Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Sanojen vaikeus- kerrotko sinä ystävillesi välittäväsi?

25.04.2019

Meri, aallot, hiekka, aurinko.
Hyvä olo.
Siinä hetkessä.
Pelikaanit lentävät pään ylitse, katseeni kiinnittyy joukon mukana lentävään lokkiin. Muita lintuja puolet pienempi, silti lentää parven mukana.
Ystävä ponkaisee ylös vierestä. “Valaita” hän huutaa.
Seuraavan puoli tuntia me katselemme miten valaat hyppäävät ja pärskivät vettä ilmaan. Näky on sydäntäpuristavan huimaava.
Istumme siinä lämpimässä rantahiekassa ja puhumme.
Puhumme ystävyydestä, elämästä, vähän kaikesta sen ympärillä.
Lapset leikkivät hiekassa, hengitys kulkee helposti.

Illalla näen toista ystävää.
Hän on kohdannut suuren surun, menettänyt läheisen ihmisen.
Puhumme kuolemasta, surusta, elämästä.
Hän on lähdössä myös juuri pois laaksosta. Jatkamaan elämää muualla.
Puhumme mitä laakso on antanut, mitä ottanut. Ystävyydestä, siitä mikä merkitys sillä on elämässä.

Nyt seuraavana aamuna jään pohtimaan sanoja.
Sanottuja, puhuttuja lauseita.
Ääneen sanottuja tunteita.

Kirjoitin kaksi vuotta sitten vaikenemisesta.
Teksti tulee jostain mieleeni ja luen sen uudestaan.
Mietin miten näen sen nyt.
Tässä elämässä. Tässä hetkessä.
Olenko minä oppinut puhumaan ääneen enemmän.
Olenko onnistunut siirtämään ääneen sanomista lapsillemme?
Myös niiden hyvien asioiden ääneen sanomista?

Mietin hetkiä; sitä kun Esikoinen tänä aamuna erikseen tuli kiittämään, että olin laittanut hänelle vadelmia aamupalalle; sitä kun Esikoinen niin usein tulee erikseen kertomaan, miten mukava päivä hänellä oli; miten Kuopus edelleen niin kovin usein haluaa kiivetä syliin ja kuiskata korvaan “Ha di gärn” (tykkään sinusta); miten lapset osaavat ääneen kertoa hyvistä asioista päivässään, miten he osaavat tarttua hetkiin ja kertoa mikä niissä on upeaa.
Näiden hetkien perusteella ajattelen oppineeni sanomaan kauniita asioita ääneen, oppineeni antamaan esimerkin lapsilleni siitä  miten hyvistä asioista ei kannata vaieta.

Huonoista taas, no, valehtelisin jos väittäisin ettei meillä koskaan älähdettäisi turhasta. Kyllä me vanhemmat täällä kotonakin älisemme välillä asioista jotka voisi jättää sanomatta. Jäämme jankuttamaan huoneen siivoamisesta, toistelemme ahdistavia sanoja kuten aina ja koskaan.  “Aina te sotkette, koskaan ette siivoa” .
Välillä meilläkin riidellään lasten kanssa. Huudetaan ja äristään. Ei osata niellä niitä tylsiä sanoja, nähdä tilannetta kokonaisuutena.
Emme me ole mitään esimerkkivanhempia, emme mekään ole täydellisiä, millään muotoa.
Mutta kyllä ne rumat sanat edelleen ennemminkin sulavat ilmaan, ennen kuin ne huudetaan sanoina satuttaviksi palloiksi.
Ei meillä nimittellä, syytelläänkin tosi harvoin.
Siitä olen ylpeä. Harvasta asiasta olen, tästä kuitenkin osaan olla.

Mutta yksi asia on vähentynty rajusti tuosta kahden vuoden takaisesta kirjoituksesta.
Minun ja Puolison välinen riitely.
Emme me koskaan ole erityisen paljoa riidelleet. Emme koskaan ole huutaneet jatkuvasti toisillemme, ikäviä sanoja on varmasti nielty tuhat kertaa enemmän kuin mitä niitä on ääneen sanottu.
Mutta se on vähentynyt entisestään.
Me olemme molemmat oppineet hengittämään niiden turhien kiukunpuuskien läpi. Pohtimaan onko jokin asia oikeasti kiukkuamisen arvoinen.
Harvoin se on.

Se, että me emme enää riitele oikeastaan lähes koskaan on monen asian summa.
Me ymmärsimme aikaa sitten sen järjettömyyden, sen miten paljon se vie voimia, antamatta paljoa mitään.
Minä en ole koskaan kokenut riitelyn puhdistavan ilmaa.
Minä olen se joka jää märehtimään sanottuja sanoja.

Viimeset kaksi vuotta me olemme oppineet sanomaan toisillemme kauniita asioita. Emme ehkä vieläkään tarpeeksi, useamminkin voisi pysähtyä ja kertoa siinä hetkessä päälle vyöryvät kauniit tunteet toista kohtaa. Voisi kertoa rakastavansa. Usein sen sijaan vaikenen, tuon höyryävän teekupin Puolison nenän eteen ja teen smoothien aamulla valmiiksi. Sanat tuntuvat liian vaikeilta sanoa, yritän puhua teoin.
Ystävän kuoleman jälkeen minä olen lakannut haastamasta riitaa niinä päivinä kun väsymys painaa ja kaikki ärsyttää. Ystävä oli se yksi ihminen kelle saatoin purkaa turhia riitojani Puolison kanssa. Kun häntä ei enää ole, koen liian raskaaksi käydä läpi riitelyn tuomia jälkimaininkeja yksin. On surullista, että asian ymmärtäminen vaati toisen ihmisen kuoleman. Mutta ehkä se on kasvua. Ihmisyyttä. Elämää.

Osaan sanoa lapsillemme, Puolisolleni, tälle pienelle perheelleni, kuinka paljon heitä rakastan.
Osaan kertoa miten he tekevät minut onnelliseksi.
Mutta osaanko sanoa sen ystävilleni?
Myönnän, että siinä minun tulisi olla parempi.
Myönnän luottavani liikaa siihen, että kyllä he tietävät. Ne joista oikeasti välitän. Entä jos eivät tiedäkään?
Minun välillä vaikea kertoa ihmisille mitä he minulle merkitsevät.
Koen lässyttäväni.
Olevani liian pehmo.

Oma perheeni tuntee minut. Näkee minun kuoreni alle, tietää minun syvällisen ja tunteellisen puolen. Kykenee käsittelemään suuria tunteitani, niin hyviä kuin huonoja.
Ystävien kohdalla olen oppinut olemaan varovaisempi. Ne käsitetään turhan usein väärin, molempiin suuntiin. Kuvitellaan minun tarkoittavan jotain muuta.
Ei kovin monelle ystävälle voi sanoa “ Rakastan sinua”. Ei vaikka olisi tuntentu kymmenen vuottta.
On heitä joille voi, ja heille olen sen sanonutkin.
Mutta ei kaikille voi. Vai voisko sittenkin?
Täällä voi. Englanninkielen love on lievempi, kovin paljon pehmeämpi sana kuin rakkaus suomeksi.
Esikoisen reppu on viikottain täynnä lappusia hänen koulutovereiltaan. Lähes poikkeuksetta niissä korteissa lukee I love you.
Esikoinen kirjoittaa itsekin samankaltaisia kirjeitä ja kortteja ystävilleen. Koristelee ne sydämillä.
Se on minusta kaunista, hellyttävää.

Kysyin kerran Puolisolta koska hän on viimeksi kertonut jollekin ystävälle tykkäävänsä hänestä. Tai ystävän olevan hänelle tärkeä.
Kuten hän kertoo lapsillemme tai minulle. Päivittäin.
Puoliso katsoi minua lähes järkyttynyt katse silmissään. No en todellakaan varmaan koskaan, hän totesi. Lopuksi hän sanoi että ehkä joskus jollekin, mutta ei varmasti vuosiin.
Jäin miettimään koska itse olen kertonut hetkessä tulevan tunteen. Sanonut, että onpas upeaa kun olet kanssani tässä, olet minulle tärkeä.
Turhan harvoin minäkin niin teen.
Se on ikävää.

Tämä on asia jonka haluaisin oppia, jollain tasolla.
Osata siinä hetkessä sanoa, että nyt on hyvä. Sinä olet hyvä.
Jään miettimään eilistä hetkeä rannalla ystävän kanssa, tai sitä hetkeä lempeässä illassa viinilasin ääressä toisen ystävän kanssa.
Kun elämä oli siinä pienessä hetkessä juuri hyvä.
Kun ystävät mahdollistivat sen hetken hyvyyden.

Turhan harvoin silloin osaa sanoa sen ääneen.
Vaikka pitäisi.
Lupaan itselleni opetella. Opetella sanomaan ääneen enemmän.
Koska välittäminen on ehkä suurin jalanjälki jonka tähän maailmaan voin omasta elämästäni jättää.
Välittäminen ja sen ääneen sanominen on ehkä paras taito minkä lapsilleen voi opettaa.
Tänään, huomenna, ylihuomenna, sanotaan ääneen ne kauniit sanat.
Niellään turhia jankuttamisia ja korvataan ne kauneudella. Lopulta se on kuitenkin tehokkaampaa.
Oppi jonka toivon lasteni sisäistävän kasvaessaan aikuiseksi.
Vanhan tekstini sanoin:
Sitä kohti.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »