Sankarit ja moraali

Maanantai-aamu.
Tuijotan olohuoneen sekasortoa, tuolin alla lojuvaa t-paitaa, supersankarinaamareita ja supersankarileikeistä siihen olohuoneen matolle jääneitä pieniä lasten henkareita.
Supersankarit ovat tällä hetkellä se juttu. Niitä leikitään, tehdään supersankarivideoita, supersankariesityksiä, supersankaritansseja. Rakennettaan supersankareille koteja legoista.
Luetaan supersankarikirjoja ja lainataan supersankari dvd:levyjä kirjastosta.
Napsautan lämmön päälle ja keitän vielä yhden kupin teetä.
Hetken tuijotan vain ulos sateeseen ja annan hiljaisuuden kävellä lävitseni.

Näitä minä kaipaan, hiljaisia hetkiä, hiljaisia päiviä.
Minulla on omaa, hiljaista aikaa viikossa tasan 5 tunnin verran.
Viisi tuntia jakaantuneen kahdelle päivälle. Kaksi hiljaista aamua.
Niiden aikana minun tulisi saada aikaan niin paljon, harvoin kuitenkaan saan.
Turhan usein jään tuijottamaan ikkunasta ulos ja pohtimaan ihmismielten moninaisuuksia.

Tänään ajatuksiani häiritsee uutisointi Matti Nykäsestä.
Ihmiset tituleeraavat häntä lapsuuden sankariksi, urheilun ikoniksi. Muistan itsekin Nykäsen huippuvuodet. Muistan kuinka vanhempani katsoivat mäkihyppyä televisiosta  ja me lapset hurrasimme siinä vieressä.
Muistan miten meilläkin oli lastenhuoneessa lehdestä leikattu kuva Nykäsestä, sankarista.
Kieltämättä hän oli silloin sankari.
On kuitenkin hämmentävää miten nuorena saavutetut urheiluansiot pyyhkivät ihmisten mielistä sen mitä sama ihminen edusti myöhemmin.

Parisuhdeväkivaltaa, tuomioita, alkoholisimia, pahoinpitelyitä toisen jälkeen.
Toki, hänkin oli vain uhri, Nykänenkin jätettiin ilman tukea silloin kun hän olisi sitä tarvinnut.
Mutta ei se poista hänen tekojaan.

Nyt Suomi sitten suree miestä joka hakkasi vaimojaan. Kerta toisensa jälkeen.
Mietin miten tämä maailma on tällaiseksi mennyt.
Millaisella moraalilla me nykyajan lapsia kasvatamme.

Yhdysvalloissa nousi presidentiksi mies, joka halventaa naisia, jonka mielestä joillekin kansoille eivät ihmisoikeudet kuulu lainkaan.
Ei, ei Nykästä voi presidenttiin verrata, mutta jotain samaa tässä kaikessa on.
Tässä tavassa nostaa ihmisiä sankariksi, välittämättä siitä mitä he ovat tehneet.

Kuolleista ei puhuta pahaa. Näin sanotaan aina, ei ole lupa puhua, se on halventavaa.
Pitäisi siis opettaa lapsille, että mitä tahansa teitkään, kuoltuasi se unohdetaan?
Tai mitä tahansa teitkään, kunhan olet joskus ollut menestyvä vaikkapa urheilussa, niin ei se haittaa vaikka myöhemmin vahingoittaisit toista ihmistä?

Kaksinaismoralisimi on laji johon me kaikki varmasti joskus syyllistymme.
Minä ainakin.
Yritän välttyä siltä, yritän pohtia kantojani, mielipiteitäni, tuomioitani, mutta joskus minäkin erehdyn.
Voisihan tätäkin ajatella niin, etteivät Nykäsen myöhemmät väkivallanteot poista hänen kerran ansaittua sankaruuttaan.
Tai sittenhän ihmiset, jotka ovat nuoruudessa törppöilleet eivät koskaan voisi saada toista mahdollisuutta, uutta alkua.
Koska kai se kulkee toiseenkin suuntaan. Mutta vaikea tätä minun on nähdä miten tämä näin menisi.
Ei se että joskus ollut hyvä, urheilussa (!) tee ihmisestä vähemmän pahaa silloin kun hän satuttaa toista ihmistä.
Ei mikään teko, sana tai hyvitys koskaan poista sitä, jos sinä olet pahoinpidellyt toista ihmistä.
Monta kertaa, useampaa ihmistä.
On hämmentävää ja pysäyttävää seurata ihmisten kykyä unohtaa tämä kaikki sillä hetkellä kun ihminen kuolee.

Uskon siihen, että ihminen joka on nuorena ajautunut huonoihin valintoihin voi oppia elämään toisella tapaa. Vahingoittamatta toisia. Mutta myönnän, että toisinpäin minun on vaikea nähdä miten tämä toimii. Että ensin ollaan ns, hyviä, ja sitten muututaan. Kuollessa kuitenkin pitäisi muistaa vain se hyvä. Eikä se paha ole enää olennaista kun hän kuolee?
Eihän se niin voi mennä?

Mietin miten ihmisen aikaisempi urheilusuoritus voi vähentää sitä kipua mikä Nykäsen pahoinpitelemät ihmiset ovat käyneet läpi iskujen osuessa kasvoihin?
Miltä tuntuu nyt lukea ihmisten ylistyksiä ja nähdä tuo mies jalustalle nostettuna?
Teoilla on seuraukset, niin me opetamme lapsillemmekin.
Eikö?

Ihmisten teot humalassa ovat kuin tekoja joilla ei olisi merkitystä.
Vaikka ovat ne kuitenkin sen ihmisen tekoja.
Jos joku pahoinpitelee kerta toisensa jälkeen, aina humalassa, ei se poista sitä, että tällä ihmisellä on väkivaltainen luonne,joka tulee esiin alkoholin vaikutuksen alaisena.
Ei se poista sitä, ettei tämä ihminen ole ihailtava näissä teoissa.

Mutta ei tämä ihminen ole sankari.
Hänen nuoruudessaan hän saattoi tehdä sankarimaiseksi luennehdettavia tekoja. Hän voitti urheilukilpailuissa.
Se onko sekään sankariteko, siitä voidaan keskustella joskus toiste.
Mutta koko kansan sankari, sitä hän ei minun mielestäni ole.

Sade lakkaa ja aurinko pilkistää pilven lävitse.
Huokaan.
Taas jäin jumiin näihin ajatuksiin. Näihin niin turhiin, toisaalta niin tärkeisiin ajatuksiin.

Saan itseni kiinni ajattelemasta, että onneksi emme ole Suomessa eikä minun tarvitse käydä lastemme kanssa keskustelua siitä kuka Matti Nykänen oli.
Ei tarvitse selittää miksi muut sanovat että hän oli sankari ja minä sanon, että hän ei ollut.
Minun ei tarvitse pohtia miten tämäkin tapaus vaikuttaa taas lasteni mieskuvaan, miten tämäkin mahdollisesti luo pienen vääränlaisen ristiriidan siemenen heidän takaraivoihinsa siitä mikä on sallittua toiselle sukupuolelle ja toiselle ei.

Ravistaudun irti näistä ajatuksista.
Mielipiteitä jotka eivät ole suosittuja, ajattelen.
Sen vanhempani ovat kyllä minulle opettaneet ja sen minä toivon opettavani myös lapsillemme. Omien ajatusten ääneen sanomista. Vaikka ne olisivatkin mielipiteitä joista moni muu ei pidä.
Se ettei joku muut ehkä pidä siitä, ei ole mikään syy olla sanomatta sitä, sanoi äitini minulle joskus kun pohdin voinko ääneen sanoa mitä mieltä olen.
Helppo tie se ei toki ole.
Mutta koska helppo on ollut se itseisarvo?

Ulkona sataa lisää vettä, taivas aukenee, ja äänimaisema muuttuu hiljaisesta veden lotinaksi ja pisaroiden rapinaksi katolla.
Minun lapsuudessani elänyt urheilusankari ei kuollut eilen.
Hän kuoli kauan aikaa sitten, silloin kun se ensimmäinen lyönti osui toisen ihmisen kasvoihin.

Eilen kuoli alkoholisoitunut mies, pahoinpitelyistä tuomittu, surullinen hahmo.
Hän saattoi olla lämmin ja hyvä ihminen hetkittäin, mutta hän oli myös väkivaltainen ja paha.

Meidän lapsemme leikkivät supersankareita.
Niissä leikeissä he jahtaavat pahiksia.
Annan heidän leikkiä, analysoimatta liian syvälle heidän kanssaan sitä kuka on pahis.
Mutta minä muistutan heitä, kerta toisensa jälkeen, että elävässä elämässä me emme koskaan fyysiseti satuta toista ihmistä.
(Tai ellei jostain syystä ole aivan viimeinen pakko, tai ellei kyse ole omasta tai toisen hengestä, mutta sitä en lapsille sano, en vielä, puhutaan sitten siitä kun he ymmärtävät mikä se viimeinen pakko on. )
Jos supersankari tekee niin, hän ei ole enää supersankari. Hän menettää voimansa.
Miksi? Kysyi Esikoinen minulta kerran.
Sitä sanotaan Moraaliksi, minä vastasin.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com