Samat geenilähteet, aivan eri lapset- sisarusten eroista

Esikoinen herää aikaisin. Usein jo minun kanssani vaikka saisi nukkua rauhassa lähes puolitoista tuntiakin pidempään jos vain haluaisi. Siinä hän sitten istuu keittiön pöydän ääressä ja pölisee tuttuun tapaansa omia asioitaan, pyörien samalla paikoillaan kuin hänellä olisi pesällinen muurahaisia pöksyissään.
Kuopus taas, hänet Puoliso kantaa melkein joka aamu yläkerrasta alas, unenpöpperössä ja vastahakoisena heräämään. Lapsi istuu vaiti aamupalapöydässä ensimmäiset 20 minuuttia kunnes tuorepuuro tekee tehtävänsä ja hän pikkuhiljaa herää. Jos näiden 20minuutin aikana erehtyy aloittamaan keskustelun hänen kanssaan saa osakseen lähinnä mulkaisun kulmien alta.

Nämä lapset tulevat aivan tismalleen samasta geenipankista.
Ja he ovat luonteeltaan niin monin tavoin erilasia.

Lapset ovat erilaisia. Tuo niin loppuun asti hoettu ja lähes paperiohueksi kulutettu lause. Lause, joka kuitenkin pitää paikkansa sen kliseisestä klangista huolimatta.
Lause, joka on minullekin niin tuttu, mutta ihan oikeasti opin mitä se tarkoittaa, vasta kun saimme omat lapsemme.
Kaksi lasta, jotka syntyessään näyttivät niin samanlaisilta.
Kaksi lasta, joiden moni fyysinen ominaisuus (kuten esimerkiksi heidän hidas kasvutapansa) ovat aivan identtiset.
Ja sitten ne erot.
Ne huimat luonne-erot, jotka tulivat esiin jo alle kuukauden ikäisenä vauvana.


Esikoinen on aina ollut rauhaton. Hän on aina ollut ikiliikkuja, joka ei koskaan osaa olla paikoillaan. Vauvana hän mieluiten halusi olla kantoliinassa kun minä tein puutarhatöitä tai kävelin muutoin vain. Aina liikkeessä, aina jotain piti saada ihmetellä.
Kuopus taas on ollut aina aivan erilainen siinäkin.
Refluksin takia häntä ei voinut laskea usein maahan ilman itkua, mutta hän saattoi täysin tyytyväisenä levätä rintakehälläni minun istuessa isossa nojatuolissamme. Ei hänellä ollut hoppu mihinkään.

Nukkumaanmenossa Esikoinen on se joka haluaa nukahtaa heti. Hän ei kestä odottelua. Ei millään tasolla. Unen täytyy tulla samantein kun hän sulkee silmänsä, muutoin hän hermostuu.
Kuopus taas jaksaa maata sängyssä lähes tuntikausia, ihan hiljaa eteensä tuijottaen ja omiaan miettien. Esikoinen ei halua aamuisin pötkötellä sängyssä, hän haluaa heti toimintaa, Kuopus ei tiedä aamuisin parempaa kuin kömpiä minun ja Puolison väliin ja vain olla.

Esikoinen on äkkipikainen, Kuopus sinnikäs.
Hyvässä ja pahassa. Esikoinen tottuu uusiin tilanteisiin nopeammin, Kuopus taas ei anna periksi helpolla. Tämä tarkoittaa toki myös sitä että Kuopus jaksaa vaikkapa huutaa kaatunutta maitolasia vaikka tunnin siinä missä Esikoinen pääsee tilanteesta ylitse minuutissa. Toisaalta se tarkoittaa myös sitä, että Esikoinen luovuttaa monta asiaan nopeasti jos ne eivät heti onnistu kun taas Kuopus sinnikkäästi jaksaa toistaa ja odottaa.

Suurin osa luonteista on varmasti peritty meiltä vanhemmilta. Ja todennäköisesti ne samat asiat jotka ärsyttävät minua lapsissamme ovat niitä, joita he ovat perineet minulta. Ja sen tähden en kestä niitä. Peiliin katsominen kun voi olla ajoittain raskasta.

En silti lakkaa hyväntahtoisesti kummastelemasta heidän erilaisuuttaan.
Sitä miten samoista aihioista kasvaa niin erilaisia ihmisiä.

Tämän takia en myöskään usko, että kaikki kasvatusmetodit voidaan soveltaa kaikkiin lapsiin.
Uskon, että pienenkin perheen sisällä tarvitaan erilaisia lähestymistapoja. Uskon, että jokainen kasvatustilanne täytyy arvioida lapsen luonteeseen nähden.
Se mikä toimii yhdellä ei toimikaan toisella.
Usein tämä tuodaan esiin eri perheiden kasvatusmetodeissa.
Koen sen oleelliseksi ihan vain perheen sisälläkin.

Nyt kun Kuopuksella on menossa aika raskas vaihe muutosten ja 5v uhman kanssa, olemme huomanneet ettemme voi soveltaa häneen lainkaan samoja kasvatusmetodeja, jotka toimivat mainiosti Esikoisen kohdalla. Ne eivät vain sovellu Kuopuksen luonteeseen.
Jos Esikoiselle ilmoitti, että hän voi poistua ruokapöydästä jos meinaa vain valittaa ruuasta hän vaikeni ja alkoi muputtaa ruokaa korkeintaan kulmiensa alta mulkoillen.
Kuopus poistuu ruokapödästä ja jatkaa kurkku suorana huutamista olohuneessa. Vasta kun hän on saanut kiukkunsa huudettua pihalle, hän vaikenee. Ei sillä ole mitään väliä mihin hänet siitä lähettää. Jos ruoka ei vastaa odotuksia, hän karjuu. Tämän jälkeen hän saapuu takaisin ja syö annoksensa ja kiittää ja poistuu. Mutta huutaa pitää.

Jos Kuopukselle ehdottaa ylimääräistä kävelyretkeä vaikkapa kauppaan hän katsoo minua kyllästyneenä ja toteaa jäävänsä kyllä mielummin kotiin. Hänelle ei saa ehdottaa mitään, jos haluaa hänen tekevän jotain, asia täytyy ilmoittaa. Muutoin lapsi luistaa asiasta aivan varmasti. Esikoinen taas tarttuu ehdotuksiin samantein. Kiskoo kengät jalkaan ja on innoissaan. Joka kerta. Jos Esikoista komentaa hän iskee jarrut pohjaan eikä halua varmasti tehdä komennettua asiaa. Mutta jos hän saa valita sen itse, silloin hän on ensimmäisenä tekemässä sitä.

Öisin kun Esikoinen herää siihen, että kasvukivut repivät jalkoja, tulee hän meidän huoneeseemme ja hiljaa ilmoittaa, että häntä sattuu, saisiko hän tulla jalkopäähämme. Yleensä hän itsenäisesti käy vielä hakemassa säärystimet jalkaansa ja kömpii sitten hiljaa jalkojemme väliin sikiöasentoon ja nukahtaa.
Kuopus astelee huoneeseemme ja karjuu että häntä sattuu. Eikä lopeta huutamista ennen kuin hänet saa harhautettua tilanteesta jotenkin pois.
Eikä tämä ole pelkästään ikäkysymys. Esikoinen on ollut rauhallisempi näissä tilanteissa jo aina. 

Joten sanonta kuin kaksi marjaa, ei meillä päde.
He ehkä näyttävät ajoittain samanlaisilta, mutta luonteeltaan he ovat kuin kaksi eri planeetalta tullutta muukalaista.
Siksi meidän vanhempien on pitänyt haastaa itsemme, ottaa haltuun ei vain yhtä työkalupakkia vaan kaksi. Ja uskon vakaasti, että mitä useampi lapsi, sen useampi työkalupakki.
Toinen huutaa toinen vaikenee, vaikka tilanne olisi täsmälleen sama.
Siksi tarvitaan eri työkalut, eri metodit, eri pakit.


Elämä opettaa, sanotaan.
Pääasia on että päästään lätäköiden ylitse kuivin jaloin.
Eikö niin?

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com