Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Sataa, sataa ropisee

21.01.2017

Lämmitys, siis tuo pienen kaapin kokoinen laite talomme takaosassa joka puhaltaa kuumaa ilmaa yhdestä pienestä reijästä olohuoneeseen ja toisesta pienestä reijästä lastenhuoneeseen, hurisee täysillä. Kuuma ilma leijuu katonrajassa ja laskeutuu hiljaksiin muualle asuntoon. Vessa ja meidän aikuisten makuuhuoneeseen lämpö ei koskaan yllä. Talo on kostea ja lakanat tarttuvat iltaisin nihkeästi reisiin kiinni.

Pieni käytävä makuuhuoneiden ja olohuoneen välillä on täynnä kaapinoviin ripustettuja välikausihaalareita. Haalareiden sääriosat ovat märät ja tiputtavat vettä lattialla oleville pyyhkeille. Ilmassa haisee muta ja kostean lämmin sade.

Täällä sataa.

Taas.

Vieläkin.

Kävelen aamulla keittiöön ja tuijotan märälle takapihalle. Patio on veden alla ja sade rummuttaa kattoa.

Tiedän että tämä sade on odotettu. Että täällä ei ole yli kolmeen talveen satanut lähes lainkaan. Että luonto tarvitsee sitä.

Tiedän myös että on lapsellista valittaa asiasta.

Mutta jokin pieni ärsyyntynyt peikko minussa silti kiukuttelee.

Kiukuttelen märkiä sadevaatteita jotka eivät kuivu edes yön yli.

Kiukuttelen kaikista nurkista sisään tunkevaa kosteutta.

Kiukuttelen huonolaatuisia kumisaappaita joita täällä myydään. Omani hajosivat 3 päivän käytön jälkeen.

Tuijotan rumia hiekkasäkkejä jotka ovat muurina keittiön oven edessä estämässä veden pääsyä sisälle.

Tällaiseenkin maailmaan sitä sitten piti itsensä tunkea, pohdin.

Puoliso lähti töihin, otti ûberin kun pyörällä ei pääse, koska sade.

Lapset puhuvat skypessä isovanhempien kanssa.

Suomessa on talvi.

Täällä on vain vettä.

Sentään aika lämmintä.

Kun on aika lähteä kuvauskeikalle vettä tulee kuin saavista. Lapset kävelevät sateenvarjojensa alla nauraen autolle. Heitä ei haittaa. He eivät välitä. Sade on ihanaa.

Farkkuni ovat kosteat kun istahdan autoon, tuulilasinpyyhkijät viuhtovat pisaroita pois näkökentästäni ja otan jo puhelimen käteen lähettääkseeni viestin miehelle “ sä möit tän idean täällä olosta mulle lauseella: siellä on tammikuussakin +20 ja aurinkoa.” Puhelimessa ei ole kenttää. Viesti jää roikkumaan lähettämättömien kansioon.

Juoksemme lasten kanssa kuvauspaikalle. Ryöpsäytän kuvattavan naisen edessä pienen tuskastumiseni sateeseen, melkein jopa nolottaa oma purkautuminen.
Siinä kuvatessa, valo yllättäen muuttuu. Näen sen kameran linssin läpi. Korjaan asetuksia, vilkaisen ikkunasta ulos. Aurinko. Kirkas loistava aurinko ja tuhansina pieninä timantteina kimmeltävät vesipisarat. Ärsyyntymiseni liukuu pois tummien pilvien mukana.

Purkaudumme lasten kanssa pihalle, matkalla autolle Esikoinen ehdottaa että mennään kävelylle. Ei mennä eläintarhaan, käydään äiti tässä lähellä kävelemässä ja mennään sitten isän luo lounaalle.

Lapset ihmettelevät lätäköitä, kahlaavat niissä niin syvällä kuin kumisaappaat antavat myöten. Minä pyyhin puolisolle kirjoitetun aamuisen viestin pois ja naurahdan itsekin ärsyyntymiselleni.

Tämähän on vain sää. Ei mitään vakavaa. Ei me sokerista olla. Lapset rakastavat tätä. Hengitän, ja kuuntelen sateen valumista viemäreihin. Katselen kuinka Kuopus ja Esikoinen heittelevät kiviä lätäköihin ja nauravat toisilleen.

Näen miten vesi roiskuu kuopuksen housuille, saappaat hörpäävät joka askeleella pienen määrän vettä. Tiedän että sukkahousut ja housut ovat kohta ihan märät. Miksi en laittanut sadevaatteita mukaan varalle autoon, soimaan itseäni. Koska ne olivat märät, muistan.

Aurinko välkehtii puiden oksiin muodostuneissa pisaroissa. Se heijastelee lätäköiden pinnalla ja tanssii märällä asfaltilla.

Jossain kaukana tästä hetkestä tämän maan valta vaihtuu.

Saan ystävältäni viestin itärannikolta. Hän on menossa tapaamaan muita taiteiljoita, suunnittelemaan protestia taiteen keinoin.

Mietin ihmisen toivoa. Mietin miten sitä ei ole kuitenkaan menetetty.

Nyt on vain aika sanoa ääneen ne ajatukset.

Enää ei riitä että puhutaan pienissä piireissä oman kodin rauhassa.

Tämä maa on niin paljon muuta kuin sen nyt valtaan astunut presidentti.
Tämä maa on sen ihmiset.

Ja halutessaan he näyttävät sen.

Aivan kuin aurinkokin paistaa sen synkimmän sadekuuron jälkeen.

Lounas puolison toimistolla. Sieltä sateen saattelemana taas autoon.

Sadekuurot seuraavat toisiaan.

Mielialani tuntuu heilahtelevan pilvien vaelluksen mukana.

Matkalla kirjastoon puhelimeen tulee flash flood varoitus.
Mietin takapihamme takana virtaavaa ojaa ja se vedenpinnan korkeutta. Pieni huoli puraisee sisältäpäin, entä jos se tulvii. Entä jos vesi tulee asuntoon. Entä jos…
Puraisen huuleeni ja sadannen kerran toivon sateen lakkaavan.

Esikoinen kiljahtelee riemusta kun isot pisarat rummuttavat sateenvarjoa.

Kuopus hokee sataa sataa.

Äiti eihän tämä sade koskaan lopu.

No todellakin loppuu. Kohta on taas kuuma ja aurinkoista.

Mutta minä haluaisin että sataa joka päivä.

Höpö höpö, etkä halua, kuulen sanovani. Kuulen itsekin miten tympeältä kuulostan. Pysähdyn ja käännyn lasta päin.

Selitän että täällä sataa talvisin.

Että kesällä ei sada, mutta silloin on vesivarastoja maan alla. Että kesällä voidaan leikkiä vesileikkejä taas pihalla. Mutta nyt sataa, nyt saa iloita sateesta. Nyt voi nauttia sateesta. Luontokin tykkää siitä.
Joo. Paitsi oravat, sanoo Esikoinen.

Aurinko pilkottaa taas pilviverhojen raosta ja maalaa mustalle taivaalle sateenkaaren.

Laulan lapsille iltalaulua. Vesi valuu edelleen pitkin ikkunoita.

Muutaman päivän päästä pitäisi hellittää.

Sitten tulee aurinko.

Tulee kuumuus.

Kaskaat ja pölyltä tuoksuva ilma.

Painan lastenhuoneen oven perässäni kiinni ja katson kaappien ovissa roikkuvia haalareita. Tunnustelen lahkeita ja totean ne kuiviksi.

Huomenna voidaan taas hyppiä lätäköissä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »