päälleen ja yhdessä menemme herättämään Esikoisen.

Lastenhuoneessa ihmettelen outoa ääntä, mietin mihin sadepisarat ulkona rummuttavat josta lähtee niin kova ääni. Sitten huomaan jalkojeni astuvan johonkin märkään. Kiroilen mielessäni, tiedän jo valmiiksi mistä on kyse.
Herätän lapsen ja sytytän valot. Epäilykseni osui oikeaan. Katto vuotaa. Vesipisarat tippuvat rytmikkäästi lattialle, lasten leikkimatolle ja legoleikkien keskelle. Tunnustelen sänkyjä ja aluksi ajattelen vuotokohdan osuneen vain lattialle, sitten huomaan Esikoisen patjan olevan aivan märkä.

Herätän Puolison, kerron hänelle lastenhuoneen katon vuotavan. Puoliso naurahtaa. Toteaa että onneksi ei ole oikea sadekausi. Nyt sen ehkä ehtisi korjaamaan ennen oikeiden sateiden alkua. Pyöritän silmiäni.
Niin. Jo ihan tavallisessakin talossa vuotava katto olisi kiroilun aihe. Mutta tässä meidän talossamme se on sitä enemmän siitä syystä että se pakottaa meidät kanssakäymisiin vuokraisäntämme kanssa kuin siitä että itse katto vuotaa.
Katon vuotaminen ei ole ihme.
Antakaas kun kerron miksi.


Tämä talo on rakennettu 50 luvulla.
Tätä ei ole remontoitu varmasti ainakaan 30 vuoteen. Tuskin silloinkaan kovin paljon.
Syy miksi me tähän taloon aluneperin ihastuimme oli sen iso piha ja avarat olohuoneen ikkunat.
Syy miksi me tämän saimme oli varmaan se ettei kukaan muu tällaista harakanpesää suostunut ottamaan.

Me maksamme tästä talosta vuokraa 4000 dollaria kuukaudessa. Luit aivan oikein.
Tässä on asuinalaa noin 80 neliötä. Kaksi makuuhuonetta, olohuone yksi vessa ja pieni keittiö.
Ei ilmastointia.
Lämmitys lämmittää lastenhuoneen ja olohuoneen. Vessa, keittiö ja meidän makuuhuoneemme ovat talvisin kylmiä ellemme lämmitä niitä erillisillä sähköpattereilla.
Ikkunat ja ovet vuotavat kuin seula. Keittiössämme vierailee joka yö etanoita jotka lumpsahtelevat sisään keittiön oven alta. Aamuisin niistä ei näy jälkeäkään, tai itseasiassa jäljet nimenomaan näkyy. Hopeiset limavanat risteilevät pitkin keittiön lattiaa, välillä sinne unohtuneiden tossujen päältä menevän juovien määrästä voi päätellä montako otusta sinä yönä on keittiön kaakelilattialla seikkaillut. Se mitä nuo limaiset otukset keittiössämme etsivät joka ikinen yö, on meillekin mysteeri, ruokaa siellä ei ole koskaan ollut.
Ehkä ne käyvät siellä vain kokoontumassa, mistä me ihmiset sitä tiedämme.

Tämän lisäksi talon autotallin seinän sisällä asustaa carpenter beeitä ja talon seinät on maalattu ehkä 60 luvulla muodissa olleella lievän pissamaisen vivahteen omaavalla vaaleakeltaisella värillä. Vessanpytty vuotaa silikonisaumastaan ja kapeat poistoputket ovat alati tukossa.


Kun palasimme takaisin puolitoista vuotta sitten talvella, huuhtoivat sateet mukanaan palasia katosta. Räystäässä oli ollut muutoinkin jo reikiä ja olimme asiasta jatkuvasti vuokraisännälle sanoneet.
Lopulta kun eräänä sateisena iltana pala kattoa romahti äänekkäästi etuovemme eteen saimme hänet lupaamaan että asialle tehdään jotain.
Tämä rivakka tekeminen kesti edelleen noin kaksi kuukautta. Ja katon korjaus oli vuokraisäntämme mukaan sitä että hän sahasi lahot ja mädäntyneet osat räystäästä pois. Ongelma hoidettu. Kun räystäs lyheni merkittävästi, eikä rännejä tietenkään tässä talossa ole, tarkoitti se sitä että vesi valuu nykyään suoraan meidän päällemme kun astumme ulko-ovesta ulos.

Vuokraistäntämme ei koskaa ymmärrä tuohtumustani näistä asioista. Kun jääkaappimme meni rikki oli hän mielestään ystävällinen kun kiikutti uuden sijaan pienen pienen varajääkaapin meille kunnes hän löytäisi jostain käytettettyjen jääkaappien hautausmaalta jonkin jotenkin toimivan rakkinneen jolla voisi korvata rikkimenneen. Kun avasin pienen vara jääkaapin ja näin että se oli aivan likainen, kieltäydin ottamasta sitä vastaan. Vuokraisäntä piti minua lähinnä todella töykeänä eikä enää suostunut puhumaan kanssani mitään. Puoliso siis hoitaa kanssakäymiset hänen kanssaan.

Vuokraisäntämme käy myös ilman lupaamme leikkaamassa puutarhamme hedelmäpuita ja pensaita, jättäen kaikki leikkaamansa oksat ja roskat maahan lojumaan.
Kerran saimme hänet kiinni juuri ennen kun hän oli aikeissa myrkyttää etupihan kauniina ketona kukkivat unikot round upp kasvimyrkyllä.

Joten voinette kuvitella riemuni kun näen veden valuvan katon lautojen välistä ja ajatellessani että joudumme nyt pakottamaan vuokraisännän korjaamaan tämän katon. Aluksi hän ei varmasti usko onglemaa olevankaan. Sen jälkeen hän yrittää pohtia miten voisi itse korjata asian mahdollisimman halvalla. En ihmettelisi jos hän tulisi pursottamaan silikonia lautojen välisiin saumoihin talon sisäpuolelta. Silloinhan vesi ei hetkellisesti enää valuisi sisälle vaan pysyisi mukavasti hetken aikaa sisäkatossa. Kenties imeytyisi siellä ehkä kenties oleviin eristeisiin. Tarkemmin ajateltuna, ei siellä taida olla eristeitä.


Huokaan syvään.
Jos jotain elämä maailmalla on opettanut, niin se on se miten paljon minä arvostankaan tiettyjä asioita Suomessa. Asumisen laatua, asioiden toimivuutta.
Ja kyllä, tiedän ettei kaikessa. Mekin asuimme Suomessa ensin yhdessä kodissa jonka katto vuosi talon sisään (se korjattiin nopeasti ja tehokkaasti), sitten toisessa kodissa jonka ikkunat jäätyivät talvella ja muutoinkin moni asia oli vähän sinnepäin.
Mutta tiedättekö, minä nielen sen kaiken silloin kun vuokra on kohtuullinen. Ei 4000 dollaria kuukaudessa. Sillä rahalla kuvittelisi asuvan edes jotenkin järkevässä kodissa.

Syy miksi olemme jääneet jumiin tähän kotiin on monisyinen. Tai oikeastaan hyvin yksinkertainen. Sijainti.
Puoliso ei aja autoa, tästä kohtaa hänellä on töihin 10 minuutin pyöräilymatka. Lasten koulut ovat pyöräilymatkan päässä.
Ja sitten me halusimme jotain pysyvyyttä. Kun koko elämä ympärillä on kokoajan muuttuvaa ja ajoittain aika vierasta ja raskasta, sitä haluaisi että edes koti pysyisi samana. Siksi olemme siis koko tämän ajan pysyneet tässä. Siitä huolimatta että vuokraisäntämme on mitä on, että vuokramme nousee jatkuvasti ja talo lahoaa ympäriltämme.

Mutta nyt ulkona paistaa jo aurinko, edessä taas viikkojen helleputki. Katto kuivuu, murheet unohtuvat. Sateen tuoksu kaikkoaa ja tomu nousee taas höyryävästä maasta kohti puiden lehtiä ja sinistä taivasta.
Palaamme taas tähän ikuiseen kesään ja jäämme kaipaamaan sateen tuomaa illuusiota helposta ja kevyestä elämästä.


Kohti uutta viikkoa ja aurinkoa. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »